16.12.2013
Oululaisen Hebosagilin nykymuodossaan toinen täyspitkä ilmestyi jo loppukesästä, mutta Riffien rajamailla katsottiin aiheen olevan perässä ryömimisen arvoinen. Orkesterin ulosannissa kuuluu paikallisen rock-perinteen kaanon, mutta lopputulos on tasan sitä omaa itseään.
Ektro
Viisikon, Veneen ja Hebosagilin kaltaisia pohjolan melubändejä on hauska tarkastella toisiinsa nähden. Akteilla on keskenään samantapainen muotokieli ja yhteneviä piirteitä. Silti kaikki kolme ovat kehittyneet omiin, erilaisiin suuntiinsa, mikä sinänsä sulkee pois kaikki tarkemman vertailun aiheet. Näiden kolmen pohjalta on kuitenkin vedettävissä aika selkeitä johtopäätöksiä Oulun meteliskenen nykytilasta. Paikallinen perinne kuuluu, mutta Radiopuhelimet-kommentteja on varmaan jaeltu jo ihan tarpeeksi.
Hiljaa pää kiinni (If Society, 2012) toi Veneen soundiin kolkkoa postpunkmaista totisuutta, alkuvuodesta ilmestynyt Viisikon kakkoslevy IIII (Svart) taas vei bändiä entistä raskaampaan, mutta tavallaan yksinkertaisempaan suuntaan. Loppukesästä ilmoille ampaistu Lähtö, järjestyksessään toinen Hebosagilin nykymuodossaan aikaansaama täyspitkä täydentää vahvojen pitkäsoittojen kolmiota. Bändin tähänastisista luomuksista tuorein esittelee voimiensa tunnossa olevan soonisen murskausvälineen, jonka oma juttu muiden mainittujen tapaan välittyy erinomaisesti.
Myös sanoituksellisesti bändit tuntuvat asuttavan saman kaupungin eri puolia. Aiheet ovat konkreettisia, elämän tuimempiin, paikoin varsin absurdeihin solmuihin takertuneita kuvauksia. Huumori on vinoutunut luonteenpiirre, jonka tarkoitus välittyy mikäli sotkee kouransa riittävän perusteellisesti. Kolmikosta Hebosagil tunkeutuu iholle väkivaltaisimmin, Tatun rähjäys huumaavan metelin keskellä tulee kuin korvan juuresta.
Bändin lakoninen raivokkuus on juuri se seikka, mistä on vedettävissä selkeä yhtymäkohta oululaisen rockin perinteisiin (tässä tapauksessa mieleen nousee kyllä lähinnä Brüssel Kaupallinen), mutta pelkistetty riffivirta on niin luonteenomaisen armotonta, että Lähtö onkin alle puolen tunnin levyksi todella sitkeä nieltävä. Omalla tavallaan tässä myös tiivistyy yhtyeen nerokkuus. Lähtö ei ole välttämättä niin yksinkertainen juttu kuin miltä vaikuttaa.
Sekoitus melurock-käänteitä ja sludgen riffilöyhkää muokkaantuu Hebosagilin käsissä pyörremyrskyksi, joka sulkee syövereihinsä kaiken, mitä tiellensä sattuu. Kyyti ei välttämättä ole kovin miellyttävää eikä sen päätepisteeltä odota positiivista yllätystä – mutta näitä seikkoja ei myöskään tule ajatelleeksi luonnonvoiman otteessa. Parempi kun vain yrittää turruttaa itsensä ja nauttia äärimmäisellä tavalla hetkistä, jotka saattavat olla tämän elämän viimeiset.
Voisiko tällainen levy alkaa paremmalla lauseella kuin ”en tiiä mitä meille tulee tapahtumaan”?
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Hebosagil
