Ruisrock 2013, perjantai

Hypetetty suomipunkki ja pari vahvaa ulkomaista indie rock -artistia olivat puutteineenkin enemmän kuin jees, mutta leveimmän hymyn suuhuni Ruisrockin aloituspäivänä sai aikaan valovoimainen ruotsalaisesiintyjä. Muutenkin tunnelma Ruissalossa oli jopa harvinaisen iloinen.

”Tää on vitun iso lava. Mitä se Merimaa on taas aatellu?” kauhisteli Teemu Bergman katsellessaan alas Niittylavalta. Myöhemmin hän kuittaili ala-asteen musiikinopettajalleen, joka ei varmasti arvellut hulttion kipuavan Ruisrockin suurimmalle stagelle yhtyeensä keulakuvana. Musiikkilehtien ja rockyleisön hypestä huolimatta Pää kiin sijoittaminen päälavalle oli yllätys. Juhani Merimaan ansiota se ei kuitenkaan tainnut olla, sillä hän on siirtynyt promoottorin tehtävistä jo sivuun ja tehnyt tilaa Mikko Niemelälle. Mutta asiavirheiden ja tolkun etsiminen Pää kiin jutusteluista on kuin vaatisi AC/DC:tä uudistumaan.

Miten makeat puitteet sitten näkyivät esiintymisessä? Eivät juuri mitenkään. Jätkät seisovat hieman normaalia kauempana toisistaan, mutta rock kulkee ihan yhtä suoraviivaisesti kuin ennenkin. Kevään ja kesän hurjatahtinen kiertäminen kuului entistä tanakampana ja varmempana yhteissoittona, vaikka soolot eivät punkin luonteen mukaisesti menneetkään aina nappiin. Biisit olivat usein jopa levyversioita lyhyempiä ja toisinaan yhtä pitkiä kuin välispiikit, jotka tuntuivat olevan katsojille lähes yhtä tärkeitä. Bergman bongaili tuttuun tapaansa katsomosta cooleja bändipaitoja sekä muisteli suosikkiartistiensa sanomisia. Muu bändi huuteli mikkiin mitä sylki suuhun toi, eikä äänteistä ei aina muodostunut sanoja.

Oma materiaali ei riittänyt täyttämään koko esiintymisaikaa, minkä takia lavalla vieraili vuonna 1987 hajonneen Pohjasakka-bändin laulaja vetämässä Väkivaltaa-biisinsä. Pää kii vakavoitui ensimmäistä kertaa ja tarjosi vieraalleen tiukan taustatyön. Aggressiivinen vedon aikana vierailija karjui biisin läpi, kaatoi varovasti mikkitelineen, nosti sen pystyyn ja käveli kappaleen jälkeen kädet taskussa pois lavalta. Oikeastaan aika hellyttävä lopetus hyvätuuliselle keikalle, joka olisi toki ollut tehokkaampi intiimimmässä tilassa.

Matkalla alueen läpi kohti rantaa huomasi, että väkeä alkoi olla jo alkuillasta totuttua enemmän. Jostain kumman syystä Minirantalavan edustalla oli melkoisen väljää, vaikka livemusiikkiakin oli tarjolla. Syy selvisi kovin nopeasti, sillä Tiiu Helinä toi olohuonemaisen, rauhoittavan tunnelman keskelle orastavia hulinoita.

Nousuhumalaiset pysyivät ymmärrettävästi kaukana kansanmusiikkia ja elektronista naksutusta yhdistelevästä söpöilystä. ”Veli siellä leikkii leluillaan”, Tiiu Helinä naureskeli ujosti ja osoitti yhtyeen äänimaailmasta vastaavaa Samuli Tannerta. Solisti esiintyi itse vielä kovin arasti, mikä ei näkynyt mirelwagnermaisena sympaattisuutena vaan jäykkyytenä. Ihana-huutoja olisi tullut Flowssa varmasti selvästi enemmän. Nyt kuului vain pari.

