Pienet

Pienet - Elokuu 2013

11.08.2013

Boneride: Weight of Water

Ronskia mutta melodista hardrockia ilman sen kummempia krumelunkeja. Näin voisi määritellä oululaisen Boneriden tuoreen kiekon annin. Yhtyeen puolentoista vuoden takainen Arms of Mercy sai kollega Ekblomilta kiitosta melodisista kertosäkeistä ja moitteita turhasta varovaisuudesta. Melodiat ovat tälläkin erää ryhmän vahvinta osa-aluetta, mutta sovitukselliset ratkaisut pysyvät edelleen turhan lähellä keskiviivaa. Eli asiat eivät näytä muuttuneen kovinkaan radikaalisti Boneriden leirissä.

Osuvasti nimetty avausraita First Blood heittää puuron sekaan hyppysellisen post grungen rouhetta, mikä piristää makua mukavasti ja antaa biisille tuoretta kulmaa. Vahvemman melodian omaava Great Unknown ottaa puolestaan hardrockimman asennon, mutta kumpainenkin siivu jää kaipaamaan sitä viimeistä kiriä ja puristusta. Vasta päätöksenä kuultava ja kestonsa puolesta edeltäjiään huomattavasti mittavampi Weight of Water osuu taulun keskiosiin. Isosti soivassa kappaleessa yhdistyvät ne yhtyeen paremmat puolet ja kun kiire ei ole niin kova, näyttävät vähemmätkin eväät riittävän mainiosti.

Mika Roth

Concrete Swine: Brezhnev’s Coctail

Concrete Swine pöräytti koneensa käyntiin kuluvan vuosikymmenen alussa ja reilu vuosi sitten Desibelin sivuilla arvioitu Ural Express oli mitä mainioin debyytti, vaikka itse biisimateriaali jättikin vielä paikoin toivomisen varaa. Tuore kiekko on nimetty edeltäjänsä tavoin idän hengessä, vaikka musiikki on niin amerikkalaista rokkenrollia kuin mikään nyt vain voi olla.

Nimimiesten käsissä mm New Yorkissa työstämä tekninen toteutus ei jätä narinan varaa, mutta biisien koukut voisivat olla lukuisampia ja paremmassa terässä. Ryhmä yrittää kyllä kovaa (ehkä vähän liiankin kovaa), mutta edes Thin Line ei nouse kissmäisiin sfääreihin lupaavista palasistaan ja kovasta ponnistelusta huolimatta. Sanojani ei pidä ymmärtää silti väärin; Brezhnev’s Coctail on kaikkea muuta kuin heikko kiekko, mutta sillä viimeisellä viidellä lisäprosentilla se voisi vain olla niin kovin paljon enemmän. Concrete Swinen näyttävä, rosoinen ja vaarallinen hard rock’n’roll tykitys omaa jo periaatteessa kaiken tarvittavan, joten ryhmään kannattaa ehdottomasti tutustua, mikäli action painotteinen paahto ilman turhia otsaryppyjä on juuri sinun juttusi.

Mika Roth

Crimson Crow: Painted Utopia

Seinäjoelta keikoilleen suuntaava Crimson Crow on ollut jo useampaan otteeseen esillä Desibelin sivuilla. Bändin hard rock onkin kehittynyt ja jalostunut vuosien saatossa, vaikka ne purplet, zeppeliinit ja vanhalenit kuuluvat edelleen vahvasti läpi. Tuore tuliannos on kuuden raidan mittainen, joten puolitoistavuotiseksi venynyt julkaisutauko kompensoidaan näin useammalla rallilla.

Ryhmän rock on kovimmillaan edelleen varsin hardia, vaikka akustiset kitarat ovatkin raivanneet itselleen selkeästi enemmän tilaa. Pehmeämpi paletti antaa kokonaisuudelle reilusti lisää sävyjä, mutta vokalisti ei pysty oikein seuraamaan muun ryhmän muutoksia. Kyse ei ole niinkään äänestä vaan sen käytöstä. Biisimateriaali itsessään toistaa ja peilaa esikuvien tekemisiä taiten, mutta se oma persoona jää edelleen harmillisen ohueksi. Toisena soiva Angels and Demons hyppää rohkeasti progemman junan kyytiin ja raita onkin piristävä lisä muuten hiukan turhankin tasaisessa sakissa.

