Pienet - Helmikuu 2014
Agasia: Vieraantuneet
Siinä on kieltämättä oma latauksensa kun saa käsiinsä tuoreen äänitteen, joka on ikuistettu c-kasetille. Crustin äärellä hidasteleva Agasia ei onneksi luota vain nauhaformaattiin, sillä ryhmän tuoreen EP:n voi kuuleman mukaan saada ladattua lähes missä formaatissa tahansa, mutta kiitos silti hienosta kasetista.
Itse sisältö muodostuu kolmesta raidasta, joiden jykevän melankolinen rytyytys tuo mieleen Neurosis-orkesterin jostain vuosien takaa. Esiintymiskieleksi on valittu rohkeasti suomi, mutta kun lyriikat saatetaan maailmaan näin raa’asti, ei kieli nouse ainakaan minkäänlaiseksi esteeksi. Sen sijaan pienoiseksi ongelmaksi on laskettava biisimateriaalin turhan yksioikoinen soitto, minkä johdosta kolmen kappaleen ja reilun 20 minuutin paketti Agasiaa tahtoo olla hiukan puuduttava kokemus. Enkä huuda tässä minkään itsetarkoituksellisen soundi-ilottelun perään, mutta jotain väriä ryhmän kannattaisi ilmaisuunsa tuoda. Saman voi todeta vokalistin suorituksesta, joka niinikään kärsii ohuesta soundimaailmasta.
Mika Roth
Diablerie: Transition 2.0
Konevoiman ja metallin yhdistäminen ei ole ideana vallankumouksellinen, mutta harvemmin yhdistelmän painopiste lepää industrial death metalin laidassa. Näin oman musiikkinsa määrittelee kuitenkin
Diablerie, joka on aikeissa julkaista pitkäsoitollisen materiaalia vielä tämän vuoden puolella. Tulevan tapauksen tueksi ryhmä on päättänyt päivittää alkujaan ”pikkupiireissä” ilmestyneen Transition-kiekon vuoden 2014 tasolle.
Intron ja neljän oikean raidan muodostama EP potkii takalistolle ja mieleen nousevat nopeasti
Cold Cold Ground sekä koneistetuin
Waltari, joka tutki näitä yhdistelmiä ja muinoin 90-luvulla. Jykevän jylhästi raikuva
Run! voisi puolestaan olla jokin
Paradise Lostin konekauden unohdettu helmi, jonka Diablerie on päättänyt päivittää. Biisinipun dööteintä laitaa edustava
The Vent on puolestaan sellaista paahtoa, että kipaleen omistaminen edesmenneelle
Jeff Hannemanille on niin ymmärrettävää kuin sopivaakin.
Koska kyseessä on jo tehdyn materiaalin päivitys, on mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan Diablerie päättää siirtyä tulevalla pitkäsoitollaan. Onko luvassa lisää deathin makuista pika-indua vai rauhallisemmin 0pkjrytyyttävää ja enemmän discon puolelle kallistuvaa dancemetalia. Parasta tietysti olisi löytää ihan oma uusi yhdistelmänsä, joka ottaisi EP:n metallin, konevoiman ja toisi se vaikutteineen puhtaasti 10-luvulle.
Mika Roth
Ensio: Kotiin
Punkahtavaa alternativerockia soittava rovaniemeläinen
Ensio potkaisee komean kuuden kappaleen EP:n ilmoille. Vuosikymmenen vaihteessa perustettu nelikko vaihtoi pari vuotta sitten kielen englannista suomeen, mikä kieltämättä lisää yhtyeen omaa leimaa - englanninkielisiä altsu-yhtyeitä näet piisaa kuin täitä päiväkotilapsen hiuksissa epidemia-aikaan. Altsupunk/rock on samoin hiukan semmoinen summittainen yleistys yhtyeen musiikista, jossa soi niin grungen jytyytys kuin poppunkin irtonaisuus - miksei myös hevimpi rock? Kuuden biisin tarjoilu lie yhtyeelle itselleenkin sellainen kokeilu, jonka pohjalta linjaa aletaan sittemmin tiivistämään.
