Pienet

Pienet - Marraskuu 2013

17.11.2013

Aihos: Ikuisuuden suojaan

Mustassa on voimaa, etenkin kun tullaan metallin alalle. Raaka musta metalli on vain siitä hankalaa, että vankatkin aikeet tuottavat helposti vain puolittaista tulosta ellei ole varovainen. Mystisyyden harsoihin verhoutuva Aihos ei paljasta taustojaan, vaikuttimiaan eikä aikeitaan, joten ryhmän jättää pöydän avoimeksi kaikille tulkinnoille.

Ryhmän raaka, lähes primitiivinen metalli on mustaa kuin Norjan talviyöt ja viiden raidan sekä hiukan vaille puolen tunnin annos blackin mäiskettä pistää kieltämättä hiljaiseksi. Tarinoiden teemat pyörivät kalmaisissa aiheissa ja vokaaleista vastaava S. Pesonen taitaa vihaisen kärinän jossa sanoista saa vielä selvän, mistä kumarrus herran suuntaan. Kitarat kirskuvat ja viiltävät ohuena mutta pistävänä kerroksena ja rytmiryhmä pitää luonnollisesti tallan laudassa, muutamia suvantoja lukuun ottamatta. Se mitä jäin kaipaamaan on edes pieni annos persoonallisuutta, sillä tällaisenaan bändin tuotos ei eroa juuri lukemattomista kilpakumppaneista. Perusasiat hallitaan kyllä suvereenisti, mutta näinä päivinä se ei yksistään enää riitä. Pienistä moitteista huolimatta tämä on silti mainio alkupiste, josta on hyvä jatkaa kohti tulevaisuuden koitoksia.

Mika Roth

Centipede: Brazen Bull

Helsinkiläistrio Centipede ei halua sitoa itseään kiinni mihinkään tiettyyn genreen, mutta kyllähän uutukaisella soi läpi stoner vähintään yhtä selvästi kuin puolentoista vuoden takaisella Tar Pit EP:llä. Ehkä pitääkin miettiä mitä stoner tarkoittaa itse kullekin. Minulle se merkitsee raskasta, perinteistä ja hiukan junnaavaa soundia, josta mm. Mastodon on luonut itselleen menestyksekkään uran, ja näillä samoilla jäljillä liikkuu myös Centipede.

Tuoreen kiekon viisi biisiä kellottavat hieman yli puoli tuntia ja EP on pidempi kuin esimerkiksi legendaarinen Reign in Blood, kuten yhtye huomauttaa, mutta vastaavaa kiirettä tältä levyllä ei luonnollisestikaan löydy. Kiekko saakin pyöriä soittimessa lähes kolme minuuttia ennen kuin laulu liittyy mukaan ilonpitoon ja juureva mylläys vie tämän jälkeen ainakin allekirjoittaneen mennessään kerta toisensa jälkeen.

Avausraita Caskets ja sitä seuraava nimibiisi Brazen Bull rynnäköivät ärhäkämmin eteenpäin, kun taas kolmantena kuultava Desert Lair lyö silmään hitaamman vaihteen ja ottaa käteen raskaamman vasaran. Juuri tästä nopeamman stonerin ja lähes doomiksi hidastuvan metallin liitosta Centipede osaa kiskoa tehoja irti ja näyttöjen perusteella yhtye voisi puolestani siirtyä seuraavaksi pitkäsoittojen maailmaan. Erityismaininnan ja prinikat rintaan ansaitsee myös päätöksenä soiva Times Long Gone, jonka tuskaisassa taivalluksessa yhtye tavoittaa jotain jota kannattaa lähteä tulevaisuudessa kehittämään eteenpäin.

Mika Roth

Coma Mirror: Shades of Grey

Sooloprojektista yhtyeeksi ja takaisin sooloprojektiksi muuttunut Coma Mirror vetää selkeän viivan selkänsä taakse. Historiassa on tapahtunut monia asioita, mutta kesällä 2013 kaksimiehinen bändi nauhoitti neljä kappaletta, jotka sijoittavat Coma Mirrorin melko lähelle doomdeathin ja alternative metallin risteystä.

Neljästä siivusta loistaa rakkaus niin tunnelmoivampaa metallia kuin vauhdikkaampaa menoa kohtaan ja etenkin vokaalit pyrkivät häivyttämään rajalinjat kokonaan. Lähes kaikesta pikkukiekolla vastaava Jerkka Perälä osoittaa olevansa monipuolinen vokalisti, jolta onnistuu niin käheä kärinä, vihainen huuto kuin puhdas melodinen laulukin. Vokaalipuolella seikkailu intoutuu jopa turhankin rohkeaksi, mikä tekee biiseistä hieman levottomia ja episodimaisia. Sävellyksistä The Grey progeilee opethmaisesti ja All That Bloomstekee kunniaa niin ruotsalaisille kuin pohjoisamerikkalaisille esikuville, mutta jäin kaipaamaan yhtyeen vahvempaa omaa soundia. Lupaavaa vaikka kehitystyötä on vielä paljon edessä.

