Pienet – Tammikuu 2014
70 vierailijaa: Tuulos EP
70 vierailijaa ilahdutti kolmisen vuotta sitten julkaistulla esikoisalbumilaan, jonka virkeä rockpop sai aikaiseksi vertailuja mm. Scandinavian Music Groupin ja PMMP:n suuntaan.
Vuosi sitten äänitetty ja tänä vuonna hiljalleen valmistunut Tuulos EP on askel indiepopin puolelle, joka jättää soiton rockin toiseen päivään. Kolmen biisin kokonaisuutta voikin kuvata parhaiten kuulaaksi popiksi, jossa on mukana aavistuksenomainen vivahdus progressiivista pinnoitetta. Avausraita Tunturin avain leijuu kuin kaunein The Gathering, joka on päätynyt soittamaan folkeinta Pink Floydia, mutta hiljaa – aivan hiljaa. Äänet saavat todella tilaa ja kappale aukenee todella vasta kuulokkeiden avulla, kun jokaiseen pieneen nyanssiin pystyy keskittymään.
Kiekon kaksi muuta raitaa eivät yllä aivan samanlaiseen pakahduttavaan kauneuteen, vaikka Hyväenteinen pyöriikin melodiansa ympärillä suloisesti ja radiokelpoisempi En tänään kuule käyttää kosketinkoukkuaan kekseliäästi. EP:n käsin neulotut kannet (!) kätkevätkin sisälleen pieniä helmiä, jotka enteilevät toivottavasti kokonaista albumia. Kyllähän näin kaunista poppista kuuntelisi mieluusti suuremmissakin annoksissa.
Mika Roth
Burntfield: Organic Waves
Vuosi sitten alkunsa saanut ja tämän vuoden ensimetreillä muotonsa löytänyt
Burntfield yllätti iloisesti. Siinä missä kansikuva antoi viitteitä rankemman metallin mätkeeseen, osoittautui yhtye melodista hard rockia vahvalla blues rockin vaikutteella soittavaksi ryhmäksi. Bändin soundia kuvatessa sellaiset sanat kuin maanläheinen ja orgaaninen, ovatkin osuvimpia.
Burntfieldin esikois-EP on jaettavissa kahteen selkeään segmenttiin. Vauhdikas avausralli
Change My Ways ja sitä seuraava
Love is Fire ovat suoria kumarruksia 70-luvun melodisen heavy rockin suuntaan, kun taas yli kahdeksan ja puoli minuuttiseksi kasvava päätösraita
What Remains on selkeästi modernimpien aikojen progemetallin/rockin jälkeläinen. Näistä eri teistä ensin mainittu tuntuu luonnistuvan ryhmältä vaivattomammin, sillä eeppiseen taitorokkailuun yhtyeen rahkeet eivät vielä oikein riitä. Nähtäväksi jää mihin suuntaan Burntfield kurssinsa seuraavaksi hakee, itse soisin iloisemman ja vauhdikkaamman hard rockin jatkuvan myös vasta.
Mika Roth
Deadforger: s/t
Musiikki on yksi hauskimmista vakavista asioista, mikäli
Deadforgerin esikoisen saatetta on uskominen. Hauskanpitobändinä startannut retkue kun kasvoi kuin huomaamatta ihka oikeaksi bändiksi, jonka tähtäin on nyt asetettu korkealle. Setien historiasta löytyy nippu aiempia yhtyeitä, joten liikkeellä ei olla täysin pystymetsästä, mikä myös kuuluu poikkeuksellisen hiottuna jälkenä jo tällä ensimmäisellä julkaisulla.