Puiden alla käynnistää touhun kipakkana tummana alternative rockina, johon punkia tulee lähennä laulaja-kitaristi
Antti Alaruikan laulun väreen ärhäkkyydestä. Mikä ei tässä tapauksessa ole huono juttu vaan ihan toimiva mauste. Kierrellen kaarrellen vaaniskellen käynnistyvä
Tummia verhoja yhdistelee alternativen synkkää virettä ja vakavan naaman painostavaa, jopa heviä kaamosta sanavalintoihin joissa vaikkapa "miksei ole pottumuusia" -kysymys saa epäilemään kuinka tosikkona tässä sittenkin ollaan? Toimivan jykevää kuin joku
Lapko, mutta ihan omanlaisellaan ensiomaisella patinalla. Mielenkiintoinen teos.
Hyvällä ja pahalla lähtee enemmän poppunkin saleihin mutta toki ihan yhtä lailla tummalla säröllä ja poppia äkäisemmällä ilmeellä. Leppoinen nimiraita
Kotiin lähenee altsu-slovaria, onnistuen hiukan kevyempänä biisinä nostamaan melodisuuden ja koukut eturiviin. Biisin pienessä äkkivääryydessä on jotain jopa
Sur-rurmaista, mikä on meikäläisen kirjoissa melkoinen kehu. Tyly
Luita on kuin heviä soittavaa punk-
Apulantaa, mutta on teoksena mielenkiintoisempi kuin edellä mainittu kuvailu. Päätösraita
Tiikeri etenee akustisemmin nuotiokitaralla ja
Jaakko & Jaymäisellä huutavalla lauluannilla, karheuden ollessa sympaattista. Sekoilevaa piiloraitaakin löytyy. Tämän pohjalta otan kyllä mielelläni seuraavankin Ensio-plätyn soimaan.
Ilkka Valpasvuo
fubear.: First Time You’re Alive
Hankalan kirjoitusasun omaava
fubear. soittaa raskasta rockia, jonka suonissa virtaa 90-luvun alternative rockmetalli ja ei-niin-pieni annos saman vuosikymmenen grungea. Bändin muoto on trio, joten soitossa on omanlaistaan suoraviivaisuutta, vaikka kolmikko osoittaakin olevansa tarvittaessa monipuolinen.
Debyyttikeikkansa viime lokakuussa soittanut ryhmä on saanut valmiiksi jo ensimmäisen EP:nsä, joten fubear. ei ole jäänyt suotta tuleen makaamaan. Kiekko käynnistyy komeasti
Cloudsin voimin ja
Liquid Love puskee hankien läpi vähintäänkin yhtä rouhealla Seattle-soundilla, josta syntyy pieniä ”
Pearl Jam kohtaa
King’s X” -fiiliksiä. Ja sanon tämän siis ilman sarvia ja hampaita. Kahdella viimeisellä raidalla fubear. lähtee rohkeasti laventamaan tonttiaan ensin rauhallisemman rockin ja lopuksi vielä kevyt-psykedeelisen 70-luvun heavy rockin suuntaan, eikä kumpikaan yritys tuota mainittavaa tulosta, mutta raidat osoittavat samalla, että yhtye on muutakin kuin yhden tempun poni ja se omin soundi on vasta löytymässä. Trio on yhä käymistilassa mutta ainakin nyt vaikuttaa siltä, että keitos on maustumassa hiljalleen omanlaisekseen – odotellaan siis mitä tuleman pitää.
Mika Roth
Gravenimage: Gravenimage
Gravenimage tarkoittaa pariakin asiaa, mutta se on myös
Sonata Arctican kappaleen nimi. En tarkkaan ottaen tiedä mistä tämä vuonna 2007 perustettu ja 2013 uudelleen aktivoitu yhtye sai alkunsa, mutta tyylin ja soundin perusteella em. suomalaisen metallin vientituote on saattanut hyvinkin vaikuttaa tarinaan.
Gravenimagen ensimmäinen demo on vain kahden biisin mittainen, mutta vähäistä määrään kompensoi biisien yhteismitta joka ylittää 13 minuutin rajapyykin. Matka pisteestä A pisteeseen B tehdään siis koukeroisen reitin mukaan, mutta meno ei pääse hyydyttämään kiitos terhakan tempon ja toimivien sovitusten. Avauksena soiva
Six White Ravens pistää silmään
Gamma Ray -vaihteen, vaikka aivan mahdottomiin tilutuksiin ryhmä ei intoudukaan. Vokalisti
Robert Kyöstilä käy onnistunutta vuoropuhelua niin
Waltteri Turusen kitaran kuin
Perttu Hagelbergin koskettimienkin kanssa. Rytmiryhmä pitää putiikin kuosissa ja ohessa saadaan koukkua sopivasti kainaloon.
