Pienet

Pienet - Syyskuu 2013

05.09.2013

Puumala Billy Gray & Auringonlaskun ratsastajat: Puumala

Vaikka kaksi vuosikymmentä toimineen kotimaisen Billy Gray & Auringonlaskun Ratsastajat -yhtyeen nimi nostaa itselle vahvoja villin lännen kantri-mielikuvia, taitaa yhtyeen tematiikka olla oikeasti enemmän irlantilainen. Toki juhlasinglen avausraita Balladi Saarasta ja Billystä kertoo hilpeän joskin traagisen kantri-henkisen folkballadin saluunoiden maailmasta banjoineen kaikkineen. Molemmat kappaleista ovat alun perin jo yhtyeen perustamisvuodelta 1993 ja ovat tällä sinkulla nimenomaan siksi että ovat ensimmäiset Jukka Hytösen ja Janne Martikaisen yhdessä luomat sävellykset. Irkku-traditionaali Spancil Hilliin pohjaava Puumala on kappaleista se jylhempi ja vahvemmin nimenomaan Vihreän saaren melankolian henkinen. Ihan kelpo kappaleita molemmat, mutta se viimeinen kipinä jolla ne nousisivat päähän pyörimään uupuu. Vaikka sielukkuuttakin tavoitellaan etenkin jälkimmäisessä, ei bändi pääse ihon alle. Iloinen kantriballadi taas on ehkä liiankin kiltti, vaikka tarina ei päätykään onnellisesti. Sellaista vastakohtaisuutta ei synny hilipatihippailun ja tragedian välille, jolla biisi voisi koukuttaa.

Ilkka Valpasvuo

Corde Lisse: Berliinin tytär
ÄH Management/Corde Lisse

Vuodesta 2011 toiminut turkulainen kuusikko Corde Lisse aloitti nähtävästi englannilla, mutta on tällä kahden biisin sinkurallaan sukeltanut selvään suomeen. Tai selvään ja selvään - Jussi Sutisen sanoituksissa on tarinan ohella runollista otetta, niin kuin musiikilliseen kuvaan sopii. Yhtye yhdistää akustisia instrumentteja kuten viulu, mandoliini ja banjo sähköisesti rokkaavampaan kitarafolkpoprockiin. Sävyistä löytyy niin kiltisti punkahtavaa rockinjuurta kuin folk-elementtejä. Saatteessa mainittu sirkus ei tällä plätyllä juurikaan nosta päätään. Biisikaksikosta vauhdikkaampi, kevyesti mollipoprockissa nostalgiassa tunnelmoiva nimibiisi Berliinin tytär saa peräänsä heleästi näppäilevän haikean mies/nainen dueton Viimeinen trubaduuri, joka hiukan jollottelee paikallaan vaikka pelkistääkin kelvosti. Corde Lissellä alkaa olla palikoita kasassa, mutta linna ei vielä ole valmis.

Ilkka Valpasvuo

Crippler: Threshing Sledge

Pari vuotta sitten perustettu Crippler on julkaissut ensimmäisen demonsa ja uutta kiekkoa on tarkoitus saada ulos jo ensi keväänä. Jos julkaisusuunnitelmat ovat vinhoja, sitä on myös bändin luoma death metal. Esikuvat löytyvät pitkältä jenkkilästä, eikä Crippler lähde turhia peittelemään tätä. Threshing Sledge onkin puhdasta ja elinvoimaista Florida-dööttistä, aina tuhteja örinävokaaleja myöten.

Cripplerin koko kolmikko vaikuttaa myös Scent of Fleshin riveissä, mikä osaltaan selittää ryhmän vahvan soundin ja ammattimaisen otteen heti tällä ensimmäisellä julkaisulla. Kolme biisiä muodostavatkin rungon, jota olisi vallan mainiosti voinut kasvattaa mittavammaksi julkaisuksi, niin valmiista paketista tässä on jo kyse. Ryhmän metalli on raskasta ja kovaa, mutta siinä on myös riittävästi rullaavuutta ja taipuisuutta, mikä korostuu etenkin venytyksissä ja väliosissa. Biisikolmikosta ei löydy heikointa lenkkiä, mutta päätöksenä soiva Exiled From the Throne of Dominance on allekirjoittaneen mielestä se syvimmälle porautuva metallinmöhkäle, jonka varaan uskaltaisin rakentaa tulevaisuudessa uskaliaampiakin vetoja.

Erittäin positiivinen yllätys siis kaikin puolin, tässä jo ihan toivoo että päästäisiin nopeasti talveen että seuraava kevät ja Crippler-kiekko voisivat saapua.

