Ruisrock 2013, lauantai

Pientä hairahdusta luku ottamatta pyhitin Ruisrockin lauantain vain kotimaisille artisteille. Parin tutun ja turvallisen viihdyttäjän showt olivat tällä kertaa spesiaaleja, ja löytyihän pikkulavalta eräs aivan uusi ja valloittava elämys.

Ihan kuin en olisi sitä joskus ennenkin kiroillut: komeassa säässä Ruisrockin lauantaina on paikalla myös muutama muu pyöräilijä. Toisaalta CMX:n missaus ei jäänyt kaihertamaan mieltä sen pidemmäksi aikaa, sillä johan sen perjantai osoitti, että festaripäivä on paras käynnistää kunnolla suomipunkin voimin.

Kivesveto GoGo ei ole tavoittanut Pää kii:n asemaa, vaan soitti pienellä Minirantalavalla. Teemu Bergmanin kanssa Kouvolan piireistä nämäkin rentut ponnistavat, mikä pistää äimistelemään, mitä taikalientä siellä on minipunkkarina nautittu. Näin vaivattomia ja samalla kuin vasaralla päähän iskettyjä kertosäkeitä kun niin harvat saavat ikinä kirjoitettua.

Biiseissä haukutaan kaupungin päättäjät, vedetään päihteitä sekä haukutaan oma ja muiden elämä. Silti kyse ei ollut missään nimessä saarnaamisesta, vaan pääpaino oli itselle naureskelussa. Kappaleiden välissä vitsailtiin, että näin vireessä ei ole oltu koskaan, koska ensimmäiset kolme biisiä vedettiin lähes virheittä. Mokista viis, mutta bändi oli melkoisen hurjassa vedossa. Pieni pitti pyöri ja väkeä kerääntyi lavan lähistölle jatkuvasti enemmän.

”Äiti hei, mua saatana kutsuu” -hokema ei meinannut lähteä päästä millään, eikä se haitannut lainkaan. Keikan jälkeen sai taas suoda kunnioittavia ajatuksia niille, jotka miettivät päänsä puhki rakennellessaan monipolvisia kappalerakenteita. Toiset, kuten Kivesveto GoGo, kun tulevat pikku kekkulissa lavalle puhumaan paskaa ja soittavat välillä minuutin verran pelkkää kertosäettä, ja kaikki – minä heidän joukossaan – ovat heihin aivan hulluna.

Little Boots kärsi Kivareiden jälkihöyryistä, vaikka paikalla tuskin oli lisäkseni montaa muuta samasta vaivasta kärsivää. Brittiläistä tulokasta on (tietenkin) kotimaassaan asetettu jo seuraavaksi popin kuningattareksi, mikä ei näkynyt Suomessa minkäänlaisena etukäteiskohinana. Artistin puolustuksena toki toimii, että se oli kiinnitetty Louna-lavalle aivan pikapikaa ruotsalaisen Icona Popin peruutettua keikkansa.

Pidän suomalaisyleisössä juuri siitä, mitä toiset ovat solvanneetkin, että artistin on erityisesti festareilla aina erikseen ansaittava yleisönsä huomio. Victoria Hesketh oli solistina kieltämättä mielenkiintoinen ja vetäisi niin Björkin kuin nykypäivän pop-diivat mieleen tuovia suorituksia, mutta kappaleisiin ei löytynyt kunnon tarttumapintaa – ei vaikka olisivat kuinka höpsöjä tahansa. Elektroninen poljento oli parhaimmillaan vangitseva ja heikoimmillaan tylsä, eikä se saanut tanssimaan. Hipsin hyvissä ajoissa pois.

Little Boots tuntui pieneltä hairahdukselta, koska muuten olin pyhittänyt lauantain laadullisten syiden takia vain kotimaisille artisteille. Itselleni päivän spesiaalein tapahtuma oli Kerkko Koskinen Kollektiivin nouseminen kokonaisuudessaan Rantalavalle. On ymmärrettävää, ettei Kerkko saa koottua kolmea suosittua naislaulajaa, isoa orkesteria ja monikymmenpäistä Kuopion Nuorisokuoroa kovin useasti yhteen paikkaan, mutta en tyytynyt pelkkään paikallaoloon vaan toivoin, että Ruisrockin setti tarjoaisi jotain uutta talven Logomo-keikan jälkeen.

Setti oli bonusbiiseineen lähes identtinen, eikä kollektiivi käyttänyt edes tunnin soittoaikaansa kokonaan. Pienet nyanssit ja kuoron jylhin voima tietysti hävisivät merituulen mukana, mutta ei siitä pääse mihinkään, että Kerkko Koskinen on luonut soolouransa kauneinta musiikkia ja kokoonpano on harvinaisen toimiva. Lavalla hän oli vakavanaamaisena sivuosassa, kun katseiden alla keinuivat ja hymyilivät Paula Vesala, Manna ja Vuokko Hovatta. Kaikki oli heidän välillään niin ihanasti – välillä jopa vähän äklön ihanasti.

Logomossa pisti silmään Mannan epävarmuus, mutta tällä kertaa hän oli lavan tähti. Hän esiintyi itsevarmemmin, antoi itsestään selvästi eniten ja käytti hienovaraisesti hyväkseen näyttelijäkokemustaan. Keväällä löydetty ruumis oli hänen hetkensä, ja kappale oli koko viikonlopun ainoa kappale, jonka aikana ihoni oli kananlihalla. Mikään muu ei tuonut yllätyksiä edellisiin keikkoihin tai albumiin tutustuneille, mutta ei näin jylhästi ja samalla herkästi soivasta kokoonpanosta osaa juuri valittaakaan.

