Ismo Alanko

Ismo Alanko sai täyden konserttisalin seisaalleen jo kauan ennen esiripun sulkeutumista.

Ikinuori ja ajaton taiteilija päätti juhlistaa kolmannesvuosisataansa taiteilijana konserttikiertueella. Esityksen otsikkona ollut 33 ja yksi kolmasosavuotta taiteilijaelämää oli miehen uran koko kaaresta pitävälle etukäteen sekä uhka että mahdollisuus. Pahimmat kauhuskenaariot pelkkien kuluneiden hittien puolilämpöisestä veivaamisesta eivät kuitenkaan toteutuneet.

Ja toisaalta, montako varsinaista hittiä Ismo Alangolla oikeasti on? Levyjen määrään nähden ei kovinkaan montaa. Tampereella hiukan yllättäenkin kuultu Nokian takana (2001) -renkutus taitaa olla viimeisin radiohitti ja sen jälkeen mies on kuitenkin julkaissut kuusi täyspitkää studioalbumia. Näistä Ismo Alanko Säätiön viimeiseksi jääneet albumit Minä ja pojat (2004) ja Ruuhkainen taivas (2006) olivat harmillisesti kokonaan paitsiossa. Mutta herkkuja riitti.

Tuoreessa muistissa oleva viimeisin studioalbumi oli onneksi hyvin edustettuna - ja aivan ansaitusti. Vanha nuori, konsertin ensimmäisen puoliskon päätteeksi kuultu Ennakkoluuloja ja vainoharhoja sekä vuoden hienoimpiin kotimaisiin lauluihin kuuluva Maailmanlopun sushibaari olivat kaikki aivan konsertin kirkkainta kärkeä. Se ei ole ihan vähäinen saavutus, kun kilpailemassa olivat taiteilijan tunnetuimmat laulut.

Alanko on (kenties Teho Majamäen kanssa Säätiössä ja Teholla-duossa tehdyn yhteistyön myötä) herännyt keräämään kiertuebändiinsä monipuolisia instrumentalisteja. Erityisesti koskettimien, syntetisaattoreiden, lyömäsoittimien ja pasuunan välillä hikoilleen Juho Viljasen sekä foni-, huilu- ja sello-osuudet tasaisen onnistuneesti hoidelleen Joakim Berghällin rooli konsertin musiikillisten nyanssien luomisessa oli täysin korvaamaton.

Samaa adjektiivia ei voi valitettavasti käyttää äänentoistosta, joka ainakin lavan sivulle kulkeutui oikuttelevana joko-taina: rauhallisemmissa paloissa kaikki toimi hienosti, mutta kun nupit väännettiin kaakkoon, Alangon laulusta ei saanutkaan enää selvää ja bändin yhteissoittokaan ei päässyt oikeuksiinsa. Salin akustiikalla ei ollut osuutta asiaan, sillä samoilta paikoilta on tullut moitteettomasti kuultua mm. raskasta rokkia puhaltimien kera.

Mykistäviä hetkiä kuitenkin riitti. Kenties edellä mainituista syistä Alangon yksin sähköpianolla säestetyt Risteys ja Masentunut ameeba sekä pelimannihengessä bändin kanssa tyylitelty Kun Suomi putos puusta jäivät erityisesti mieleen. Kitaristi Jussi Jaakonaho ripautteli kovaäänisempiin esityksiin erittäin tervetullutta, Neil Young -henkistä "mieluummin tunteella kuin ilman virheitä" -asennetta. Mikko Mäkelän basismi jäi harmittavasti muiden soittajien jalkoihin, eikä kiertueen nimeä kantavalla live-levyllä oivasti toimiva yhteispeli rumpali Niko Votkinin kanssa päässyt samanlaiseen lentoon. Samoin Riku Mattilan ja Eero "Safka" Pekkosen vierailut jäivät lähinnä kuriositeeteiksi.

Kun kansaa oli istutettu väliajan kera jo lähes kolme tuntia, Alanko heitti sovinnaisuuden kertaheitolla seinästä läpi, kenties viereisen Kalevankankaan kummuilla asustavan Juice-vainaan pilkattavaksi. Iloisilla joulukulkusilla maustettu Vittu kun vituttaa toimii aamusta iltaan vuosikymmenestä toiseen - ja sen jälkeen oli matalampi kynnys muuttaa konsertti punk-keikaksi. Sielun veljien anarkistinen On mulla unelma (joka soitettiin siis pari viikkoa ennen Linnan juhlia ja samassa tilassa) nosti perseet penkistä (ja tukan pystyyn), eivätkä ne sinne enää palanneet.

Eivät edes silloin, kun yleisö yli kolmen tunnin rupeaman jälkeen lopullisesti hyvästeltiin Tuulipuvun tuolla puolen -valssilla.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: ismoalanko.com, Wikimedia Commons