Mika Roth

Healing Red: s/t

Helsinkiläinen 70-lukuista klassisen rockin massiivisuutta ja 90-lukuista teeskentelemätöntä soundia sekoitteleva Healing Red julkaisi elokuussa tämän viiden biisin EP:n. Rockin verevyyteen luottava, mutta aina funkista folkiin asti keitostaan maustava viisikko vastaa itse lätystään alusta loppuun, muttei sorru demomaiseen pöhinään. Heti avausraita Soul Ajar luo mielikuvia niin grungen synkistä vesistä ja rouheasta riffistä kuin stadionrockin isoista sävyistä ja leppoisammista kaarista. Sanon leppoisa, mutten tarkoita että soitto olisi sellaista vaan sävyissä on jotain sellaista ilmavuutta jota ei grunge-mielikuvassa ole. Vaikka Healing Red etenee mukavan kipakasti, ei biiseissä suotta hötkyillä, mikä luo bändistä aika "valmiin" mielikuvan. Ei biisikynässä silti vielä sellaista terää ole että levyltä varsinaisia hittejä nousisi. Silti, ensimmäiseksi(?) tuotokseksi varsin laadukas.

Ilkka Valpasvuo

Helena and the Horses: Demo 2013

Kaksi biisiä lienee pahin mahdollinen määrä kappaleita, joiden perusteella jonkin yhtyeen toimia pitää arvioida. Juuri näin niukalla annoksella täytyy kuitenkin tulla toimeen Helena and the Horses -orkesterin kanssa. Kaiken kukkuraksi kumpikin raita on erittäin lupaava, joten jos ei muuta niin nälkä tässä ainakin kasvaa.

Helena and the Horses käynnistyi kuuleman mukaan yhden naisen electropop-kokeiluna vuonna 2012, mutta sittemmin Helena heppoineen on laajentunut nelihenkiseksi bändiksi. Demolla nelikosta kuullaan kuitenkin vasta kahta jäsentä, sillä materiaalista, tuotannosta, vokaaleista ja synista vastaavaa Helena Astola avustaa ainoastaan kitaristi Timo Heinonen. Avauksena soiva A Heart in Your Hands helisee jossain dreampopin ja indien hiljaisella aamunummella vangiten kuulijan herkällä virtauksellaan. Säästeliäästi käytetyt kitarat ja perkussiot toimivat täydellisenä kehyksenä Helenan laululle ja taustoille. Jokin vokaaleissa saa todella kuuntelemaan ja melodian voimalla voisi keinua vaikka toiset viisi minuuttia.

Jälkimmäisenä kuultava In the End on äänimaisemaltaan koleampi ja kulmikkaampi, eikä saa aikaiseksi aivan vastaavaa säkenöintiä, mutta myös tällä raidalla on ansionsa, sillä kuuntelukertojen myötä urbaanimpaa yöfiilistä edustava kipale upottaa kuin huomaamatta koukkunsa varomattomaan kuulijaan. Tämä nimi on parempi alleviivata ja ympyröidä vielä varmuuden vuoksi.

Mika Roth

Humanation: Demo ’12

Ei saatetta, ei kansitekstejä, ei turhia tiedonmuruja. Rosoista metallia kolmen raidan ja noin kahdentoista minuutin mittaisen annoksen kasaan raastanut Humanation antaa musiikin puhua puolestaan. Äänekkäästi.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy vokalistin raspiseen köhähuutoon, joka vaatii muutaman kierroksen totuttelua. Laulun tietty pakottavuus on tarttunut myös kitaroihin, joiden kireä soundi ja tiukat purskaukset antavat biiseille ryhtiä. Tuotanto on demoksi kohdillaan ja rytmiryhmä(kin) hoitaa tonttinsa moitteetta, mutta jotain tästä jää nyt puuttumaan. Humanationia on vaikea kutsua mitenkään persoonalliseksi tai mieleenpainuvaksi, mutta suurin ongelma on se, että näistä palasista pitäisi syntyä jotain huomattavasti ärsyttävämpää – joko positiivisella tai negatiivisella tavalla.