Deadforgerin ydin lepää melodisen rockmetallin syvissä vesissä, missä kahdella kitaralla, koskettimilla ja isolla lauluäänellä saadaan luotua jykeviä äänivalleja. Ryhmä nimeää vaikuttimikseen niinkin erilaisia tahoja kuin
Alice in Chains ja
Pantera, joista ensinnä mainittu osuu huomattavasti lähemmäs totuutta. Deadforger ei ole kuitenkaan mitään uus-grungea, sillä vaikka molli onkin voimissaan, mukana on roppakaupalla suomalaista otetta - ja sanon tämän siis ainoastaan positiivisessa mielessä. Veikkaanpa että herrojen levysoittimissa ovat viihtyneet joskus myös
Sentenced sekä muutama muu korpimaiden orkesteri.
Deadforgeria on vaikea syyttää liiasta persoonallisuudesta, mutta kyllähän ryhmän kone käy jo vinhoilla kierroksilla. Nyt kun mukaan saadaan vielä se oma juttu, niin ryhmä voi nousta huoletta seuraavalle tasolle.
Mika Roth
Devil Box: Ceci n’est pas une guitare
Kääntö Records
Ei ole helppoa säveltää kitaramusiikkia, kun kitara on lähes ainoa instrumentti, eikä levyllä kuulla edes laulua.
Devil Box pyrkii kuitenkin parhaan kykynsä mukaan luomaan mielenkiintoisia hetkiä ja unohtumattomia palasia, joilla kuudesta kaksikymmenkieliseksi kasvava soitin voi johtaa.
Devil Box on kahden miehen,
Ville Pirisen ja
Antti Alangon, ikioma projekti jolle rauhallinen tunnelma ja seesteinen fiilis ovat tärkeimpiä asioita. Kiekon kuusi kappaletta lepattavat nuotion äärellä kuin ilta ei koskaan loppuisi ja vaikka kaksikko ei lähde merta edemmäs kalaan on saalis silti runsas ja täyttävä. Mieli on kirkas ja vaikka musiikissa on silloin tällöin pieniä jännitteitä ovat ne mukana vain tehostamassa kokonaisuutta. Selvimmin joukosta erottuu päätöksenä kuultava
Aura River -jätti, joka miltei yhdeksän minuutin mitassaan sulkee mielen kiertoajelun mystisiin tunnelmiin. Intialainen Mohan Veena –kitara soi kauniisti ja kevyt etnofiilis saa kaipaamaan kyseistä maustetta lisää.
Mika Roth
Extinction in Progress: The Wrench and The Screwdriver
Extinction in Progress julkaisi reilu vuosi sitten
esikoisdemonsa, jolla nuori orkesteri lähenteli modernia jenkkimetallia, mutta se viimeinen puserrus jäi tuolloin vielä puuttumaan. Tällä kertaa annoskoko on hieman kasvanut ja neljän raidan sekä tiiviin vartin mittainen The Wrench and The Screwdriver esittelee itsensä paremmin löytäneen ryhmän.
Saatteessa EiP julistaa soittavansa matikkametallia, mutta ylinokkelat polyrytmiset kikkailut ja loputtomat tiluttelut jäävät onneksi puuttumaan ryhmän keskittyessä enemmänkin eteenpäin rynnimiseen. Avausrynnäkkö
Duty Calls käy silmille jopa siinä määrin, että pieni himmailu olisi saattanut tehostaa viestiä. Hieman myöhemmin kuultava
Son of a Gun onnistuu tässä turpasaunan ja vihaisen kikkailun yhdistämisessä huomattavasti paremmin, vaikka rallikuskienglannilla varustettu kertojaääni hieman hämmentääkin. Onnistumisten joukkoon on laskettava myös päätösraita
Spyromaniac, joka on selvästi sisaruksiaan mittavampi ja jossa ne toiset palaset tuntuvat viimein loksahtelevan kohdilleen. Ehkäpä niille muillekin siivuille olisi kannattanut antaa enemmän aikaa ja tilaa, jotta kipaleiden potentiaali olisi voitu hyödyntää tehokkaammin. Joka tapauksessa ryhmä ottaa tukevan ja johdonmukaisen askeleen eteenpäin.
