21.08.2013
Lasse Mårtenson on kirjoittanut itsestään kirjan, jossa käydään läpi kaikki oleellinen ja muistamisen arvoinen miehen taiteellisesta urasta. Nuorena jazziin ihastunut musikaalisen suvun vesa ei ehkä ymmärrä rockia, mutta hän ymmärtää aikojen kulun sekä oman paikkansa suuremmassa kuvassa. Ja sehän on jo kovin paljon se.
Gummerus
Lasse Mårtenson on henkilö jonka tiimoilta on syntynyt keskustelua aina 50-luvulta lähtien, ja hän tietää sen. Yksi kummallisimmista luvuista miehen historiassa on vuoden 2006 tribuuttiprojekti Kaikki paitsi Mårtenson on turhaa, jossa tämän päivän artistit esittivät omia näkemyksiään Lassen kappaleista. Mårtenson ei kuitenkaan lämmennyt versioille ja antoi viileää palautetta koko projektille, mikä vesitti kunnianosoitukseksi tarkoitetun tapauksen ainakin osittain. Jotain Mårtensonin intohimoisesta suhtautumisesta omiin luomuksiinsa kertookin se, että hän on sittemmin hankkinut musiikkiinsa oikeudet takaisin itselleen, eikä käyttölupia tuttuihin melodioihin ole herunut juuri kenellekään.
Mutta kuka lopulta on tämä suomenruotsalainen jazz-fani, josta muodostui kuin vahingossa yksi 60-luvun merkittävämmistä kotimaisista artisteista ja musiikkialan vaikuttajista? Tuohon kysymykseen taiteilijan itsensä kirjoittama kirja ei anna lopullista vastausta, vaikka herra onkin istunut alas ja antanut kynänsä laulaa. Opuksen otsake kertookin paljon sen sisällöstä, sillä Mårtenson on luonut kirjan, joka loikkii muistojen poluilla kuten parhaaksi haluaa.
Tiukan musiikillisen kasvatuksen saanut Mårtenson oppi jo lapsena, että kaikki paitsi klassinen musiikki on roskaa ja tuo vähättelevä näkemys on heijastunut miehen persoonaan aina nuoruudesta saakka. Nähtävästi ainakin osittain tästä johtuen Mårtenson suhtautuu omaan musiikkiinsa pääasiassa vähättelevästi, eivätkä edes ne suurimmat teokset, kuten Myrskyluodon Maija, saa tekijältään ansaitsemaansa tunnustusta. Toisaalta tämä omien töiden katsominen ”harrasteluksi” lienee osa sitä saaristolaista mentaliteettia, jota Mårtenson niin kovasdti ihailee ja jonka hän on ainakin näiltä osin onnistunut omaksumaan.
Kirja on tavallaan elämänkerta, vaikka Lassen yksityiselämä pidetäänkin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta visusti piilossa. Tätä voi osaltaan selittää se, että kirjan edetessä Mårtenson nostaa yhä enemmän ja enemmän esiin viehtymystään yksinäisyyteen ja rauhaan, jonka hän on löytänyt myöhemmällä iällä etenkin purjehduksen parista. Hiljentyminen ja harmonisuus, sekä luonnon ihmeiden äärellä nöyrtyminen ovatkin miehen myöhempiä vuosia määritteleviä tekijöitä.
Tarina ei etene aina täysin kronologisesti ja johdonmukaisesti, sillä kirjaa on koottu pienistä muistojen palasista, jotka Mårtenson on nivonut nostalgisissa fiiliksissä yhteen. ja hetkittäin ajassa hypätäänkin niin eteen- kuin taaksepäin. Kirjan parissa kuitenkin viihtyy sen pienistä epäloogisuuksista huolimatta ja yllättävän monipuoliseksi osoittautuvan taiteilijan kirjoituksia on nautittavaa lukea.
Mika Roth
