• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Jalometalli 2013, lauantai

Jalometallin lauantai oli yrmykasvoisempi juhlapäivä.

Pienissä jälkihörhelöissä pitkin Oulua patikoidessa tuumailin miten mukavaa on, kun bändit eivät aloita aikaisin. Saa rauhassa makustella tuoreita kokemuksia ja valmistautua uusiin. Vaikka päivä oli mitä lämpöisin ja olotila mitä sopivin, väkisinkin Teatrian yllä vaani tumma pilvi. D.R.I.:n peruuntuminen viime metreillä teki hallaa Jalometallin aikatauluille ja lauantailta puuttui kunnollinen täky. Eipä sillä, että olisi kovinkaan montaa näihin tiloihin mahtuvaa orkesteria, jonka saattaisi sijoittaa Slayerin rinnalle sekä kiinnostuksen että yleisömäärän suhteen, mutta vallitsevat olosuhteet nakersivat odotuksia.

Ensimmäiseksi aktiksi valikoitui sisälavalla tuimaa vanhan kansan blackia visvaisella otteella rähjäävä Archgoat. Ensimmäisen aallon mustaa sahausta ja death metal-fiiliksiä paheellisiin teatraalisuuksiin siittävä orkesteri on tietyllä tapaa viihdyttävä sekä levyllä että lavalla. Musiikki on yksiulotteista ja monotonista sekä hyvässä että pahassa, sillä siinä missä ulosanti käy pidemmän päälle väkisinkin puuduttavaksi, on siihen kuuluva kiehtovuus ja ominaisfiilis vahvasti sidoksissa nimenomaan välinpitämättömän tasaiseen etenemistahtiin.

Haudan takaa möristyt biisien tittelit, primitiivinen visuaalinen näkemys ja Goddess of the Abyss of Gravesin tapaiset riemastuttavan rienaavat jyräykset tekivät keikasta vähintäänkin näkemisen arvoisen – ja toden totta on myös se, että ei tällaisia ikiaikaisia pahuuden ryöppyjä ole ainakaan lisää tulossa. Kuka vain voi soittaa Archgoatin tapaista musiikkia, mutta vain aniharvat saavat sen tuntumaan oikeanlaiselta. Tässä yhtyeessä on jotain perinpohjaisesti vialla, ja juuri siksi se on muistettava.

Koitettiin siinä sivussa käydä vähän ymmärtämässä torniolaista Nistikkoa, mutta se bändi grindasi niin nopeasti, että ei nähty kuin roudaustauko. No mutta, ohjelmistoon saapui sitä myötä saksalaista thrashia, mitäpä muutakaan. Holy Moses on yksi vanhimpia pikaisemman teutonimetallin saralla toimivia kokoonpanoja, mutta suuremman suosion kannalta bändi on jäänyt kultivoituneempien kuulijoiden tietoisuuteen – mikäpä siis parempi esiintymisareena kuin Jalometalli.

Erityisen Holy Mosesista tekee naisvokalisti Sabina Classen, joka 80-luvun alun jakaantunutta Saksaa ajatellen tuntuu rohkealta esitaistelijalta. Eikä Classen lainkaan hassumpi hevivokalisti olekaan, ääntä irtoaa ja vauhtiakin on aivan riittämiin. Niinpä saattoi hyvin olla, että lauantaina jähmeät saksalaiset keräsivät aktiivisimman ja riehakkaimman yleisön, ja ihmisillä näytti olevan varsin hyvää aikaa. Päätellen erityisesti Classenin ansaitsemasta huomiosta, eipä se energinen naiskauneus lainkaan pahaa tee rumien ja yrmyisesti virnuilevien ukonköriläiden keskellä.

Niihin liittyen, seuraavana olikin ohjelmassa kuopiolainen Deathchain, joka oli värvätty D.R.I.:tä korvaamaan. Ei hassummin korvattu, ja etukäteen uumoilinkin, että tässä kohtaa voisi tänään lähteä komeasti lapasesta. Vaan aika ankeaksi jäi tunnelma, vaikka Deathchain koitti parhaansa mukaan saada salin kylmäksi ja uhkaavaksi paikaksi.

Tuoreella Ritual Death Metal –lätyllä entistä kauemmas thrash-juuristaan matkannut orkesteri ei löysiä länkytellyt lavallakaan, ja välillä tunnelma tanakan jyräyksen, aavemaisten kappalevälien ja ehdottoman tiukan asenteen epäpyhässä kolminaisuudessa kohosi aivan omanlaisekseen. Sitten sitä huomasikin taas katsoa ympärilleen ja tajusi miten väljää ja aneemista salissa oli. Vaan eipä sovi bändin syyksi se, kovasti ryskyi Bathory –coveria myöten.

Seuraavaksi päälavalle kohonnut Tankard kuulosti kyllä jo ennalta sen verran tympeältä bisseheviltä, että päätimme suosiolla suunnata siksi aikaa muihin aktiviteetteihin, ja palata sitten Naglfariksi takaisin sisälavalle. Ruotsalaista blackia oli siis ohjelmassa, ja aika ylvästä tunnelmaahan ne uumajalaiset välittävät. Ei tulekaan kovin usein nykyään enää kuultua tällaista 90-luvun puoliväliin syntyhetkiänsä jäljittävää sohlausta, missä melodiat ja mutkikkaammat, eeppisiinkin mittasuhteisiin yltävät biisirakenteet kantavat vahvemmin kuin jumalpilkka.

Sisälavan puuroinen soundimaailma ja edelleenkin kohtalaisen väljähkö yleismeno suhteessa vähän aktiivisempaan kolmoslavaan ja aurinkoisen illan loppumetreihin veivät tutkimaan kotimaista aihetta nimeltä Vermivore. Eipä siitä saatu irti kuin parin biisin verran, mutta munakas rytke tuli kyllä ihan kuin tilauksesta. Räplätyksiä ja pikajyräämistä oli jo saatu aivan riittämiin, joten tässä kohtaa päivän rytmitys osui kohdilleen. Bändillähän oli ihan lupaavasti yleisöäkin läsnä ja kaiken kaikkiaan hyvä meininki.

Jos tässä kohtaa päivän tunnelma kokikin selkeän nousun niin loppua kohden se kyllä laski kuin nautaeläimen häntä. Blasphemy esiintyi paraatipaikalla päälavalla, mutta oli siihen mennessä ainut myöhässä ollut bändi. Tyypit saapuivat syystä tai toisesta lavalle virittelemään soittimiaan yli 20 minuuttia myöhässä, ja sittenkin kun homma lopulta alkoi, oli se varsinainen aneemisuuden riemuvoitto. Sama minne siirtyi katsomaan, olivat soundit silkkaa puuroa, eikä bändin ulosannin laadusta muutenkaan kovin kaksisia näkemyksiä ollut mahdollista esittää.

Tyylisuunta on jokseenkin samantapaista vanhaa blackia kuin Archgoatilla, mutta kiehtovuus oli vaihtunut väsymykseksi jo muutaman biisin kuluessa ja kiinnostus kehittyväksi ketutukseksi, kun venyneen odotuksen palkinto oli melkoisen mitätön, eikä mistään saanut mitään selkoa. Nyt meni siis musavisat reisille, ja kun se jäljellä ollut toinen kanadalaisorkesteri Voivod se vasta erikoismusiikkia tarjoisikin, totesimme festareiden olevan tällä erää tässä.

Kiitokset siis Ouluun, tapahtuma on edelleen mukava ja pienehköydessään miellyttävä käydä. Toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan vielä monta ja monenlaista Jalometallia.

Perjantain hevimetallien pariin pääset tästä.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund