07.08.2013
Suvilahti/Helsinki
The Knifen tähdittämä Flow Festivalin avajaiskonsertti oli pikemminkin avajaisperformanssi. Nykytanssiteoksen, popkonsertin ja käsitetaiteen sekoitus herätti ristiriitaisia tuntemuksia, mikä lienee tarkoituskin.
Vuodesta 2009 (poislukien 2011) Flow Festivalin kaavaan kuulunut avajaiskonsertti on mukava ja kevyt tapa lämmitellä varsinaista festivaalia varten. Alue ei vielä ollut kokonaan avoinna, mutta edellisvuosien tyyliin vaikutti siltä, että Suvilahden vanhan kaasu- ja sähkövoimalan ympäristössä on festivaalikävijän hyvä olla. Flow Festivalilta tuntuvat puuttuvan monet niistä lieveilmiöistä ja tekijöistä, jotka tekevät monilla muilla festivaaleilla viihtymisen niin haastavaksi. Se, että vastaajasta riippuen Flow voi olla ääripäissään joko marginaalihipster-festivaali tai itsensä myynyt mainstream-massatuote osoittaa sen, että festivaali on löytänyt oman rakonsa. Äärettömän monipuolisen musiikki- ja taidekattauksen, toimivien järjestelyjen sekä viihtyisän ilmapiirin yhdistelmästä on vaikea olla pitämättä.
Flow'n sai kunnian korkata käyntiin australialais-ruotsalainen Kate Boy, jota sopivampaa lämmittelijää The Knifelle on vaikea kuvitella. Kokoonpanot ammentavat samasta kylmänviileän koneellisuuden ja pop-melodioiden sekoitusaltaasta, joskin Kate Boylla on vielä illan pääesiintyjän saavutuksiin matkaa. Lara Croftin ja bodypump-ohjaajan sekoitukselta näyttänyt solisti Kate Akhurst sekä pääosin rumpukoneita ja muita perkussioita soittaneet muusikot onnistuivat pitämään mielenkiinnon yllä koko puolen tunnin setin ajan, mutta paljon pidempään rahkeet eivät olisi riittäneet.
Koneelliset heimorytmit ja vahvasti efektoitu laulu muodostivat kappaleille rungon, joka onneksi lähti useimmiten versomaan juuri kun haukotus meinasi päästä. Mustavalkosilpusta koostuneet visuaalit ja yhtyeen tummanpuhuva imago sen sijaan jättivät kylmäksi.
Ohjelmaan mahtui myös välilämmittelijä Tarek Warm Up, joka lietsoi yleisön tanssitunnelmaan kieroutuneen aerobic-ohjaajan lailla. Hyvän mielen sanansaattajan repertoaarin kohokohta oli yleisön jakaminen kahteen eri leiriin, jotka huusivat toisilleen ”yes”- ja ”no”-sanoja.
The Knife teki uusimman albuminsa Shaking The Habitual myötä paluun keikkalavoille ensimmäisen kerran sitten vuoden 2006. Jo albumi ja yhtyeen haastattelut sen julkaisun yhteydessä osoittivat, etteivät Karin Dreijer Andersson ja Olof Dreijer operoi vain popmusiikin parissa. Feministi- ja queer-teorioista inspiroitunut levy haastaa konventiot ja samoin teki myös yhtyeen konsertti Flow’ssa.
Erikoisia soittimia (mm. neonvärisin kielin varustettu harppu, mystinen venemäinen möhkäle, hohtavat perkussiokivet, monsterimelodika) lukuun ottamatta The Knifen show alkoi melko perinteisissä merkeissä. Parin maalailevamman uuden levyn kappaleen jälkeen esitys muuttui ennemminkin tanssiteokseksi. En ole varma, soittivatko lavalla olleet esiintyjät missään vaiheessa oikeasti, mutta illan edetessä musiikista tuli yhä suurempi osa playbackina ilman että sitä edes yritettiin peitellä. Hohtavan sinertäviin pukuihin sonnustautuneiden esiintyjien koreografia vaikutti paikoin harkitun oloiselta nykytanssilta ja paikoin musiikkiin heittäytyvältä improvisaatioilta.
Vaikka heikoimmilla hetkillä tuntui siltä, kuin olisi katsellut hieman vaihtoehtoisempaa Silja Serenaden keskiyön show’ta, pääsääntöisesti katse pysyi naulittuna lavassa. The Knife onnistui myös välttämään performanssien yleisimmän sudenkuopan – missään vaiheessa ei tullut vahvaa tunnetta siitä, että yleisölle vittuillaan.
Pääosin uuden albumin materiaalista koostunutta The Knifen esitystä ei voi pitää musiikillisesti kovin palkitsevana, mutta ajatuksia ja kysymyksiä se onnistui herättämään. Juuri tässä ovat Shaking The Habitual Show’n ansiot. Se asetti kyseenalaiseksi paitsi popkonsertin rajat, myös yleisön ja artistin välisen rajan sekä yhtyeen jäsenten merkityksen.
Paikoin lavalle muodostui eräänlainen yleisö yleisön sisälle, kun osa The Knife -ryhmästä asettui korokkeelle muiden jäädessä seuraamaan heidän esitystään selkä yleisöön päin. Tämän lisäksi ainakin minulle jäi epäselväksi, ketkä ryhmästä olivat lopulta Dreijerin sisarukset, vai olivatko he lavalla ollenkaan.
Selvää on puolestaan se, että The Knifen kaltaisia pakan sekoittajia tarvitaan – varsinkin jos hämmennyksen tekee hyvin. Yhtyeen sopivan mittainen reilun tunnin show oli sanalla sanoen viihdyttävä.
Tommi Saarikoski
Kuvat: Samuli Pentti (Flow), Tomi Kukkonen (Kate Boy), Jussi Hellsten (The Knife)
