Ruisrock 2013, sunnuntai

Soul-musiikki aloitti ja päätti sunnuntaipäivän, eikä tarjolla ollut suinkaan mitään tusinakutumusiikkia. Väliin mahtui pari uudistunutta nostalgiapumppua, joille oli myönnetty ekstrapitkät puolentoista tunnin setit.

En ollut vielä kertaakaan todistanut Nicole Willis & The Soul Investigatorsin hehkutettua livekuntoa. Sain onneksi korjattua vahingon Louna-lavan edessä, jossa auringon porottaessa väki tanssi sellaisella tempolla, että krapulasta ei ollut tietoakaan. Tuskin kukaan pystyi pitämään jalkojaan maassa, niin vankan grooven soul-jyrä loi. Pakkohan se oli itsekin tanssahtaa, kun kerran lavalla myös tatuoidut karskit miehet tekevät niin.

Kitara-basso-rumpu-akseli oli loppua lukuun ottamatta komppaajan roolissa, kun urut ja torvet varastivat suurimman huomion niin musiikillisesti kuin lavashown kannalta. Yhdysvaltalainen Nicole Willis käytti tilansa aina kun sitä bändiltä sai. Hänen tulkinnalleen en anna yhtään vähempää arvoa kuin genrensä suurille nimille, mutta näihin verrattuna kappaleista puuttui tarttumapintaa. Koskettavimmin soi tuoreen Tortured Soul -albumin It’s All Because of You, joka kuorrutettiin vielä herkullisilla sooloilla.

Heti soul-tutkijoiden jälkeen kuulutettiin ikäviä uutisia. Erykah Badun esiintymispaikkaa ja -aikaa oli muutettu loppuiltaan. Se tarkoitti, että harvinaisen näppärästi soljuva reittivalintani, joka mahdollisti jokaisen tärkeän yhtyeen näkemisen, oli suunniteltava uudestaan. Oli luovuttava jostain. Hitusen vihaisena Erykahille päätin mennä vanhan strategian mukaan ja antaa soul-diivalle vain jämäajat. Myöhemmin kuulin, että yhtye oli matkustusongelmien takia myöhässä.

Siirron myötä avautui sentään tilaisuus nähdä J. Karjalaisen puolitoistatuntinen setti kokonaisuudessaan. Alun perin suunnittelemani tunti olisi saattanut riittää, sillä Karjalainen ei juuri yllätyksiä tarjoillut. Alussa soitettiin enemmän hienon Et Ole Yksin -paluulevyn kappaleita, mikä teki ajoissa saapumisesta hieman tärkeämpää. Väki tuntui osaavan niidenkin sanat ulkoa, kiitos överiksi menneen radiosoiton. Mennyt Mies -hittiin ei haluaisi koskea varmaan pariin seuraavaan vuoteen, mutta Yksi Kerrallaan on vielä raikas. Yleisö hurrasi, kun vanhat klassikot alkoivat, mutteivät jaksaneet innostua niistä koko kestonsa ajan. Mikko Lankisen kitaran ilmava rautalankasoundi pelasti niistäkin paljon.

Jukka oli rento, kuten aina. Niin rento, ettei aina ollut varma, kuinka paljon hän nautti tilanteesta. Villejä Lupiineja oli ensimmäinen biisi, jonka hän spiikkasi kunnolla sisään, ja silloin vasta varmistui, että Jii todella haluaa soittaa keihäänkärkiään. Bändi pääsi lopullisesti valloilleen vasta Varokaa Miehiä, Joilla On Tummat Lasit -encoren aikana. Kun uuden levyn loistavaa päätösraitaa Sinisestä Kankaasta ei kuulunut, keikan huippuhetkeksi jäi siskoni lipuminen ohi valtavan Viking Grace -laivan kyydissä.

Teltassa odotteli selvästi yllätysvalmiimpi nostalgiapläjäys. Olkoonkin, että Pet Shop Boys esiintyi Ruisrockissa juuri Electric-levynsä julkaisun kynnyksellä, mutta Go West ja Always On My Mind olivat niitä, joita suurin osa teltan väestä odotti – ihan vain läpällä. Tulivathan ne, ja yleisö lauloi ja nauroi. Elektroduon ansiot olivat silti aivan muualla.