Mika Roth
Murtajat: Kahdeksan vuotta
Murtajat on keksinyt yhdistää perinteisen suomirockin ja modernimman voimapopin tavalla, joka on kuin luotu koukkuisen musiikin tukevaksi pohjalaataksi. Yhtye julkaisi
esikois EP:nsä reilu puolitoista vuotta sitten, saaden siitä pääosin positiivista palautetta. Tuore tuliannos on jälleen kolmen raidan mittainen ja bändi saa lastattua kahteentoista minuuttiin enemmän ensiluokkaista tavaraa kuin monet saavat puserrettua kokonaiseen pitkäsoittoon.
Avauksena kuultava nimibiisi on selvästi nipun tarttuvin ralli, joka etenkin nopeimmissa kohdissaan nousee upeaan lentoon. Vaikka hiljaa-kovaa-hiljaa kaava on jo lähes klishe, Murtajat on löytänyt uuden tavan pinota ne tutut palikat korvaa stimuloivaan kasaan. Ärhäkämpi
Tyhjää pintaa paukuttaa nenää lattiaan ja ankkuriraita
Aurinko hohtaa parhaimmillaan kuin Naantalin auringon mollukka, mutta aivan avauksen tasolle ne eivät yllä vaikka kelpo raitoja ovatkin. Murtajat on saanut pakettinsa jo hyvin kasaan ja on suorastaan uskomatonta, että kyseessä on vasta bändin toinen julkaisu, sillä näiltä pohjilta ryhmä voisi seuraavaksi pyöräyttää vaikka pitkäsoitollisen muun maailman ihmeteltäväksi.
Mika Roth
Otherhood: s/t
Melodista ja kevyesti retrohtavaa rockia soittava
Otherhood aloitti taipaleensa vuonna 2010 ja yhtyeen itsensä nimeä kantava EP on ryhmän esikoisjulkaisu. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy rikkaaseen äänimaisemaan, joka saa nelihenkisen pumpun kuulostamaan kaksinverroin suuremmalta kokoonpanolta. Asiaa auttaa avara äänimaisema, jossa
Susannan laulu saa tilaa ja rytmiryhmän hienosyinen soitto voi virrata näennäisessä rauhassa.
Otherhoodin soundi on myös siitä mielenkiintoinen, että vaikka esimerkiksi hieman mystisyyttä henkivä
Urban Wind tuntuu suorastaan pursuavan yksityiskohtia, ei kuulija koe minkäänlaisen informaatioähkyn oireita. EP:n materiaali koostuu hyvin erilaisista raidoista ja näytteen perusteella Otherhoodin todellista luonnetta on vielä vaikea tulkita, mutta niin menevä progerock kuin tunnelmallisempi fiilistelykin näyttää luonnistuvan. Muutenkin ryhmä tuntuu yhä etsivän ominta itseään, sillä esimerkiksi
Come Around tuntuu hajoavan lupaavan alun jälkeen, vaikka biisissä olisi selvästi aineksia. Hieman raakilemaista siis mutta samalla hyvin lupaavaa, nyt tarvitaan vain aikaa ja uutta materiaalia.
Mika Roth
Shrapnel Storm: We Come in Peace…
Miltä mahtaisi kuulostaa Kurskin panssaritaistelu, jos siitä olisi luotu musiikkiraita? Vanhan liiton death metalia puskeva tamperelainen
Shrapnel Storm on sitä mieltä, että yhtyeen tuoreen EP:n avausraita
Detracked voisi hyvinkin kuvata tuota metallihelvettiä.
Yhtye kävi lävitse ”miehistöruletin” vuonna 2011, mikä selittänee sen miksi mainiolle
Bullet Trails -demolle saatiin odottaa jatkoa näin kauan. Odotus on kuitenkin, mikäli mahdollista, vain terävöittänyt ryhmän ilmaisua ja vaikka tuore tuliannos on vain vaivaisen kahden raidan mittainen voi pitkän odotuksen katsoa kannattaneen. Deathiin elimellisesti kuuluva voima suorastaan tihkuu ilkeistä raidoista, jotka rullaavat ja murskaavat kaiken tielleen osuvan. Kuten kollega
Panula totesi jo aiemmin: täältä suunnalta saattaa pian räsähtää ja kunnolla.