Avaus kuten
Warriors of the Dragon puskevat kumpainenkin ansioillaan eteenpäin, mutta tiivistämisen jalo taito olisi hyvä ottaa haltuun jossain vaiheessa, tai sitten biiseihin on vastaisuudessa upotettava enemmän materiaalia. Pieni yllätyksellisyys tekisi muutenkin terää, sillä esikoisella ryhmän jokainen käännös ja kurvi ovat vielä harmillisen arvattavia.
Mika Roth
Harvest Bell: Wheel of Foretaste
Harvest Bell pyrkii tuomaan arvostamansa asiat rockin kultakaudelta, eli tässä tapauksessa 60- ja 70-lukujen taitteesta, nykypäivään. Turkulaisten psykedeelistä, rullaavaa, doomahtavaa ja helkkyvän maalailevaa rockia onkin ilo kuunnella, jos sellaiset nimet kuin
Deep Purple ja
Black Sabbath sattuvat miellyttämään - ja luonnollisesti puhumme nyt kyseisten yhtyeiden alkupään tuotannosta.
Avausraita
Salutation iskeytyy upeasti asian ytimeen, soundien sävyjen ja teemojen astellessa em jättiläisten jäljissä. Eteenpäin nojaava siivu on samanaikaisesti hitaan tuntuinen ja jo seuraavan mutkan taakse karkaava, mikä ei ole mikään helpoin temppu. Lopun hevanderi väliosa saa niskat pyörimään, vaikka nyt loikataan jo lähemmäs
Turbonegron maailmaa. Rauhallisempi
Afterglow ja tovereitaan lähes puolet lyhyempi menoraita
Too Hard a Habit eivät yllä läheskään alun loistoon, sillä kumpikin biisi tuntuu hukkaavan sen oleellisen koko touhusta. Harvest Bell jyrää ja jytää sen verran tuhdisti että toivon sydämestäni tarinan jatkuvan. Kunhan bändi keskittyy vain suuntaansa – on se sitten norjalainen action-rock tai seiskari-heavy – kaikki on enemmän kuin mahdollista.
Mika Roth
June´s Garden: Song Of A Drinking Man
Kaunista americana-vaikutteista rokkia soittava pirkanmaalais-lähtöinen
June´s Garden tarjoilee kaksi kaunista ja näytteeksi mukavan erityyppistä näytettä osaamisestaan. Huuliharpulla koristeltu raukea nimiraita rauhoittuu
Jesse Soinin tunteella vetävän laulun äärelle, välttäen onneksi liian siirappisuuden. Ajattoman oloinen näppäily ja ilmavuus tasapainoittavat ettei ihan uniklubiksi mennä...
Kakkosraita ottaa hiukan rennommin, enemmän duurin puolella. Yhtä lailla ilmavasti ja näppäillen etenevä kappale ei kuitenkaan pääse samanlaiseen tunnelataukseen ja Soinin huokailut maistuvat hiukan irrallisilta. Samaa yritetään, tuoda leppoisuudella ja akustisuudella vastapainoa laululliseen kermavaahtoon, mutta ihan ei lähde. Kaiken kaikkiaan silti plussan puolella ollaan, sovitukset toimivat ja soundimaailma kiinnostaa. Lisää vain ja vielä parempia biisejä. Ja saa sitä voihketta hiukan karsiakin, jos haluaa...
Ilkka Valpasvuo
Makrofagi: Ne ovat aina liian lähellä
Makrofagi tarjoilee uudella viisibiisisellään niin omaperäisen keitoksen, että vastaavia tulee demotasolla vastaan äärimmäisen harvoin. Piskuiselta Rautalammilta ponnistava porukka sulattaa yhteen avaruusrokkia, iskelmää ja ties mitä niin tehokkaasti, että mikään erikoinen elementti ei kuulosta Makrofagin musiikissa oudolta. Retrourut, metalliriffit, rockabilly-kompit - kaikki nämä tuntuvat luonnolliselta osalta Makrofagin juttua.