Visuaalisesti Pet Shop Boys oli ehdottomasti Ruisrockin näyttävin. Taustakankaan tapahtumat olivat yhtä jatkuvaa taide-elokuvaa, muusikot saivat avukseen tanssijoita, jotka käyttivät hyödykseen erilaisia lavasteita ja kaikki pukeutuivat huomiota herättäviin naamareihin sekä asusteisiin. Ei haitannut lainkaan, vaikka kaksikosta toinen, Chris Lowe, värjötteli koskettimiensa takana piilossa. Neil Tennant halusi, että häntä seurataan ja hän osasi käyttää katseet hyväkseen.

Värikäs ja hullutteleva meininki saattoi näyttäytyä takaosaan koomisena, mutta hyvällä näköetäisyydellä huomasi, että aikuistuneet pojat tekevät kaiken tosissaan. Kokonaisuus on yhtä herkullista vastakkainasettelua. Vaikka soundit ja visuaalinen ulkokuori menevät välillä höpöilyn puolelle, Pet Shop Boysin asia on painavaa ja popmelodiat ensiluokkaisia. Soundinsa ei ole kuitenkaan ikinä miellyttänyt minua, ja puolitoistatuntinen oli tälläkin kertaa aivan maksimipituus. Electric-albumi tuotiin silti esiin niin vakuuttavasti, että tulen lainaamaan sen todennäköisesti kirjastosta.

Biffy Clyro, sunnuntain pääesiintyjä, aloitti minuutilleen ajallaan. Myös paidat olivat jo valmiiksi poissa, jottei teinityttöjen tarvinnut kuluttaa senkään odottamiseen ylimääräistä energiaa. Simon Neil ja James Johnston pysyttelivät muutenkin erossa kaikista supertähtielkeistä, vaikka kirkuvan fanijoukon edessä moni olisi sortunut sellaiseen.

Tämänvuotisella Opposites-tupla-albumillaan Biffy Clyro on jättänyt punkpopin entistä loitommas ja kappaleisiin on lisätty koukeroita sekä syvyyttä. Kulmikkaimpien kitarakuvioiden soidessa ihasteli välillä, miten tällaisellakin meiningillä voi vielä hypätä suursuosioon. Yleensä samat kappaleet huipentuvat valtaviin kertosäkeisiin, jotka eivät nekään mene kornin puolelle. Vielä kun niistä siirappisimmista balladeista pääsisi eroon.

Opposites-tuplan biisit olivat etukäteen mielenkiintoisimpia, ja yhtye saikin niihin elävänä vielä lisää potkua. Only Revolutionsin Bubblesia ja The Golden Rulesia on kuitenkin soitettu jo niin kauan, että niiden liveversioista on kuoriutunut jo melkoisia rockhelmiä.

Olin jo leppynyt Erykah Badulle sen verran, että kiirehdin juoksujalkaa rantaan. Hän oli kuulemma aloittanut vieläpä vartin myöhässä, eli missasin alusta vain vartin. Paikalle oli kerääntynyt runsaasti mutta väljästi silmät kiinni joraavia ja tiukasti musiikkiin keskittyviä kuulijoita, joiden katseet kertoivat, että se ensimmäinen varttikin oli paljon. Biffyjen kitaravallien jälkeen kesti hetki päästä hommaan sisälle, sillä jos edellisen kappalerakenteet heittelivät, nyt paketti tuntui olevan täysin levällään.

Raukeasti funkaava bändi soitti taiturimaisesti, ja pelkästään bassokuvioita olisi ihastellut viitisen minuuttia ihan sellaisenaan. Soitto kuulosti puhtaalta improvisaatiolta. Punaista lankaa ei tuntunut aina löytyvän, eikä kappaleiden vaihtoa välttämättä huomannut. Impron tuntu alkoi hävitä, kun huomasi muka-vallattomuuden hienovaraisen järjestelmällisyyden. Bändi seurasi koko ajan johtajansa pieniä eleitä ja merkkejä, joiden jälkeen tapahtui taas jotain uutta. Erykah Badulle laulu oli leikkikalu. Oli se sitten soulia, funkia, puhumista, ähisemistä tai kiljumista, kaikki toimi.

Aplodit olivat vaisuhkoja, koska yleisölle ei aina annettu hiljaisia hetkiä, jolloin tietää villiintyä. Artistin ja yleisön arvostus oli silti molemminpuolista. Badu kertoi lopuksi elämän ohjeensa: luottakaa itseenne, älkää antako muiden määrätä ja olkaa intohimoisia. Muiden jatkuvaa huomiota ei siis tarvita. Hän tietää, että emme voineet kuin tykätä.

Ruisrockin perjantai
Ruisrockin lauantai

Teksti ja kuvat: Pietari Raekallio