Mika Roth
Spark: Head vs Heart
Rebel Cell
On aika ottaa kimallepurkki esiin ja viskoa valopisteitä tummaan maisemaan, sillä yhden miehen muodostama
Spark luo musiikistaan täysiveristä kasarisynapoppia, modernein maustein höystettynä tietysti.
Näin selkeä menneille ajoille kumartaminen on tavattoman rohkeaa, etenkin kun kyseinen genre ei juuri nyt nauti niin ylimaallista suosiota. Sparkin takaa löytyvälle
Pietari Pyyköselle on silti nostettava paljettistetsonia, sillä nuori mies on luonut autenttisen ilmapiirin ja kappalemateriaalin syvä tunne sekä välitön koukuttavuus ovat asioita, joiden saavuttaminen ei ole helppoa. Studiossa lähes yksin häärännyt Pyykönen on saanut tuotantoon ja äänitykseen apua
Jaani Peuhulta, mutta langat ovat selvästi yksissä käsissä.
Vauhdikkaan alun jälkeen Sparkin vauhti hyytyy ja isot balladit jättävät jälkeensä turhan melankolisen maun. Eikä niissä rauhallisemmissa raidoissa sinällään mitään vikaa ole, mutta ilman
Incompleten kaltaisia reippaampia paloja vauhti uhkaa muuttua jopa hetkellisesti hiukan laahaavaksi. Vaikutteet löytyvät ja mielikuvitusta riittää, joten seuraavaksi vain rohkeampaa sekoitusta ja lisää tempoa niin eiköhän se siitä lähde. Äärimmäisen lupaavaa joka tapauksessa, joten pistäkää tämä nimi mieleen.
Mika Roth
The Infinite Sleep: Frozen Poetry
The Infinite Sleep esittää ensimmäisellä demollaan raskassoutuista, vähäeleistä ja synkkää metallia, josta on turha etsiä toivonpilkahduksia tai veikeitä osavaihdoksia. 5–8 minuuttiset kappaleet koostuvat yksinkertaisista palasista, konstailemattomasta soitosta ja runsaasta toistosta. Laulaja vetää äijämäisesti karjuen pitäytyen tasan yhdessä saundissa koko äänitteen ajan, mikä osaltaan korostaa musiikin lohduttomuutta.
Yhtye on löytänyt oman selkeän tyylin heti ensimmäisellä äänitteellään. Avausbiisi
Brokenissa bändi onnistuu luomaan säkeistöjen sointuvalinnoilla erityisen vahvoja tunnelmia. Bändin suurin ongelma on kuitenkin se, että yhtye liikkuu jatkuvasti hypnoottisuuden ja turhan toiston rajamailla siten, että rajan huonommalle puolelle eksytään ikävän usein. Monin paikoin The Infinite Sleepin ilmaisu käy ikävän pitkäveteiseksi.
Rohkenisin väittää, että paikoittaista tiivistämistä tai dynamiikan lisäämistä kannattaisi kokeilla, samoin vaikkapa muutaman tuikeita saundeja tuottavan efektipedaalin ostamista. Ensi kerralla toivoisin myös kuulevani biisien loppuvan muulla tavalla kuin fade outilla. Lisäksi tekstien painattamista kansivihkoon kannattaisi harkita. Tekstien osuus tämän tyyppisessä musiikissa kun voi olla nähdäkseni varsin suuri.