Mika Roth

J. Vehkala & Quomat: Rock and Roll tulee are you ready?

Joskus levyn alku kiteyttää kaiken oleellisen parilla rivillä, joista ei vain voi pistää paremmaksi. Näin kävi J. Vehkala & Quomat nimisen orkesterin debyytillä, joka käynnistyy sanoilla: ”Rock and Rollin ruhtinas Kari Peitsamo / kerran hänet kohtasin jäi sieluuni valo”.

Homman nimi on siis rock and roll, eikä touhuun kuulu mitään otsan rypistelyä, sillä tämä orkesteri lupaa mäi-skiä terveiset a-duurista. Nelimiehisen bändin kielisoittimet on miehitetty rockveteraaneilla, joita potkii eteenpäin seuraavaa sukupolvea edustava rumpali. Etuvetoinen rock onkin iloista kuultavaa ja etenkin avauksena soiva nimibiisi, sekä juurevasti boogaava Unohtakaa blues ovat kuin luotuja estradeille. Yhtye osaa sorvata jopa makeahkosta rakkauslaulusta suoran numeron, vaikka Taon auringon ei aivan menopalojen tasolle nousekaan osaa myös tuo siivu kiteyttää oleellisen rock’n’rollin ilosanomasta. Tuskinpa tällä miljoonia myydään, mutta maailma on taatusti taas pikkuisen parempi paikka elää tällaisen ilottelun myötä.

Mika Roth

Leka: Catopia

Salaliittoteoriat ja maailmanloput ovat tuttua kauraa musiikin(kin) saralta, mutta kuinka usein näiden diaboolisten suunnitelmien takana ovat olleet kissat? Siis ne pörröiset ja lämpöiset ystävämme, joita löytyy melkein joka toisesta kodista. Yhden miehen progressiivista death metalia työstävä Leka rakentaa uuden levynsä tämän hirmuisen juonen ympärille, enkä ole aivan varma kuinka tosissaan touhu pitäisi ottaa. Suhtautumista vaikeuttavat vielä pienet jazz-vivahteet jotka on viskottu taiturimaisen soiton sekaan. Tekniseltä puolelta tarkasteltuna Leka onkin aitoa kamaa ja Leinosen luoma metallimonsteri täyttää kaikki kriteerit, mutta etenkin kansien korostettu humoristisuus syö herran ja projektin uskottavuutta. Olenko minä nyt liian tosikko? Paljon mahdollista, mutta mikäli tarkoitus oli loikata huumorin puolelle, olisi se kannattanut tehdä selvemmin. Tekniikasta kasi puoli ja tyylistä viisi miinus.

Mika Roth

Mason´s Hands: Kaleidoscope Eyes

Raskasta, englanninkielistä, rullaavaa ja hengeltään pohjoisamerikkalaista tummasävyistä rockia, siinä on osapuilleen pähkinänkuoressa Masons Hands. Vuonna 2011 Oulussa perustettu orkesteri on julkaissut viiden kipaleen mittaisen levyn, jolla raskas rouhinta jo sujuu, mutta joka samalla osoittaa yhtyeen soundin keskeneräisyyden.

Biisinippu liikkuu raskaammasta alternative-mätöstä sujuvasti aina post grungen ja jopa vanhemman sukuisen heavy rockin tietämille, vaikka kaikkein raskain räiske jääkin kiekolta puuttumaan. Vokalisti hallitsee hommansa ja herran taitoja voisi käyttää rohkeamminkin hyväksi, tosin räväkimmät osuudet tuntuvat tuottavan lieviä vaikeuksia. Huomiota kannattaa vastaisuudessa kiinnittää myös sovitusten jalostamiseen, sillä muutamaan otteeseen ryhmä tuntuu ajavan itsensä umpikujaan, josta sitten loikataan ulos hätäratkaisuilta haisevilla tempuilla. Nyt vain rohkeasti etsimään lisää niitä hyviä hetkiä, joista esimerkiksi Not Your Marionetten ja Ruinin vahvimmat osuudet jo rakentuvat.

Mika Roth

Rifftera: Back to Life

Vaasalainen Rifftera julkaisi pari vuotta sitten esikoisdemonsa johon bändi ei ollut täysin tyytyväinen. Toisella kierroksella ryhmän tangoissa on ainakin rautaa riittämiin, sillä Back to Life on neljän melodisen raskasmetallipalan tinkimätön kokonaisuus. Ryhmän kasaamassa keitoksessa onkin isoja melodisen deathin, NWOBHM:n sekä thrashin elementtejä, mutta mukana on myös riittävästi sitä aina tarpeellista ”jotain muuta”. Yhtye itsekin on huomannut juuriensa moninaisuuden ja tätä vahvuutta kannattaisi tulevaisuudessa hyödyntää entistä rohkeammin.

