Lou Reed: Berlin, 1973
03.11.2013
Lou Reed oli juuri saavuttanut kaiken mahdollisen julkaistuaan vuonna 1972 taivaisiin saakka kiitetyn Transformerin, jota oli ollut tuottamassa itsensä jumalainen David Bowie. Musiikkimaailman piti olla avoinna taivaita myöten ja Reed munasi sen kaiken julkaisemalla synkän, raskaan ja epätasaisen Berlin-pitkäsoiton. Tai ainakin näin kriitikot halusivat kaikkien uskovan albumin ilmestyessä kauppojen hyllyille kesällä 1973.
RCA
Berlin on kieltämättä epätasainen, se tunnustettakoon heti alkuun, mutta väitän että levyltä löytyy myös nippu ainutlaatuisia kappaleita ja tulkintoja, joilla menestyskrapulainen Reed etsi uutta suuntaa uralleen. Avauksena kuultava Berlin hämmentää heti kättelyssä vääristyneellä soundillaan ja yksinkertaistetulla rakenteellaan, joka eroaa merkittävästi Reedin debyytillä kuullusta päälle viisiminuuttisesta versiosta, mutta vasta Lady Day avaa varsinaisesti tarinan. Suuren bändin massiivinen ja kohtalokas soundi leijuu kappaleen yllä kuin kreikkalainen draama, ja draamaa tässä tarinassa myös riittää. Kertoohan biisi, kuten koko levy, Jimin ja Carolinen, kahden tappioon tuomitun narkkarin, rakkaudesta, elämästä ja väistämättömästä tuhosta.
Siinä missä Caroline saa olla alussa kohtalokas Lady Day, on Jimin osa olla onneton jo syntyessään, kuten Men of Good Fortune kiteyttää. Hitaasti päälle vyöryvä biisi saa yhä kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää Reedin todetessa omimmalla tyylillään: ”Men of good fortune often wish that they could die / While men of poor beginnings want what they have and to get it they’ll die”. En vieläkään voi uskoa, että tämä upea kappale on vain reilu neljä ja puoli minuuttia pitkä, sillä Reedin käsissä teema tuntuu venyvän pienoisen oopperan kokoiseksi.
Näiden suurten ässien lisäksi albumilta löytyy myös muutama vähäeleisempi kuningashetki. Seesteinen ja lyriikoiltaan viiltävä Caroline Says II saa allekirjoittaneen aina pysähtymään ja Oh Jimin viimeiset kaksi minuuttia soivat kuin mystisen lännen taajuudelle juuttunut autoradio jossain David Lynchin tummasävyisessä elokuvassa. Kumarruksen ansaitsee myös levyn sulkeva Sad Song, jonka The Velvet Underground oli jo demottanut joitain vuosia aikaisemmin, sekä The Bed joka päättyy eteeriseen kuorolauluun kuin Avaruusseikkailu 2001.
Merkittävä osa Reedin voimasta on aina löytynyt sanoista ja etenkin tavasta, jolla hän osaa kertoa monimutkaisenkin tarinan vain muutamalla luonnosmaiselta vaikuttavalla vetäisyllä. Luonnosmaisuus on kuitenkin silkkaa silmänlumetta, sillä tarinat niin Berlinillä kuin hänen muillakin levyillään olivat huippuunsa hiottuja ja usein vuosien kehitystyön tuloksia. Berlininkin raidoista monet olivat muotoutuneet jo vuosia, mutta vasta löydettyään sen täysin oikean soundin ja yhteyden maestro päästi kappaleensa levylle.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Reed on poissa, mutta Berlin seisoo yhä ylpeänä ja erilaisena miehen diskografiassa. Kuten totesin jo alussa, levy on epätasainen, mutta sen upeimmat raidat nousevat yhä vaivatta Reedin parhaiden hetkien joukkoon. Ken epäilee sanojani voi myös tutustua vuonna 2007 julkaistuun konserttielokuvaan, jolla Reed sai viimein luoda visionsa ja tuoda tarinan estradeille sellaisena kuin se piti nähdä jo vuoden 1973 konserttikiertueella. Kuinka ollakaan tämä Julian Schnabelin ohjaama tallenne sai suitsutusta myös niiltä samoilta lehdiltä ja tahoilta, jotka olivat alkujaan julistaneet Berlinin suoranaiseksi katastrofiksi.
Mika Roth