Anttu Röntynen laulaa bändin keulilla erittäin moni-ilmeisesti. Vahvat maneerit tuovat välillä mieleen
Ismo Alangon, välillä suomi-iskelmän. Rajulle thaathaa-taudille olisi vain syytä tehdä jotain, sillä jatkuva h-konsonanttien tunkeminen vääriin paikkoihin (thuijothaa, thavoithaa) ärsyttää varmasti monia.
Makrofagin uutukainen on kiitettävän tarkasti studiossa viimeistelty paketti, jonka jokainen sävellys on vahva. Selkeä ykköshitti levyltä puuttuu, mutta tällaisenaankin julkaisua voi suositella surutta esimerkiksi
YUP-faneille. Kaikin puolin vakuuttava paketti.
Jarmo Panula
Melancholy Overdose: Home/Never Gonna Give Up On Love
Tarjoileeko
Melancholy Overdose yliannoksen tummaa tapettia? Ainakin kuulaalla koskettimella ja öisesti neonvaloissa sykkivä
Home kulkee nimen lupaamia ratoja, onnistuen toimivan jylhällä laulullaan ja tarpeellisella rentoudellaan tuomaan ajattomuutta ja kauniita valoisempiakin sävyjä muuten melko tummaan tilaan. Avausraidallaan M.O.D ei yllätä, mutta onnistuu ylittämään lajityypin lähtöriman korkeudet helposti. Toimiva kappale kaikin puolin.
Never Gonna Give Up Love tuo keitokseen eleettömämmän, pitkälti samalla tasolla aikuisrokkimaisesti leijailevan kepeän vaelluksen. Ja pisteet rohkeudesta, sillä aor-mainen rennompi kevyt linja ei ole silti munaton tai tylsä, vaikkei tunneskaala juuri värähtelekään. Solistin ääni pitkälti on se mikä kannattaa tällaisenkin kokeilun toimivasti maaliin. Ei ehkä ihan kärkikahinoihin asti, mutta ei toisaalta juuri motkotettavaakaan.
Ilkka Valpasvuo
Mesetiah: Tesis
3rd Track Productions
Mesetiah julkaisi nelisen vuotta sitten
The Purpose of Our Existence -pitkäsoiton, joka ei varsinaisesti huojuttanut death/thrash metalin laitoja. Sittemmin ryhmä on kaventunut nelimiehiseksi ja tyyli on kääntynyt enemmän perinteisen ysäridööttiksen suuntaan. Vaikutteita on saatu erityisesti Floridan tekijöiltä, mutta myös länsinaapurimme suuret nimet ovat taatusti tuttuja.
Alkujaan uutta materiaali syntyi kuuleman mukaan pitkäsoitollisen edestä, mutta pyrkiessään tehokkaimpaan mahdolliseen tulokseen biisikatrasta karsittiin niin, että lopulta kasassa oli vain EP:n verran materiaalia. Hyvä näin, sillä Tesis on toimiva, jämäkkä ja vain oleellisen keskittyvä nippu deathin rosoisemman laidan kipaleita. Vokalistin murina istuu mainiosti rytmiryhmän ja kitaran rakentamalle metallimurskeelle, eikä soundeista löydy tällä erää huomauttamisen aihetta. Toki soundia olisi voinut hiukan siistiä, mutta samalla olisi merkittävä osa tehoista saattanut moppaantua mukana.
Mesetiahin vahvuus ja samalla suurin heikkous on yhä tasaisuus, sillä kuuden raidan seasta ei löydy totaalista päiden räjäyttäjää, jos nyt ne huditkin jäävät tekemättä. Perinteiden kunnioittaminen ja ideoiden etsiminen historiasta ovat toki kunnioitettavia asioita, mutta voisi siihen ysärikeitokseen viskata jo uusiakin mausteita sekaan.