Mika Roth

End All Elegance: s/t

Aiemman yhtyeen perustalle pari vuotta sitten syntynyt End All Elegance on saanut valmiiksi debyyttijulkaisunsa. Esikoiselle on valikoitunut kolme raitaa, joilla nelikko tutkii modernin, rokahtavan ja eri tyylisuuntia sekä mausteita yhdistävän puolimetallin maailmoita.

Ryhmän kappaleet vaikuttavat aluksi näennäisen suorilta ja simppeleiltä, mutta lähempi tutkailu ja kuuntelukerrat osoittavat, että yhtye on kutonut kasaan melko monisyisen ja yksityiskohtia pursuavan kokonaisuuden. Soitossa tämän hetken valtavirran rock ja 70-luvun progeperinteen rikastama metalli saadaan nidottua toisiinsa saumattomasti. Etenkin päätöksenä kuultava, päälle kuusiminuuttinen This Time intoutuu koukeroimaan mehukkaasti. Laulu on miksattu rahdun liian alle, mutta muuten teknisestä puolesta ei löydy juuri huomauttamisen varaa. Itse kappalemateriaali ei nyt varsinaisesti räjäytä seudun jokaista pankkia, mutta yhtye osaa asiansa ja jokaisesta siivusta saadaan kiskottua tyydyttävä määrä tehoja irti. Vähän tässä syntyy sellainen odottamisen meininki, kun nelikko ei saa vielä puserrettua itsestään kaikkea irti. No, tämä oli vasta esikoinen, joten turha sitä on vielä mahdottomasti nalkuttaa.

Mika Roth

Hintit: Eliittikumppanit
Woimasointu / Pupu´s Bistro / Mauski / Punk ja Pillu

Riehakasta mutta iloista punk rockia tahkoava Hintit höntyilee ja hötkyilee pilke silmäkulmassa kaikkiaan seitsemän biisiä läpi seiskatuumaisellaan. Vekkuli on ehkä osuvin sana kuvaamaan touhua, jossa suht helpot rallit vedetään asiaan kuuluvan rupisesti. Lihansyöjäkasvi ei juuri kummempia muistikuvia jätä, vaikka helppo kerto jääkin hetkeksi mieleen. Juuso on lahjaton toistaa samaa edellistäkin vahvemmin tukkoisilla soundeilla, Kusipää vittuilee duurissa eikä aggressiivisesti, vaikka kiukkuakin varmaan satutetulla olisi. Älä luovuta menee jälleen ohi paitsi kerrolla. Hinteillä on hiukan liian kiire, vaikka sovitusten aivottomuus tekeekin touhusta leppoisaa.

Vahvempaa ajatusta on ehkä Mä en haluu mennä Särkänniemeen -rallissa, vai olisiko paikan tuttuus vain se mikä saa höristämään korvia? Ainakin laulu soi selkeämmin ja sanoissa on ihan oikeasti tarttuvaa pilkettä. Toki kipakka Hinttari toimii myös melkoisen mukavasti. Parhaimmillaan Hintit pilkahtelevat positiivisesti, mikä lupaa että ehkä jatkossa osutaan isompaankin suoneen..? Laahaavampi Veera ei jaksa enää elää voisi olla traaginen, mutta Hinttien lanaus ei tuo aiheeseen juurikaan syvällisyyttä tai tunnetta vaan tuntuu aika tunteettomalta, pappadappailuineen jopa kornilta. Huteja, perusheittoja ja pieniä lupauksia.

Ilkka Valpasvuo

Lost Monkeys: s/t

Helsinkiläisen vuonna 2011 perustetun Lost Monkeysin ensimmäinen EP jättää positiivisen jälkimaun. Saatteessa mainostettava tyytymättömyys vallitseviin genreihin on ehkä hieman paljon sanottu, sillä yhtye mahtuu melko mutkattomasti melodisen poprockin piiriin. Yhtyeen 2000-luvun alusta muistuttava kepeä ote on virkistävä piirre, mutta särmää kaipaisi paikoin lisää.

Avauskappale Into the Unknown on hyvä, mutta hieman jähmeä U2-kitaroilla ryyditetty stadionrock. Kevyt Hidden Secrets luottaa melodian, puhtaan laulun ja harmonioiden voimaan ja on lopulta persoonallisin esitys. Corsica on sävellyksenä hieno, mutta erityisesti päälle liimatuilta kuulostavien konetaustojen kanssa yhtye kaipaisi tuotantoapua. Fiddling the Time Away ei tarjoa mitään kovin erityistä, mutta osoittaa että yhtyeellä on biisinkirjoitustaito hallussa. Tämän perustan päälle on jatkossa hyvä rakentaa yhä tukevampaa pakettia.