Jarmo Panula
The Shangri-Blahs: The Shangri-Blahs 7
Popahtavaa mutta karheaa punkrockia tai punkahtavaa voimapoppia tahkoava
The Shangri-Blahs tarjoilee neljän biisin seiskatuumaisen. Särö on mukavan ruvella heti avausraidalla
Trouble On The Line, jonka lähes leppoisa svengi tuo mukavaa keveyttä ruttuiseen ilmeeseen. Samaa aurinkoista pop-kepeyttä piisaa myös
Lonely Creepillä, joka ei ole hetkeäkään hyypiöhtävä. Koukkua on sen verran kivasti että menojalka alkaa vispata, eli perusasiat ovat niin sanotusti kunnossa. Kääntöpuolen kipakammin takapotkiva ja torvilla koristeltu
Sunday im OK pistää vieläkin enemmän kohkaavaa vispausta lahkeeseen eikä astetta letkeämpi
Fucking All Hollywood hukkaa koukkua. Vaikka mitään klassikoita ei vielä vuolla, on The Shangri-Blahsilla erittäin maukas boogie päällä ja biisikynässäkin jo kelvollisesti terää.
Ilkka Valpasvuo
Torchia: oNe
Torchia kaipaa omien sanojensa mukaan metalliin melodiaa, menoa ja pahaa asennetta. Tuota puutetta täyttämään ryhmä on pyöräyttänyt kolmen biisin mittaisen kiekon, jolta löytyy kaikkea edellä mainittua.
Torchian kulmikkaan metallin merkittävin moottori on tukevien riffien voima, metallin leikkautuessa erittäin teräviksi palasiksi. Runsailla kitaroilla ryyditettyä death/thrash tyyppistä mäiskettä kuorrutetaan käheällä vokalisoinnilla, johon olisin kyllä kaivannut hieman enemmän vaihtelua. Enkä kaipaa tässä mitään klassisia tenoreita mikrofonin taakse, mutta toki näinkin karheaa ilmaisua pystyy varioimaan enemmän ja syvemmin. Itse biisimateriaali pitää mainiosti pintansa ja vaikka astetta seesteisempi
Your Blood in My Veins venyykin päälle viiden minuutin, selviää yhtye myös tästä koitoksesta voittajana.
Torchialla on erinomainen asenne mikä kuuluu terävänä kokonaisuutena ja live-tilanteessa ryhmä saa varmasti paikan kuin paikan räjähtämään. Voisin valittaa kipaleiden sovitusten suorista viivoista ja siitä, että ryhmä ei lähde juuri uudistamaan metallia, mutta totuus on kuitenkin se, että Torchia on jo oikealla tiellä. Nyt vain rohkeammin kohti uusia – ja ehkä hiukan kunnianhimoisempia – seikkailuja.
Mika Roth
Ydinperse: Ydintikku
Sanotaan että nimi ei pahenna miestä, mutta kun bändillä on tällainen nimi nousevat odotukset/pelot väistämättä korkealle. Tai, no, ainakin meikäläinen otti tukevan otteen penkistä ennen kuin työnsin
Ydinperseen tuoreen Ydintikun koneeseen.
Kymmenen biisiä ja noin yhtä monta minuuttia kestävä pläjäys on ronskia, rullaavaa ja napakkaa punkin räiskettä. Ensimmäinen mieleen juolahtanut kuva oli
Koljosen tiekiista soittamassa
Ramonesin biisejä lähibaarin nurkassa, eivätkä pyörityskerrat juuri muuta tuota kuvaa vaikka Ydinperseen touhussa on persoonallista otetta. Biiseissä riittää kulmaa ja rosoa, mutta pohjalla kulkevat myös ne aina tarpeelliset vahvat melodiat jotka saavat kipaleet tarttumaan parhaimmillaan tervan tai jonkin muun hyvin tahmean aineen lailla.
Kuumotus lähikaupassa osuu joka kerta maaliinsa,
Mitä paskaa? kiteyttää kaiken oleellisen valtaistuimella viipymisestä, eikä
Nuoriso-ohjaaja jätä astettakaan kylmemmäksi. Kantaaottava
Bonus venyy jo lähes kaksiminuuttiseksi teokseksi, jonka myötä Ydinperse saattaa hyvinkin nousta suomalaisen punkin uudeksi hittijukeboksiksi. Tämäkö nyt on sitä asscorea? Minä pidin, kovasti.
Mika Roth
Lukukertoja: 6011