Olin varautunut laskemaan suupieleni viidessä minuutissa suruasentoon, koska Minä ja Ville Ahonen musiikin parissa ei ole tapana hekotella. Ville oli kuitenkin selvästi hyvällä tuulella sekä hymyili ennen keikkaa ja aina biisien välissä. Tunsin ylireagoineeni, kun tännekin tultiin näköjään pitämään hauskaa. Kun musiikki alkoi, hymy tietysti hyytyi ja paikoin ahdistavienkin tekstien synkentämät kappaleet hiljensivät lähes jokaisen. Tällä keikalla sai katsoa luvan kanssa ilkeällä silmällä niitä paria häirikköä.

Ville Ahonen ei yltänyt aivan yhtä komeisiin laulusuorituksiin kuin uudella levyllään, mutta vain reilun puolen tunnin pituisen keikan aikana yhtye ehti osoittaa vahvuutensa. Hauraat popkappaleet voivat kasvaa mihin suuntaan tahansa, mitä korosti koko orkesterin eläytyminen kaikilla eleillään joka hetkeen. Vakuuttavin ja kahjoin kaikista on ehdottomasti Ahonen, ja ehkä oli artistiin ensi kertaa tutustuneille liskounien kannalta hyväksi, ettei solisti pitänyt rooliaan päällä taukoamatta.

Ihmisvirta Niittylavalle alkoi olla yhdeksän pintaan sellainen, että lauantain odotetuimmasta esiintyjästä ei ollut epäselvyyttä. PMMP oli paikalla taas mutta nyt viimeistä kertaa – toistaiseksi. Paula Vesalan, Mira Luotin, Jori Sjöroosin sävellysten ja taustabändin taso lienee vähänkin festareita kuluttaneille hyvin tiedossa. Huikeinta on, että yhtye osaa lähes jokaisella esiintymisellään silti yllättää jollain tavalla ja tehdä lähes jokaisesta keikastaan ainutlaatuinen.

Paula ja Mira eivät enää välitä peitellä seksikkyyttään, ja nahkabyysat tuntuivat jopa provosoivilta. Niiden jälkeen iltapäivälehtien raportteihin ei mahtunut enää musiikin arviointi. Keulakuvien roolijako on selkeytynyt vuosien mittaan: Paula hallitsee spiikkejä ja kauneimpien osien laulamista, Mira naulitsee persoonallisella tanssillaan ja entistä voimakkaammalla lavapreesenssillään. Paulakin hurjistui niin, että esiintyminen reilu tunti aiemmin Kerkon bändissä tuntui enää vain haalealta muistolta.

Voisi kuvitella, että kun vahvuudet on viety näin äärimmilleen, yleisö toimii vain sivustaihastelijana. Mutta ei. Kontakti yleisöön ja kommunikointi sen kanssa on sittenkin se tärkein syy PMMP:n livesuosioon. Yhtye – nyt puhutaan muistakin kuin keulakuvista – ei pysähdy ennen kuin se huomaa järjestäneensä eteensä illan parhaat bileet. Nyt taitaa olla hyvä hetki lopettaa tai mennä tauolle, sillä en keksi, miten PMMP menisi tästä vielä eteenpäin.

PMMP:n riemu myös ummisti silmät siltä, että rockalueella alkoi näkyä enemmän itkeviä tai vihaisia kuin nauravia kasvoja. Kuljin lähes puolijuoksua rantaan, jottei tarvitse osallistua yhteenkään kähinään. Von Hertzen Brothers in etukäteen mainostettu tulishow olikin jo käynnistynyt.

Soittopaikka edellisen shown jälkeen ei ollut otollinen, eikä mahtipontinen veljestrio Mikko Kaakkuriniemi ja Jukka Kuoppala mukanaan kyennyt millään samaan. Tulisuihkuja syöksähteli eri puolilta lavaa, takana oli pari tanssijaa soihtujen kanssa, lopussa paukuteltiin ilotulituksia ja yleisön sekaan heitettiin jättimäisiä ilmapalloja. Onneksi pääpaino pysyi silti musiikissa ja kaikki komea oheistoiminta pysyi vain hauskana lisänä.

Kappalemateriaali oli valittu tasaisesti koko uran varrelta, mikä sopi hyvin, sillä uusi Nine Lives -albumi on viidestä levystä epätasaisin. Sen ääripäät korostuivat elävänä, sillä Kien laulama hillitön Coming Home, jonka hankalahko yhteistaputus oli kuin vittuilua humalaiselle yleisölle, rokkasi vastustamattomasti, kun taas jähmeä Lost In Time toimi tulienkin avustuksella ainoastaan välttävästi. Tehokasta ja machoa kitararockia ei tullut viikonloppuna liikaa vastaan, minkä takia esimerkiksi Kiss a Wishin upean kitarasoolon löperö venytys oli ainoastaan paikallaan.

Mikko Von Hertzen tuntui loppuspiikeissään vilpittömän tyytyväiseltä ja kehotti matkaamaan kotiin nyrkit piilossa, mutta uhkaavammaksi muuttunut juhlatunnelma näkyi silti hieman kotimatkallani. Lukuisat bongaamani tappelun alut jäivät ilmeisesti torsoiksi, sillä poliisin mukaan lauantaikin oli ollut harvinaisen rauhallinen. Ruisrockissa uskaltaa jo kulkea selvin päin.

Ruisrockin perjantai
Ruisrockin sunnuntai

Teksti ja kuvat: Pietari Raekallio