Tommi Saarikoski

Luey: s/t

Usein levyjen saatteissa superlatiivit roiskuvat, kun kulloistakin artistia/bändiä ylistetään maasta taivaisiin. Lueyn kohdalla tilanne on toinen, sillä käsinkirjoitetussa saatteessa lukee ainoastaan: ”Hei, olen Luey, kuka sinä olet?” Kekseliäs ja näppärä tapa herättää huomiota, eikä salaperäinen avaus onneksi osoittaudu pettymykseksi.

Lueyn neljäraitaista kiekkoa kuunnellessa ei voi välttyä miettimästä nuorta Kate Bushia, joka uskoi vielä perinteisiin soittimiin ja esiintyi elävän bändin kanssa. Bushin tavoin Luey vastaa kaikesta kiekkonsa materiaalista ja toteutus huokuu kaikin tavoin tinkimätöntä henkeä. Going Home kulkee komeasti kohti kotia jossa haluaisin itsekin asua, lisäämällä pientä sadunhohtoa näyttävään mutta samalla seesteiseen biisiin. Them Shining Shoes askeltaa syvemmälle keskelle mysteeriä ja teatterimainen henki on kuin unesta joka ei ole painajainen, mutta joka saa olon tuntumaan levottomaksi ja oudoksi. Puolivälissä Luey kääntää biisistä vielä yhden lehden esiin ja vaikutus on tyrmäävä. Riisutumpi Bargain tuntui aluksi turhankin karsitulta, mutta soittokertojen myötä sovituksen usko harvoihin rakenteisiin osoittautui oikeaksi, joten tästäkin raidasta Luey nappaa itselleen voiton. Päätöksenä kuultava Ooh ei sen sijaan saa nimensä mukaista reaktiota aikaiseksi, tosin vika saattaa olla allekirjoittaneen vastaanottimessakin…

Tarina ei kerro kuka Luey on, mistä hän tulee ja mitä on seuraavaksi luvassa, mutta yhtäkaikki tämä nimi on parempi pistää mieleen ja ympyröidä vielä riittävän paksulla tussilla. Pohjimmiltaan kyse on laulaja-lauluntekijä –materiaalista, mutta Lueyn tapauksessa tuo turhankin paljon alleen haaliva ilmaisu on kovin, kovin riittämätön.

Mika Roth

Rajalla: Demo 2013

Pari vuotta sitten perustettu Rajalla räiskii debyyttidemollaan suomenkielistä thrashia, jossa on mainio moderni sivumaku. Sävellyksissä onkin sopivassa suhteessa sitä 80-luvun Kaliforniaa ja Saksaa, sekä 10-luvun Suomea, eli kaikkea mitä toimivaan rässiin tarvitaan.

Lyriikatkin taittuvat mallikkaasti, mistä mainio esimerkki on avauksena kuultava Diktaattori, joka ei kerro mistään fideleistä tai saddameista vaan siitä pihapiirin pikkuhirmusta: ”jo esikoulussa laitoin kaikki maalaamaan muotokuviani / ala-asteella rakentamaan kipsistä alastonpatsaitani”. Tyyppi lienee tuttu meille kaikille ja itse kappale möyrii varhais-stam1namaisesti sortumatta silti liialliseen perässä hiihtoon. Demon kolme raitaa runnotaan reiluun kymmeneen minuuttiin, eli soitto pidetään suoraviivaisena vaikka seassa onkin kaarrosta sekä kiemuraa. Kitara on oikeutettu kuningas ja vokaalit on miksattu pintaan, mutta rytmiryhmä voisi irrotella hiukan enemmän eikä jäädä vain taustalle. Oma soundi on vielä vahvasti hakusessa, mutta kyllä se siitä.

Mika Roth

Swollen Eye View: Art of War

Swollen Eye View voitti alkukantaisen raa’alla deathillaan mm allekirjoittaneen puolelleen, kun ryhmän mainio Perpetual Slaughter julkaistiin kolme vuotta sitten. Ikävä kyllä jatkoa tuolle kiekolle saatiin odottaa kolme pitkää vuotta ja vasta nyt rätke voi jatkua, kun toisen kitaran varteen löydettiin uusi mies.