Mika Roth
Mimica: Failing Youth
Pääosin Sastamalassa yönsä viettävä
Mimica julkaisi reilu kaksi vuotta sitten mainion
Sober Sounds EP:n, jolla ryhmän hc-vivahteinen punkin räime vakuutti kollega
Ekblomin. Sittemmin bändi on äänittänyt pari biisiä ja nyt on vuorossa toinen kunnon EP. Tällä kertaa biisejä on kertynyt kasaan neljä ja niiden keskipituus on yllättäen lähempänä neljää kuin kolmea minuuttia.
Eivät sedät sentään seestyneet ole, ainakaan liikaa, sillä nenää osataan lyödä lattiaan yhä ihailtavalla innolla. Vauhti onkin kova, mutta jokaisesta vaaratilanteesta selvitään, vaikka toisena soiva
All That Jazz vähän laitoja raapiikin ns. hauskoilla lyriikoillaan. Kiekon taso pitää muuten hyvin kutinsa ja erityisesti korkeaoktaaninen
Burn El Paso lyö suun täyteen puolikarkeaa vehnäjauhoa, etenkin kun vinksahtanut väliosa pääsee ilmoille.
Mimicasta nousee mieleen jokin
Mike Pattonin kellariprojekti, jossa on annettu palaa ja tuloksia ihmetellään myöhemmin ymmärtämättä että miten tässä nyt näin kävi. Vikkelää, veikeää ja vihaista, vieläpä samanaikaisesti mikä on mielenkiintoinen temppu.
Mika Roth
The Womb: Demo 2013
On hyvä tietää taustansa ja vahvuutensa, eikä vuonna 2012 perustettu
The Womb peittele wanhan liiton heavyrockinsa suuria innoittajia. Kaiken takaa löytyvät
Black Sabbath ja alkuaikojensa
Deep Purple, joten näillä nimillä pelin henki tulee jo erittäin selväksi.
Päälle seitsemän minuuttinen avausraita
A Sonf for Funerals to Come käynnistyykin upeasti raskaalla kitarariffillä jota tukee luonnollisesti hammond. Parin minuutin massan keruun jälkeen kipale pääsee irti kahleistaan ja kun kakun päälle pistetään vielä
Maija Turusen perinteille uskolliset vokaalit, on paketti valmis. Näillä aineksilla leivotaan kasaan myös pari muuta raitaa, mutta aivan avauksen tasolle ne eivät yllä, vaikka toimivia numeroita ovatkin.
The Womb on syntynyt halusta tehdä juuri sitä mitä tekijät rakastavat, ja tuo vapaus kuuluu kolmella kappaleella rentoutena ja rullaavuutena. 70-luvun heavy rock onkin mainio lähtöpiste, mutta toivoisin että tulevaisuudessa yhtyeestä löytyisi enemmän kunnianhimoa uusien horisonttien valloitukseen. Senkin voi tehdä perinteille uskollisesti.
Mika Roth
WRECK ON: Bare Knuckle Four
Jotkut bändit potkivat niin tuhdisti takamukselle, että ne saavat kasteessa nimen joka on kirjoitettu vain isoilla kirjaimilla. Jyväskylässä kesällä 2012 alkunsa saanut
WRECK ON lukeutuu tähän porukkaan, eikä ryhmän ysärigrungen ja vanhan, melodisen & raskaan metallin liitto ole sieltä hiljaisemmasta päästä. Joku saattaisi jopa kutsua tätä mäiskettä perinteiseksi heavy rockiksi, johon on vain lisätty turbo pellin alle.
Puolipuhtaan laulun ja rosoisen soiton voimin ryhmä on työstänyt esikoisjulkaisulleen kaksi biisiä, joista ensinnä kuullaan koukukkaampi nimibiisi, ja kyllähän se toimii. Kaikki oleellinen on kohdillaan ja kun jäseniltä löytyy historiaa mm. sellaisista yhtyeistä kuin
Before the Dawn ja
Agonizer ei orkesteri sorru penikkatauteihin. Homma rullaakin eteenpäin, mutta kun tällaista perusmäiskettä on tarjolla pilvin pimein pitää nelikon teroittaa keihäänsä entistä terävimmiksi, jotta erottuminen massasta on mahdollista. Ehkä pieni melodisuuden korostus tai kontrastin hakeminen jollain muulla keinolla olisi avain eteenpäin, tai sitten pitää vain puristaa lujempaa.
Mika Roth
Lukukertoja: 5970