Kitaristien vokaalit jakautuvat puhtaaseen ja karjuntaan, balanssin ollessa kutakuinkin kohdillaan. Raaempaan ilmaisuun kaipaisin tosin hieman väriä, sillä tällaisenaan se on hiukan monotonista. Konerummut eivät tee taustalla virheitä, tosin sivutuotteena soitosta on turha etsiä groovea. Koskettimet ovat oiva lisä pakettiin ja kiippareita voisi käyttää edempänäkin rohkeasti. Kaikki alkaa periaatteessa olla kohdillaan, kunhan jostain löytyisi vielä se lisäpersoonallisuuden ripaus.

Mika Roth

Sangesuga: s/t

Punk on parasta seitsemän tuuman annoksina ja tuoreen sellaisen on hiljattain julkaissut myös helsinkiläinen Sangesuga. Pari vuotta sitten perustettu bändi on esikoiskiekollaan (positiivisella tavalla) rupisessa vedossa, eikä seiskalta jää puuttumaan ainakaan rosoa. Soundit ovat tosin paikoin jo niin puuroiset, että alkuvoimaisuus tahtoo muuttua puuduttavaksi primitiivisyydeksi. Sangesuga venyttää myös perinteisen punkin rajoja ainakin thrashin, noisen ja raskaan rockin puolelle rymistellessään karmit kaulassa eteenpäin. Esiintymiskielenä käytetään vaihtelevalla menestyksellä englantia ja ruotsia, joista ensin mainittu tuntuu taipuvan noin kuusi pilkku kuusikymmentäkuusi kertaa jouhevammin. Musiikin tyylilliset piirteet ovat hallussa, mutta itse sisällöstä ei löydy vielä vastausta kaikelle meuhkalle.

Mika Roth

Slivers Of Silence: The Cold Grey Swallows

Slivers Of Silence ilmestyi ensi kerran Desibelin tutkaruudulle noin viisi vuotta sitten, jolloin yhtye esitti raskasta rockmetallia. Sittemmin yhtyeen tilanne on hieman muuttunut ja tuoreella viiden raidan mittaisella pikkukiekolla esiintyy melodista ja melankolista metallia sujuvasti esittävä kokoonpano. Mukana on myös selkeitä NWOBHM –viittauksia, mikä on aina hyvä asia näissä yhteyksissä.

Kevyesti siistityn deathin ja melodisemman sekä menevämmän doomin risteyksestä on lähtenyt liikkeelle monta menestystarinaa ja tämän biisinipun perusteella myös Slivers Of Silencella on täydet saumat murtautua suurempaan suosioon genrensä sisällä. Kappaleissa on tarvittavia jännitteitä, vokalisti suoriutuu puhdasta ja käheää laulua yhdistelevästä urakastaan moitteetta ja yhteissoittokin sujuu. Etenkin toisena kuultava Funeral Day saa yhdistettyä eri ääripäät toimivaksi neljän minuutin annokseksi melankolista menometallia. Bändin doomimpaa ja tunnelmallisempaa puolta edustaa puolestaan onnistuneimmin päätösraita The Cold Grey Swallows joka saa sulkea kiekon. Kotimaisia yhtyeitä tulee harvoin verrattua mestarilliseen My Dying Brideen, mutta nyt edes moinen ei ole turhaa.

Slivers Of Silence on saavuttanut pisteen, jossa yhtye ei juurikaan hyödy enää demojen tekemisestä vaan olisi aika siirtyä eteenpäin. Toivottavasti jokin taho oivaltaisikin bändin potentiaalin ja saisimme seuraavaksi nauttia ryhmän metallia ihan pitkäsoittomuodossa.

Mika Roth

The Memphis 77: Get Alive!

Lappeenrantalainen rock n´ roll-yhtye The Memphis 77 pisti hyvin jo kolmen vuoden takaisella Born In A Body Bag -EP:llä. Nyt samaa katujen tahdissa juoksevaa ja likaista hurjastelua on luvassa neljän biisin verran. Get Alive! on yhtyeen kolmas omakustanteinen julkaisu ja se näki valon jo kuluvan vuoden huhtikuussa. EP:stä on saatavissa myös digitaalinen julkaisu Secret Entertainmentin kautta.

Miehistönvaihdoksien ja pienen tauon jälkeen tositoimiin palannut nelikko jyrää kuin se kuuluisa veturi, muttei puuskuta raskaasti vaan vetää kurvit hyvin rasvattuna. Meuhka saa myös hengittää ja jalka alkaa vispata mukana kuin huomaamatta. Jopa noshamesti katupunkahtava No, Buddy pitää sisällään kipinää pieneksi hitiksi, Back To Where It Started kaartaa melankolisemmin. Kaiken kaikkiaan hyvää hötkyilyä!

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 6495