Mika Roth

Flush: Sentimental Show

Modernisti kimaltelevaa kitarapoprockia soittava oululainen Flush tarjoilee viiden kappaleen näytteen taidoistaan. Heti ensimmäisenä soivalla Fade Awayllä vakuuttaa yhtyeen mahtipontinen melodisuus, mutta melkoisen tuhnut soundit käärivät mattoa alta. Moderni äänimaailma ja kimalle kärsivät hiukan demomaisuudesta. Vallankin koskettimet ja lyömät jättävät toivomisen varaa. Mikä on harmi, sillä vaikkapa Free Fallilla yhtye onnistuu yhdistämään tarvittavan rentouden melodisiin koukkuihin. Jopa slovaripuolella on kelvollisesti otetta, vaikka Rain ei sinänsä mitään uutta esittelekään ja sama tuhnuus häiritsee, tässä kohtaa jopa laulussa asti. Feel The Fascinationin voimaiskut nostavat peukkua melodisen kaaren vahvistajina, Dare To Stayn näppäilyn vastapainona solistin laulun (ehkä osittain tahallinenkin) vireen kanssa väreily paljastuu entistä pahemmin. Tuota bassointa puolta kannattaa välttää, jos ääni ei kestä. Vielä pientä hakemista ja soundit kuntoon.

Ilkka Valpasvuo

Funk In Funk Stairs: The Whole Picture EP
Aito "Ayo" Deelio Productions

Saatteen mukaan Suomen kuumin, vaarallisin ja energisin rock-yhtye Funk In Funk Stairs julkaisi heinäkuussa nelibiisisen EP:n. Nimellään ja nytkeellään funkkiin viittaava nelikko on musisoinut jo kohta kymmenen vuotta, yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi näki valon viime vuonna. Rokkaavasta funkrockista autereisempaan psykedeliaan yltänyt nelikko oli albumillaan tasaisen vahva, sopivan nälkäinen ja myös hyvällä tavalla rujo. Entä nyt?

Munakas, nytkivä ja energinen funkkenrolli lähtee viemään ainakin avausraitaa To Me. Niska lähtee liikkeelle, vaikka bändi ei vielä painakaan sata lasissa vaan vasta lämmittelee shortsit jalassa. Jopa hevisti jykevämpi ja huuruisesti leijaileva Old School ei massastaan huolimatta jyristele stoner-asfalttirekalla tai kaupunkimaasturilla vaan pikemminkin rantakirpulla jossa ei ole ohjaustehostinta - Funkstairsillä voisi halutessaan olla saumat kotimaan redhotchilipeppersiksi, jos pistäisivät punkimmin ja veijarimaisemmin psykedelian sijaan. Teardrop jatkaa yhtä lailla jykevästi kaasu lähellä pohjaa letkeilyn sijaan, EP tuntuu kokonaisuudessaan hiukan jyräävämmältä kuin edellinen levytys. Nimibiisi lähtee sekin viipyilevän aloituksensa jälkeen aika murisevasti, vaikka sitä leppoisempaakin puolta löytyy. Näiden puolien välisestä tasapainosta kannattaisi pitää kiinni, sillä se on yhtyeen soundissa nimenomaan viehättänyt. Pelkkä happoilu, venkoilu tai jyrä yksinään ei toimi yhtään niin hyvin.

Ilkka Valpasvuo

Haistelijat / Tii Nakujalka: Matelijamaailman kilpakosijoita -split EP
Joteskii Groteskii / Arska Porista

Tii Nakujalka on tamperelainen kolmikko, josta on vaivihkaa tämän splitin ja aiemman Rukousnauha-kasettinsa ansiosta tullut uusia suosikkiyhtyeitäni. Siihen ei periaatteessa ole vaadittu kummoisia: yhtye tekee omanlaistaan, melko monipuolista sekoitusta, jossa kuuluu kaikenlaista post-hardcoresta noiserockiin, hyviä koukkuja ja tuhtia jumitusta ja välillä vähän laahaavaa jurnutustakin. Sekavaa rymistelyä siis, eikä edes mitenkään ennen kuulemattomalla reseptillä, mutta harvinaisen tehokkaasti ja selkeästi: Tii Nakujalka-biisissä voi olla osia kuin tuhatjalkaisella kinttuja, mutta silti se rymistelee alusta loppuun.

Käsillä olevan splittiseiskan Tii Nakujalka-puoli ei kuitenkaan pääse vaikuttamaan päänupin sisältöön aivan samanlaisella intensiteetillä kuin em. kasetti (joka on tehokkaista osista koostuvat hävyttömän toimiva kokonaisuus), mutta se ei tarkoita että se olisi sitä heikompi. Viimeisessä ihmisessä on mieleenpainuva riffi, sisältö jossa tuntuu riittävän ihmeteltävää kerrasta toiseen, ja fiilis että koko ajan tapahtuu jotain joka puolella, paikoin jopa kaoottisesti mutta silti hyvin sulavasti, jopa kevyesti. Loppukin yllättää, se tulee yks-kaks ja kaikki on ohi. Kun nostaa neulan takaisin alkuun, on kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Ikiliikkuja? Käy kai sekin, mainiota kuunneltavaa loppuelämäksi.

