13.11.2013
Savukeidas
Desibeliäkin avustanut Antti Hurskainen (s. 1986) on valinnut lajikseen esseistiikan. Esikoisteoksen kuusi esseetä Ozzy Osbournesta syntyivät sekä rakkaudesta itse kohteeseen, myös rockkirjallisuuden heikosta tasosta. Myyntilukuihin ja listasijoituksiin tai treenikämpältä areenoille -tuhkimotarinoihin keskittyvä kritiikitön luetteleminen on yhtälön kaikkien osapuolien aliarvioimista. Me ansaitsemme muuta.
”Ainoa tuntemani tapa ajatella musiikkia ponnistaa yksinäisyydestä”, Hurskainen julistaa alkuun. Aivan niin. Rock on äänekästä, show'ta ja itsensäpaljastamista ja sen yhteisöllistä kokemista – ja samalla yksinäisistä yksinäisintä toimintaa sängynlaidoilla ja säkkituoleissa, ainakin alkuvaiheessa. Tämä on Hurskaisen esseiden lähtökohta, jokaiselle tuttu mutta harvoin tunnustettu.
Hurskainen iskee heti kättelyssä päin näköä esseessään ”Black Sabbathin gospel” paljastamalla salaisuuden, joka on ollut vuosikymmeniä näkyvillä: Black Sabbath oli häpeilemättömän kristillinen yhtye. Synkkä ja apokalyptinen, kyllä, mutta ehdottomasti hyvien puolella. Olemme kaikki nähneet yhtyeen varhaisia valokuvia, joissa nuoret luikut birminghamilaiset piiloutuvat tukkien, viiksien – ja kaulassa killuvien suurten ristien – taa.
Niille, jotka nieleskelevät After Foreverin sanoitusten äärellä (”Could it be you're afraid of what your friends might say if they knew you believe in God above? ”), Hurskainen tarjoaa lohtua. Black Sabbathin uskonnollisuus on otettava selittelemättä ja sellaisenaan, vaikka se sitten aiheuttaisikin epämukavan olon. Pirunsarvia Ozzyn suuntaan eturivissä näyttävä moshaaja on yhtä väärässä kuin Raamattua heiluttava saarnakiihkoilija, joka pitää Black Sabbathia Saatanan lähettiläinä.
Kahden edellämainitun ihmistyypin olemassaolon lisäksi on Hurskaisen mukaan olemassa harvalukuinen joukko ihmisiä, ”tiedostavat kieltäjät”, ”joita Jumalan ja Saatanan leikki naurattaa tai turhauttaa”. Siihen kuuluvat mieltävät Black Sabbathin kristillisen maailmankuvan rajoitteksi. Hurskainen esittää mielenkiintoisen vaihtoehdon: hän kutsuu kaikkia Black Sabbathin ystäviä liittymään neljänteen kuulijakuntaan. Neljännen kuulijakunnan jäsen antaa kolmelle muulle joukkiolle, arvostaa niitä, mutta nielee Black Sabbath nahkoineen karvoineen, tiedostaen mutta vilpittömästi nauttien.
Toisessa erityisen jäntevässä puheenvuorossa, esseessä ”Goodbye to Romance ja Ozzy Osbournen huonous”, Hurskainen lataa vähintään yhtä kovilla. Ozzyko huono? Niin Hurskainen väittää, perustellen, ottaen kiintopisteeksi Ozzyn Blizzard of Ozz -debyyttialbumin (1980) Goodbye to Romancen -hiturin. Hurskainen näkee tässä pehmossa yleisönlaulattajassa Ozzyn Black Sabbathia kohtaan tunteman kaipuun, sen 80-lukuisessa kiilteessä vastavoiman Black Sabbathin tummalle raahustamiselle.
Ja kaiken läpäisee Ozzy Osbournen huonous, se, miten tämä on jähmeä lavaesiintyjä ja laulajana dynamiikasta mitään ymmärtämätön. Kaikesta ymmärtämisestä päätellen Hurskainen ilmiselvästi rakastaa Ozzya ja lienee kuunnellut tätä vähintäänkin tarpeeksi, mutta näkee silti keisarin ilman vaatepartta. Tämä on virkistävä näkökulma. Se tuottaa kohteelleen kukkuramitoin enemmän oikeutta kuin tarinallistettu urakertaus. Hurskainen on myös äärimmäisen ankara ja mielipiteissään jyrkkä. Tuloksena on rehellistä tekstiä.
