Mokoman kymmenvuotinen historia omassa Sakara-tallissa saa arvoisensa kruunun kunnon julkaisun voimin.
Sakara
Harvalla bändillä on yhtä selkeää poikkiviivaa historiassaan kuin Mokomalla. Yhtye teki ensimmäiset kaksi pitkäsoittoa isolle levy-yhtiölle ja alussa enemmänkin vokalisti Marko Annalan sooloprojektina toimineen ryhmän musiikki oli noihin aikoihin alternative rockin sukuista semisynkistelyä. Debyytin herättämät pienet toiveet saivat pahan kolauksen, kun harmillisen keskinkertainen Mokoman 120 päivää hönki voimattomana millenium-krapulaansa.
Yleisön ja yhtiön kiinnostus Annalan poppoota kohtaan herpaantui ja omilleen jäänyt bändi päätti kiskaista oikein olan takaa moponsa sarvista. Tässä ”kaikki tai ei mitään” tilanteessa syntyi Kurimus, hartiapankin ja oman firman voimin julkaistu thrash-levy, joka muokkasi niin yhtyeen kuin suomalaisen metallin kenttää peruuttamattomasti.
Tuosta kaikesta on kulunut nyt kymmenen vuotta ja Mokoma on, jos nyt ei instituutio, niin ainakin vankka ja luotettava paasi johon voi luottaa vuodesta toiseen. Uuden alun tinkimätön thrash on sittemmin saanut väriä metallin muista suunnista, etenkin deathista, mutta samalla Mokoma on pitänyt kiinni suomenkielisestä sielustaan ja pitkäsoitot ovat rikkoneet toinen toisensa jälkeen erilaisia jalometalleihin oikeuttavia myyntimääriä. Vuosikymmenen jälkeen on koittanut eräänlaisen välitilinpäätöksen aika, tai ehkä bändi itsekin yllättyi ajan kulusta ja päätti julkaista edes jotain. Niin tai näin, tuore EP:n ja DVD:n paketti on mielenkiintoinen katsaus Mokoman leiriin loppuvuodesta 2013.
Tuoreella pikkukiekolla Mokoma luo katseensa useammallakin tavalla menneeseen. Kärkibiisi Yksi , on edellisen 180 astetta -albumin sessioista ylitse jäänyt biisi, jonka henki haisee vahvasti ysärille. Samaa fiilistä henkii myös viisibiisisen kiekon keskelle sijoitettu Sydän paikallaan, tosin lopputulema ei ole niin toimiva kuin muilla raidoilla. Mikä tekee EP:n mielenkiintoiseksi on kuitenkin sen kaksi lainaraitaa: CMX:n lähes neljännesvuosisadan takainen Lintu, sekä YUP:n samalta aikakaudelta peräisin oleva He lensivät öisin. Kumpikin on verraton kipale ja Mokoma osaa onkia etenkin YUP:n varhaisesta helmestä paljon irti, mutta samalla kuulijalle jää hiukan hämmentynyt olo: miksi juuri nämä kappaleet ja miksi nyt?
Joku sanoi joskus, että nostalgia on seniilin paras kaveri, mutta luulen että Mokoma yrittää sanoa jotain enemmänkin tuoreimmalla tempullaan. Yhtyeeltä on ennenkin kuultu liki profeetallisia julistuksia, mutta mestari Martikaisen vanhat säkeet pistävät vielä tason verran paremmaksi: ”on minulle unissa ilmoitettu / ulosteet putkistoihimme / kasautuvat viimein purkautuen / haudaten kaiken elollisen alleen”. Herra Yrjänä on kollegansa tavoin tasoittunut sittemmin ja hänenkään sävellyskynästä ei lohkea enää sellaista hc-materiaalia kuin ennen muinoin, vaikka taso onkin pysynyt korkeana (ja mahdollisesti hiukan turhan tasaisena sekä ennalta-arvattavana). Mokoma on vuosien varrella flirttaillut jopa blackin kanssa, joten ehkä seuraavaksi on luvassa härskin 90-lukuinen paluu omien altsu-juurien pariin, tai sitten luvassa on jotain aivan muuta.
EP:n lisukkeena tulevalla DVD:llä bändi juhlii kymmenvuotista Sakara-uraansa Tampereen Pakkahuoneella ja kaikki sujuu juuri eikä melkein kuten pitääkin. Yhtyeen spiikkaa sisään Kaarle Viikate, tutut ja turvalliset biisit ladotaan tiukan viihdyttävänä jonona, jota rikastetaan parilla yllättävällä vedolla – tai kuinka yllättävää nyt on se, että ryhmä coveroi oman tallinsa orkesteria soittaessaan Paha arkkitehti -ässän. Tunteikkaan illan fiilikset välittyvät vaivatta aina kotisohvalle saakka ja aiheesta mainion livebändin maineen saanut orkka kerää pinnat kotiin.
Yksi on siitä mielenkiintoinen välisoitto, että sen jälkeen Mokoma voi tehdä taas lähes mitä tahansa. Pöytä on pyyhitty ja kerros blediä suihkutettu vielä päälle, jotta vanhat naarmut eivät enää erotu. Toinen (Sakara)vuosikymmen alkakoon.
Mokoman kymmenvuotinen historia omassa Sakara-tallissa saa arvoisensa kruunun kunnon julkaisun voimin.