'Haistelijat'

Toisella puolella, tai oikeastaan ensimmäisellä eli A-puolella, kuullaan kolme Haistelijat-biisiä. Tuttuhan tämä on, aiemmilta julkaisuiltaan, ja suht samassa hengessä punkia edelleen veivataan. Nyt tosin pisti heti ensimmäiseksi korvaan, että jostain on imaistu mukaan (ehkä tervettä?) radiopuhelinmaisuutta lauluun, ja sitä myöten 70-luvun Ratto -nimiseen aloitusbiisin on tullut myös sellaista tutunoloista nykimistä; kitaralla maalataan kuvioita, mutta jotenkin se samalla svengaa. No, kakkosbiisi onkin sitten vähemmän sulava, jotenkin tahmea tai kankea, mikä kellekin parhaiten suussa maistuu. Arska, eli se viimeinen biisi, yllättää tavallaan sekin, olemalla paikoin melkeinpä ihan rockia. Se ei ole ongelma, mutta puoliskon ilottomuus on vähän. Ei tämä enää tunnu yhtä hauskalta ja jännittävältä kuin ne kaksi ensimmäistä Haistelijat-seiskaa, mutta oliko kolmas käteenvetokaan? En muista, ja vika saattaa olla minussakin. Tai siinä, että kääntöpuoli vie kaiken huomion. Joka tapauksessa, 70-luvun Ratto on kyllä hieno biisi.

Jani Ekblom

Hellä Eläin: Esittäytyy

Kotimainen Hellä Eläin pyrkii suoraviivaisuuteen ja vaaran tunteen luomiseen suomenkielisessä rockissaan. Jarkko Hautalan haave tehdä sellaista musaa joka saa jalan vakavassa mielessä vispaamaan löysi äänensä Mikko Mäki-Ullakossa ja nyt yhtye esittäytyy neljän biisin maistiaisten verran. Ylletäänkö tavoitteisiin?

Niska kieltämättä nyökyttelee paikoin mukana, sen verran hyvin yhtye osaa melkoisen tutuista aineksista tiivistää tummapintaisen särörockinsa ytimeen. Jos nyt ei varsinaisia hittejä vielä vuolla taikka esitellä soundillisesti jotain erityistä, niin pohjatyö alkaa olla mukavan tasapainoisen kuuloinen. Mäki-Ullakon tulkinta sopii hyvin säröiseen maisemaan ja vaikka en minä tätä nyt sinänsä vaaralliseksi nimittäisi niin sellainen tumma jylhyys ja emotionaalisen tummasilmärockin kanssa syleily saavutetaan kyllä ihan mallikelpoisesti. Avausraita Raato tarjoilee koukukkaimman kokonaisuuden, Nukkumatin ja Toisen elämää -kappaleen sytkärislovari-meininki on jo hiukan liikaa "Näin teen tummempaa säröistä suomirockia" -käsikirjasta eli hiukan sellaista yllätyksellisyyttä kaipaisi. Vahva ok.

Ilkka Valpasvuo

Hydra: Lama King Kong

Kahdeksan vuotta sitten myös desibeli.netin sivuille keikalta bongattu helsinkiläinen Hydra herätti silloin Petri Salliselle mielikuvia mm. esiprogeyhtyeistä kuten Yardbirds, kotimaisista verrokeista viivaa vedettiin sanoituksista Kollaa kestään suuntaan, soiton ja sävellysten puolesta Se! -yhtyeeseen. Nyt yhtye tarjoilee kaksi kappaletta kepeän mutta rikkaasti sovitetun popin maailmoista, jossa kaikaa niin kotimainen mollimelankolia kuin myös positiivinen keveys. Solisti Susanne Pajulla on iso rooli tuoda hymyä soundiltaan paikoin jopa kohtalokkaaseen soittoon. Jotenkin lähes Jäähyväiset aseille -henkisestä jylhästi kantaaottavasta mollista yhtye taipuu heleämpään svengiin jo nimiraita Lama Ding Dongin kerrossa eikä jatkossa luovu myöskään helposta koukusta. Mikä on hyvä asia. Toinen sävellys Porvoonkadun poika on lähtökohtaisesti valoisampi. Pajun laulussa on kiireettömyydessään mukavasti sielua vaikka sävellys itsessään ei oikein pääse sielukkuuteen, ihon alle saatikka sellaiseen koukkuun jolla sen muistaisi vielä viikonkin kuluttua. Kivan kuuloista mutta hiukan liikaa perus. Nimiraidan kertosäkeen svengi jäi eniten mieleen.

Ilkka Valpasvuo

Jolla: Virginie EP

Joensuulaisen Jollan omakustanne-EP:n avausraita Hulluja lintuja on hieno kappale. Bändin unisesti näppäilevä tumma hipsuttelu kohtaa hienosti Reetta Hammarbergin puolikuiskaavan laulun, tummuuden vastapainona kauniisti hymyävä melodia viimeistään nostaa peukun. Parivuotiaan taiderock-yhtyeen raskaampi biisi-ilme on puolestaan sävykkyydestään huolimatta haastavamman tehtävän edessä napata kuulija mukaansa, vaikka heti Planeetta maan yhdistelmä funk-nytkettä, tummaa laulua, huohottavaa kertsiä ja psykedeliaa toimii vähintään kelvollisesti. Slovari tavoittaa silti momentin ja tunteen aivan eri tavalla.

Tummalla näppäilyllä ja pitkälti laulun varassa alkava nimibiisi kasvaa säröllä, mutta malttaa odottaa aina kertosäkeeseen ennen kuin lähtee räimimään kunnolla. Vastapaino näiden välillä on toki yksi Jollan avaimia, mutta ihan sellaista kliimaksia aineksista ei vielä synny mihin mahdollisuudet olisi. Pidän myös säröilyn pienestä vinosta "outouden" tavoittelusta, hardcoremaisesta vireen haastamisesta, jota löytyy Virginien ohella myös myös koleita elektromausteita hyödyntävästä Öinen valssi -kappaleesta. Ikuisuuden lapsia tiivistää hyvin pahaenteisyyden ja seesteisemmän haaveilun yhdistelmästä. Jollalla on jo paljon lupaavia asioita purjeidensa alla.

Ilkka Valpasvuo

Puolan lakot: Mäntyharju - EP
Step Backward

Kotiseudulleen kunniaa EP:llään tekevä Puolan Lakot perustettiin alun perin jo vuonna 1980. Muutaman vuoden jälkeen toiminta hiipui jäsenten hajaantumisesta johtuen, mutta viime vuonna rivit koottiin. Yhden paluujulkaisun jälkeen yhtye esittelee nyt kakkos-EP:llään mäntyharjulaista rock-historiaa kuuden biisin verran. Käsittelyssä on Mäntyharjun 80-luvun taitteen punk-historiasta löytyvien kokoonpanojen kädenjälkeä, Hysteriasta Stalinin kautta TV3:een.

Hysterian Kaaoksen ääni juoksee hikisesti ja riehakkaasti, kertosäettä lukuun ottamatta Puolan Lakot on muokannut biisin sanoja. Samoin päivitystä on kokenut Stalin vuoden 1980 materiaalia oleva aina ajankohtainen nopea Mua vituttaa. Sen sijaan alkuperäisillä sanoilla luetaan läpi hivenen hitaampi Hysterian Haluan olla perusjätkä. Kääntöpuolen ralleista TV3:n vuoteen 1978 juurensa ulottava Se on Järvinen on jälleen päivitetty sanojenkin osalta. Tarttuva talonmiesralli on levyn mieleen painuvin. Hysterian ja Stalinin kitaristin Ike Paakkarin usealla kokoonpanolla ja usealla nimellä soitettu soolobiisi Paska jätkä vedetään alkuperäisen psykedelian sijaan Puolan Lakkojen peruspunkilla, päätösraitana TV3-ralli Tee se nyt sykkii tummemmin uhkaavasti, uusilla sanoilla patinoituna. Historiakatsauksena ihan toimiva EP, vaikka juurikaan uutta innovatiivisuutta PL ei touhullaan biiseihin tuo.

Ilkka Valpasvuo

Tohtori Koira: Tohtori Koira 7"
Räkälevyt / Blast Of Silence

Tammelan punkit Tohtori Koira rähisevät maukkaan kuusibiisisen seiskan verran. Päivi huutaa vitutustaan puoluepamppu ja sisäasiainministeri Räsäsen vihapuheille ja kristillis-freudilaisille lipsahduksille. Kiukkuinen Nauru jatkaa vähintään yhtä kipakasti, mutta Tohtori Koira ei onneksi hukkaa biisevyyttään vauhtiin tai tiukan asenteen vaatimuksiin vaan melodisuuttakin piisaa. Krapulaisempi, näppäilen alkava mutta päällekäyvän vauhdikas Morkkis tilittää mukaansa tempaavasti. Kääntöpuolella Koira sukeltaa suhteeseen niinkin meille arkiseen asiaan kuin veteen, pohtii lisää vihapuhetta ja ääntää jopa hivenen hymyilevämpää virnettä näkyviin nimibiisillään. Oikein mukiinmenevä seiska!

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 6156