17.07.2013
Paul Stenningin hehkutusteos vasemmistolaisesta pomppumetallin kehittäjästä Rage Against The Machinestä on ensimmäinen suomennettu kirja bändistä, muttei toivottavasti viimeinen.
Into
Rage Against The Machine odottaa edelleen oikeasti hyvää suomenkielistä bio-teosta itsestään. Vuoden 2001 Colin Devenishin kirja sai melkoisia murska-arvioita, Brice Tollemerin Public Enemies vuodelta 2009 keräsi enemmän kehuja mutta kumpaakaan ei (vielä, ehkei koskaan) suomeksi saa. Paul Stenningin tuoreen Taistelu Lavalla -teoksen sen sijaan saa, mutta sen luvuttomasti über-sanoja sisältävä ja melkoisen kritiikitön tapa käsitellä yhtyeen edesottamuksia lähes ällöttää.
Tottakai itsekin pidän etenkin yhtyeen kahta ensimmäistä levyä ja iskevää julistusta käänteentekevinä sekä musiikkimaailmalle että itselleni, mutta mielestäni esimerkiksi yhtyeen Suomen vierailuista se jälkimmäinen Provinssissa ja sitä johdattanut kolmoslevy Battle Of Los Angeles olivat oikeasti aika keskinkertaisia. Nämä ovat toki vain mielipidekysymyksiä, mutta se mikä Stenningin tyylissä ärsyttää on se että liian monessa kohtaa tuntuu että lukijaa aliarvioidaan. Vuonna 1991 maailmaa vavisuttaneen bändin ensimmäistä suomenkielistä bioteosta innokkaimmin lukevat aikalaisteinit ovat nykypäivänä keskimäärin 30-40 -vuotiaita, joiden voisi olettaa vaativan jo hiukan ammattimaisempaa, tai sanoisinko aikuisempaa näkökulmaa. Eli siis vaikkapa syväluotaavaa analyysiä bändistä, sen urasta ja teoksista eikä jatkuvaa kehua. Pelkästään saatekirjeen mainoshehkutuksen sanavalinnat "käsittämättömän tiukka räp ja metalli", "planetaarinen supertähteys" ja "kapinallisen rockin soihdunkantaja joka pistää kipeästi piikkinä viihdeteollisuuden perseessä" ahdistavat. En sano ettei soitto olisi tiukkaa, koska se edelleen on, mutta että käsittämättömän? Planetaarinen? Ja se ikuinen piikki viihdeteollisuuden siellä? Miksi viihdeteollisuuden piikkinä eikä esimerkiksi yhteiskunnallisten epäkohtien suurennuslasina..? Armoa.
Vaikka Taistelu lavalla tuntuu olevan tällainen pintaa kimallellen raapaiseva easy reading- mössö, niin saa siitä toki myös kohtuullisesti infoa yhtyeen ja sen jäsenten taustoista ja poliittisesta sanomasta. Stenningin omaa analyysiä piisaa ja yhtyeen jäsenet pääsevät ääneen, mutta hämmästyttävää on kuinka vähän muuta analyysiä, kritiikkiä, aikalaispuhetta ja vaikkapa yhtyeen läheisten haastatteluja kirja tarjoaa - jos verrokiksi ottaa melkein minkä tahansa muun bändihistoriikin. Kuva on harvinaisen yksiulotteinen, jopa naiivi. Lukihan sen kerran... Stenningin kirjan tylsyys ei toki muuta sitä tosiasiaa että Rage Against The Machinen parhaat hetket ovat edelleen kiistämättömän kovia. Tämä kirja ei silti kuulu niihin hetkiin.
Teksti: Ilkka Valpasvuo, bändikuva: Lisa Johnson / Allmusic.com