Voittaja on myös lukija, joka saa sopassa reippaasti keskivertoa enemmän sattumia purtavaksi. On huomattavasti tyydyttävämpää riidellä tekstin kanssa siksi, että se argumentoi hyvin, kuin pelkän kehnouden tai latteuden vuoksi. Joel McIverin läksyttäminen on helppoa, Hurskaisen vaikempaa. Vaikkei asioista olisi samaa mieltä, lukiessa äänettä käyty keskustelu innostaa.
Lopuissa neljässä esseessä Hurskainen käsittelee Ozzyn 1990-luvun uudelleensyntymisen vuosia, tämän kokonaisvaltaista täysin hukassa olemista, livelevyn kuolemaa sekä Jake Nymanin Suomessa lanseeraamia listauksia aution saaren levyistä. Ote säilyy väkevänä loppuun saakka, vaikkei kahden ensimmäisen esseen vaikuttavuuteen ylletäkään. Oman fanihistorian selostaminen luultavasti jakaa mielipiteitä, mutta ainakin se avaa ikkunoita kirjoittajan lähtökohtiin ja motiiveihin.
Ozzyteksti on tervetullut lisä suomalaiseen rockkirjallisuuteen. Se ei kumartele, nöyristele tai kaunistele, ja sen vuoksi erottuu kirkkaana helmenä harmaasta muhjusta. Sopii toivoa, että Hurskaisella on varastossaan lisää vähintään yhtä innostavia aiheita kuin Ozzy Osbourne, tuo armoitettu viihdyttäjä, hullu lepakonpurija ja lupsakasti köpöttelevä veteraanimuusikkoisukki.
Teksti: Tuomas Tiainen
Kuvat: ozzy.com, blacksabbath.com
Ozzytekstin takana: Antti Hurskainen
Desibeli tenttasi Ozzytekstin kirjoittajalta lisätietoa kysymys–vastaus-tykityksellä.
Antti Hurskainen, mistä sait kipinän kirjoittaa Ozzytekstin?
- Luin talvella 2010 Paul Wilkinsonin teosta Rat Salad, jonka myötä koin pienoista henkilökohtaista Black Sabbath -renessanssia. Huomasin myös riiteleväni joidenkin Wilkinsonin tulkintojen kanssa ja kirjoittavani päiväkirjaan pitkällisiä vastalauseita. Laajensin yhden niistä tekstiksi, jossa käsittelin BS:n käytännössä aina ohitettua ilmikristillisyyttä. Tätä esseen ”Black Sabbathin gospel” esimuotoa kirjoittaessa aihe alkoi versoa useaan suuntaan. Parista alaviitteestä irtosi luontevasti omat kokonaisuutensa, ja pian päätin yrittää luoda kokonaisen tekstikokoelman. Idea – esseitä Ozzysta – tuntui ja tuntuu sopivan järjettömältä toteutettavaksi.
Millaista palautetta olet saanut esseistäsi?
- Lukemani Aamulehden, Turun Sanomien ja Nuorgamin kritiikit ovat olleet positiivisia. Ratkaisevimman myönteisen palautteen antoi tietenkin kustantajani Ville Hytönen, joka suostui sijoittamaan tällaiseen projektiin. Muutamat tuttavat ovat myös kertoneet suhtautuneensa Ozzyn ja BS:n musiikkiin uudella tavalla kirjan luettuaan, mistä olen imarreltu.
Esität kritiikkiä musiikkikirjoja ja -kirjoittamista kohtaan. Huonoja musiikkikirjoja ei kukaan kaipaa, joten olisiko sinulla tarjota muutamaa hyvää vinkkiä asiallisista opuksista. Wilkinsonin musiikillis-anaalinen Sabbath-perkaus Rat Salad tulikin jo mainituksi. Sen lisäksi eräässä alaviitteessä kehut Simon Reynoldsin erinomaista Retromaniaa.