Tuoreen kiekon kuudesta raidasta kaksi on laskettavissa introiksi, joten varsinaisia uusia biisejä on ’vain’ neljä, mutta laadussa ei sitten tarvitsekaan tinkiä. Rahdun turhalta tuntuvan intron jatkeeksi tärähtävä The Miscreant Ones tyhjentää välittömästi kaikki pajatsot, kun vahvasti ysärihenkinen siivu pääsee käyntiin. Raakaa floridalaista soundia osataan sekoittaa ruotsalaiseen melodisempaan deathiin ja lopputulos on uniikkia, tarttuvaa ja vahvaa. Vokalisti Sami Risku hoitaa jälleen tonttinsa moitteetta ja rytmiryhmä ansaitsee niin ikään erikoismaininnan. Ainoa pienen narinan aihe on turhan orjallinen perinteiden seuraaminen, sillä orkesteri ei uskaltaudu kovinkaan kauas kotoisan death-pesän ääreltä.

Mika Roth

The Moment of Collapse: Hours on the Moondial

Tunnelmallista metallia soittava The Moment of Collapse etsii vielä lopullista kokoonpanoaan ja etenkin rumpalia, mutta ryhmän toinen julkaisu kertoo jo sen oman tyylin ja mukavuusvyöhykkeen löytymisestä. Vajaan kahden vuoden takainen The Landscape of Dying Trees antoi jo lupauksia joten ei ole mikään ihme, että palaset loksuvat nyt näin hyvin yhteen.

Pakahduttavan melankolisissa ja melodisissa biiseissä voi kuulla modernin Katatonian ja ehkä hiukan Opethinkin vaikutusta, mutta kokonaisuutena ryhmän ote on positiivisella tavalla asteen amerikkalaisempi. Näin murheen alhot ovat syviä vaan eivät hukuttavia ja biiseissä on myös sitä tarvittavaa eteenpäin puskua. Etenkin viimeisenä kuultava Solace yhdistää näppärästi eri maailmoja, vaikka kärsiikin lievästä ylipituudesta. Avauksena kuultava Hours on the Moondial on myös mainio esimerkki pääriffin ja laulumelodian keskustelusta, joka luo biisiin todella vahvan imun, joten valoisan tulevaisuuden ennustaminen yhtyeelle on todella helppoa.

Mika Roth

Thuoom: Resonant

Mitä vähemmän musiikissa on elementtejä, palasia ja tarttumapintaa sitä merkittävämmäksi ne pienet asiat nousevat. Thuoom esittää omien sanojensa mukaan ’forestelektroa’, jota Thuoom on julkaissut jo useamman nipun verran verkossa. Nyt on koittanut ensimmäisen fyysisen levyn aika ja kiekolle on päätynyt kolme raitaa, jotka valottavat tämän poikkeuksellisen artistin näkemystä ihmemaailmaan nimeltä musiikki.

Saatteen mukaan Thuoom käyttää toisinaan perinteisiäkin soittimia, mutta Resonantin kaikki äänet on luotu alkujaan herätyskellolla, lintuhäkillä ja viinilaseilla. Näitä ääniä on muokattu ja käsitelty tosin niin paljon, että ne olisi voitu tehdä oikeastaan melkein millä ja miten tahansa. Tärkeää ei olekaan se mitä vaan miten. Thuoomin maailma on öinen, olen kuulevinani sen kalahtelussa ja huminassa sitä samaa urbaania ahdistusta ja toisten tasojen ilmentymää, jota saattoi kuulla esim. Kraftwerkin ensimmäisillä julkaisuilla. Thuoom tosin välttää selkeää rytmipohjaa ja sävellyksiä on mahdotonta tunkea millään tavoin perinteisen pop-kaavan alle. Resonant koostuukin kolmesta äänitaiteen palasesta, jotka kiehtovat erilaisuudellaan ja sulkevat sopivassa mielentilassa olevan kuulijan monisäikeiseen syliinsä. Thuoomin äänikollaasit ovatkin viehättäviä ja parhaimmillaan oivaltavia, mutta ainakin Resonantille päätyneet raidat jäävät kaipaamaan pientä kontrastia ja/tai vaihtuvuutta. Virtaviivaisuus on toki hyve, mutta nyt pintoja on taidettu hioa jo hiukan liikaakin. Glasses tarjoaa jonkin verran tuoretta kulmaa, mikä nostaa kiekon tunnelmaa viimeisellä neljänneksellä.

