Larry Sloman: Peter Criss – Kissin kissamiehen elämä

Kissin legendaarinen rumpali puhuu suunsa puhtaaksi kaikesta mahdollisesta, jopa Kissistä.

Suom. Juha Arola
Like

Kiss nousi 70-luvun hard rock –vuosinaan maailmanluokan yhtyeeksi, sitä kukaan ei voi kiistää. Yhtyeen albumit kipusivat etenkin vuosikymmenen lopulla systemaattisesti listojen kärkeen eri puolilla maailmaa kulta- ja platinarajojen paukkuessa. Voikin oikeutetusti todeta, että rumpali Peter Criss, basisti Gene Simmons, kitaristi Ace Frehley ja vokalisti/kitaristi Paul Stanley kasvoivat omaksi fab fourikseen.

80-luvun alussa ryhmän rivit kuitenkin rakoilivat ja pian klassisesta kokoonpanosta jäivät pois Criss ja Frehley. Ensin mainittu on leimattu sittemmin bändin viralliseksi valittajaksi, joka sai vakavan huumeongelmansa takia potkut yhtyeestä, mutta nyt rumpali itse esittää oman näkemyksensä asiasta jos toisestakin. Larry Slomanin kasaama kirja onkin melkoinen tilitys ja hetkittäin jopa suoranainen hyökkäys bändin valtaklikkiä, Simmons/Stanley -kaksikkoa, vastaan.

George Peter John Criscuola syntyi New Yorkin Brooklyniin 1945 ja nuori mies olisi saattanut päätyä rikollisen uralle, ellei sattuma, jos sellaisiin nyt sattuu uskomaan, olisi pelastanut häntä musiikin pariin. Katujengiin kuulunut nuori mies uskoi rummuista tosissaan innostuttuaan vakaasti suureen rock’n’roll unelmaan ja pian kasassa olikin jo ensimmäinen bändiviritelmä, ja tuon jälkeen sitä seuraava ja sitä seuraava. Näistä varhaisten kokemusten taustoista saakin mainioin kuvan 60- ja 70-luvun taitteen fiiliksistä Ison Omenan varjoissa. Huumeet ja pillerit olivat vielä eksoottisia välineitä, joilla saattoi stimuloida mieltään ja kukaan ei pitänyt mitenkään kummallisena, jos jätit viinakset väliin ja innostit itseäsi niillä. Tätä taustaa vasten ei olekaan mikään ihme, että myös Criscuola oli pian ongelmissa kemikaalien kanssa.

Toinen sattuma toi tuolloin jo esiintymisnimi Crissin omaksuneen rumpalin yhteen Simmons & Stanley –kaksikon kanssa, jotka etsivät jäseniä uuteen bändiinsä. Tuossa vaiheessa Criss oli jo kokenut kettu muusikkopiireissä ja näyttävän näköinen mies toi vakautta ja voimaa yhtyeen riveihin. On täysin kertojasta kiinni kuka keksi lopulta mitä, Criss ottaa nyt paljon kunniaa niistä asioista, joista nelikon muutkin jäsenet ovat vuosien saatossa napanneet itselleen krediittejä. Totuutta muistaa tuskin kukaan, eivät edes osalliset itse.

Näistäkin sivuista henkii kuitenkin läpi se vahva tiimihenki, joka tuolloin vallitsi bändin ja sen pienten taustavoimien ympärillä ja välillä, ja mikä mahdollisti lopulta miljoonamyynnin. Menestys maksaa kuitenkin aina ja äkillinen jättimenestys saa tyyneimmänkin kuupan sekoamaan, eikä Kiss muodostunut tästä säännöstä poikkeukseksi. Puoliväliin päästyään kirja muuttuukin entistä pistävämmäksi ja Criss sortuu jopa suoriin henkilökohtaisuuksiin purkaessaan sydäntään. Toki Simmonsin kyky kääntää mikä tahansa Kissiin liittyvä tuotteiksi on tunnettu tosiasia ja bändi disneytti itsensä pahan kerran, mutta tuskin kukaan oli tässä kyydissä ymmärtämättä edes osittain mitä ympärillä tapahtui. Toinen asia on vuosia jatkunut henkinen väkivalta mikä on selkeästi rampauttanut Crissin ja saanut hänen henkisen tasapainonsa järkkymään muutamaan otteeseen.

Sanotaan että aika parantaa haavat, mutta tämän kirjan perusteella on turha odottaa että Kissin alkuperäinen nelikko tulee nousemaan enää koskaan yhtä aikaa estradille, niin myrkyllisiksi herrojen välit ovat menneet. Opusta voi silti suositella etenkin Kissin pitkäikäisille faneille, jotka pitävät Catmanin kulmikkaasta soittotyylistä ja persoonasta. Mielenkiintoinen on myös segmentti jossa entinen supertähti kiertää pienen soolobändinsä kanssa pikkupaikkoja ja kaikki haluavat vain kuulla niitä menneisyyden suuria hittejä, eikä mitään uuden bändin roinaa.

Kirjan lukeneena ei voi kuin toivoa, että Simmons/Stanley –kaksikko kirjoittaisi Crissille paksun shekin, jolloin moni avoin luku ja haava voisi viimein sulkeutua. Kuka tietää – ehkä jopa helvetti jäätyisi umpeen ja nelikko voisi kiertää vielä kerran yhdessä.

Mika Roth