- Wilkinsonin teos on rajoitteineenkin oivallinen – muistuttaa Ian MacDonaldin The Beatles -klassikkoa Revolution in the head. Reynolds on kauttaaltaan hieno kirjoittaja, mutta haluan näiden ohi nostaa esille Michael Bracewellin. Hän käsittelee teoksissaan ja artikkeleissaan myös muotia, kuvataidetta, arkkitehtuuria jne, mutta on pop-ajattelijana ja esteetikkonakin omaa luokkaansa. Brittipopin historiaa laajalla kaarella avaava teosta England is mine – pop life in Albion from Wilde to Goldie suosittelen kaikille aiheesta vähänkään kiinnostuneille. Suomessa tuollaisia teoksia ei tehdä tai ei ainakaan julkaista.
Tarkkaavainen lukija saattaa muistaa sinut Desibeli.netin riveistä muutaman vuoden takaa. Onko päivänpolttava musiikkijournalismi kohdallasi tyystin poissuljettu ajatus vai keskitytkö vastaisuudessa laajempiin musiikkikirjoitusprojekteihin?
- Minusta ei ole musiikkijournalistiksi, koska en jaksa ymmärtää, suhtautua suopeasti. Suurin osa rockista ja popista on keskinkertaista. Samalla pieni marginaali merkitsee minulle enemmän kuin elämä. Tämä on ahdasmielistä ja totta. Keskityn mieluummin harvoihin valittuihin kuin jonkinlaisen kokonaiskäsityksen luomiseen, mitä pätevien kritiikkien tekeminen edellyttäisi.
Jatkokysymys edelliseen: mitä Hurskais-tekstejä saamme lukea seuraavaksi?
- Seuraavan esseekokoelman kirjoitus- ja valmistelutyö on jo pitkällä. Käsittelen yhä musiikkia, mutten kiinnity yhtä vahvasti yhteen teemaan kuin Ozzytekstissä. Olen pyrkinyt noudattamaan ohjenuoraa: ”Älä kirjoita musiikista, kun kirjoitat musiikista.” Siksi tulevassa teoksessa puhutaan parantavien ja vaikutusvaltaisten laulujen lisäksi koulusurmista ja matkailusta, esimerkiksi. Se, ilmestyykö toinen esseeteokseni koskaan, ei tietenkään ole päätettävissäni. Toistaiseksi keskityn työskentelemään ja haaveilemaan.
Black Sabbath melkein-alkuperäiskokoonpanossaan (bye bye, Bill...) on ollut viime aikoina aktiivinen. Blogissasi julkaistiinkin 13-albumista arvio. Kokoonpano Osbourne-Iommi-Butler-jokurumpali nähdään Hartwall Areenalla 20. marraskuuta, jolloin yhtye aloittaa Euroopan kiertueensa. Oletan, että menet paikalle. Millä mielellä?
- Jännittää kovasti. Viimeksi puhkesin kyyneliin kun näin Ozzyn lavalla. Tuon ikäisten artistien keikoissa on aina viimeisen kerran oletus mukana, mikä on omiaan lisäämään tunnelatausta. Käsitykseni mukaan Ozzy on nykyään virkeämmässä lavakunnossa kuin esimerkiksi vuonna 2005, jolloin edellisen kerran näin Black Sabbathin. Varmasti uusi levy innostaa yhtyettä itseään – onhan kiertämiseen tällä kertaa oikein kunnon syy. 13 ei kuitenkaan kestä vertailua klassisiin BS-levyihin. Harmittaa, jos uusien kappaleiden esittäminen vie tilaa harvinaisemmilta ja olennaisimmilta Sabbath-teoksilta kuten After Forever, Hand of Doom tai Lord of This World. War Pigs / Children of the Grave / Paranoid -osastohan kuullaan joka tapauksessa.
Loppuun kidutusta. Mikä on mielestäsi paras ozzyton Black Sabbath -levy ja miksi.
- Tämä on minulle hygieniakysymys, jossa olen ehdoton. Ozzyton Black Sabbath ei merkitse mitään. Oli äänessä sitten Ronnie James Dio, Tony Martin tai kuka ikinä, kyseessä on tympeä ja tavallinen hevibändi, jollaiselle en uhraa aikaani. Joskus lapsena saatoin kuunnella Heaven and Hell -albumia. Toisaalta pelasin silloin sählyäkin.
Kysymykset: Tuomas Tiainen