Mika Roth

Torso.: Giallo

Tykkään kovasti Tikan veljesten rumpu-bassoduo Torso.:n ensimmäisestä julkaisusta/demosta, eikä järjestyksessään seuraavassakaan ole yhtikäs mitään vikaa - tarttumakohtia senkin edestä. Jos aikaisempi tuotos oli useampaan suuntaan sätkivä, sanoisiko vähän vielä paikkaansa hakeva, on Giallo-seiskalle päätynyt entistä johdonmukaisemmin tietynlaista pörinää. Ja se ei tarkoita, ettäkö Torso. olisi nyt tylsempi tai vähemmän mielenkiintoinen. Päinvastoin: keskittymällä olennaiseen, kaksikko on kehittänyt ilmaisuunsa jäntevyyttä, ja samalla biisit pääsevät paremmin esiin.

A-puolen aloittava Nineties on kuin tom-tomeilla lyhyistä rytistyksistä melodiseen poukkoiluun pomppiva katsaus nimetyn aikakauden, yhtyeelle ilmeisen tärkeisiin, tekijöihin. Samankaltainen pallottelu jatkuu Peonilla, vaikka kuvionti ja tunneskaala lavenee. Kääntöpuolella Shatner's Revenge tuntuu vähemmän fiilispainotteiselta, kun se melkein suoraviivaisesti nostaa ja laskee ja levittää, mutta päättyy kuitenkin jonkinlaiseen oman antinsa sisätutkimukseen. Tree of Life taas on jotenkin ohjelmallinen siinä merkityksessä, että se toteaa omalla tavallaan Torso.:n yhä keskeisimmän viitekehyksen, eli mm. Melvinsin & Lightning Boltin, merkityksen. Ryskyviä, poukkoilevia ja hauskoja, mutta silti melko simppeleitä rytmittelyjä, melodioiden ja jopa rumiksi yltyvien säröilyjen jännittävää yhteispeliä. Eli periaatteessa tuttuja juttuja, mutta oivaltavassa muodossa. Hyvä meno ei erityisemmin laannu levyn päättävällä leikkisällä Batteringilla.

Jos Giallolla ei olekaan aivan samankaltaista, mm. uutuudenviehätyksen synnyttämää "hitto soikoon" -fiilistä kuin edeltäjällään, ottaa se kuitenkin askelia etiäpäin kehityksen tiellä. Jopa niin, että Gialloa paljon mieluummin kuunteleekin, vaikkei se tyyliyhtenäisyydessään aivan kaikista jä4nnittävin tuotos yhtyeen jatkossa toivottavasti laajenevassa katalogissa olekaan.

Jani Ekblom

Wuokko: Between Light and Shadow

Yli 15 vuoden ajan eri tyyppistä musiikkia eri tyyppisissä bändeissä soittanut Eero Wuokko huomasi olevansa yhtyeettömässä tilassa, joten nyt materiaalia on julkaistu Wuokko-nimen alla.

Koska ympärillä ei ole enää rajaavaa yhtyettä, on Wuokko päästänyt luovuutensa vapaaksi ja lopputuloksena on syntynyt joukko sangen erilaisia ja erihenkisiä kappaleita. Pääasiallinen punainen lanka äänikankaissa on progehtava metalli ja raskaampi rock, vaikka yleissoundiltaan kiekko on yllättävänkin kevyt. Wuokko tutkii onnistuneesti myös vähäeleisen folkin suuntaa ja näin erilaisten vaikutteiden yhdistäminen henkilökohtaisesta historiasta puskevaan metalliin saattaakin avata tulevaisuudessa tyystin uusia ovia ja ikkunoita luovuuden puutarhoihin. Etenkin päätöksenä kuultava Dreamscape antaa lupauksia rikkaasta huomisesta. Alusta loppuun saakka kaiken itse tehnyt Wuokko taitaa soittimensa ja studiossa hääräilyn, mutta vokalistina miehellä olisi vielä kehittymisen varaa. Mielenkiintoinen käänne joka tapauksessa, joka toivottavasti saa tulevaisuudessa jatkoa.

Mika Roth

Lukukertoja: 6691