Muutaman sadan metrin päässä välipysäkkini pienestä indieyleisöstä odotti melkoinen kulttuurimuutos, sillä rannassa ei olisi pärjännyt enää suomen tai turun kielellä, jos olisi halunnut tutustua kanssaodottajiin. Siinä hommassa eivät olisi myöskään yrmeäilmeiset pärjänneet, sillä Rantalavan edustaa piristi iloisesti pulppuava ruotsin kieli. Kun Håkan Hellström aloitti, huomasin olevani lähes ainoa, joka ei osannut biisien sanoja ulkoa. Ikävää, koska esitys oli sen verran valloittava, että olisi tehnyt mieli mumista mukana. Seitsenhenkinen orkesteri lauloi komeasti taustoja, rokkasi, funkkasikin hieman, nosti kappaleiden c-osat uuteen lentoon ja soitti ennen kaikkea riemukasta popmusiikkia niille, joiden jalat eivät pysy onnellisina hetkinä maassa.

Siitä huolimatta solisti bändin edessä vei kaikki katseet. Håkan Hellström hymyili kuin vasta lapsen saanut, kumarteli kännykkäkameroille ja eläytyi biiseihin kuin puoliammattinäyttelijä; aidon oloisesti mutta niin, ettei tyhmiä ilmeitä tule vahingossakaan. Piti oikein kaivaa netistä videopätkiä, jotta uskoo hänen esiintyneen myös taustalla. Kyllä hän ihan oikeasti oli joskus Broder Danielin basistina ja rumpalina, mutta ei ymmärrettävästi enää ikinä. Ja mikäs siinä valloittaessa, kun yleisö villiintyy jo päällyspaidan vetoketjun avaamisesta.

Perjantain koskettavimman keikan titteli oli kuin pedattu seattlelaiselle Band of Horsesille, sillä ovathan esimerkiksi The National ja Elbow viime vuosina jo osoittaneet, että herkkä indie rock on Ruissalon teltassa parhaimmillaan. Ei siis ollut yllätys, että Ben Bridwellin ääni soi tälläkin kerralla vahvasti ja hunajaisesti sekä että ensiluokkaiset sävellykset kaikuivat vangitsevasti.

Mutta. On olemassa yksi mutta, jonka voi sanoa harvoin silloin, kun kaikki kuulostaisi olevan näin kohdallaan. Yhtye vaikutti nimittäin hyvin etäiseltä. Bridwell piti ensimmäisten biisien aikana lippistä syvällä päässään, mikä toimisi tehokeinona ehkä Ebbot Lundbergille, mutta ei Bridwellin karismattomuudelle. Is There a Ghostin aikana lätsä lensi ja meininki käynnistyi muutenkin. Silti mistään yhtyeen jäsenten eleistä ei huomannut, että keikka olisi heille mitenkään erityinen. Eihän se missään nimessä aina olekaan, mutta kokeneet esiintyjät normaalisti leikkivät, että olisi.

Soundit olivat toki komeat ja bändi rokkasi ronskimmin kuin levyllä. Neljän levyn arsenaalista löytyy niin monta erinomaista sävellystä, että huippuhetkiä riittää tunnin mittaiselle keikalle ilman suvantohetkiä. Siksi ihmetyttääkin, miksi The Funeral on kaikille niin erityinen kappale. Yleisö odotti sitä ja tiesi debyytin hitin soivan viimeisenä. Harmi vain, että myös Band of Horses tuntui odottavan sitä hetkeä turhan paljon.

Taapersin lievästi pettyneenä anniskelualueelle, sillä oli jokaisen Hurts-vuoden perinteen aika. Menin jälleen kaljakarsinaan ylihinnoitellun mutta kylmänraikkaan oluen ääreen ihmettelemään, mikä Hurtsin tummassa, muovisessa ja alakuloisessa soundissa kiehtoo niin paljon. Perjantain pääesiintyjä aikaansai melkoisen yhteislaulun, kuten kaksi vuotta sitten. Vielä en antanut periksi, mutta ehkä todennäköisellä kolmannella kerralla siirryn aidan toiselle puolen. Ovathan ne sävellykset kovin tarttuvia. Depeche Moden perillisille on selvästi kysyntää.

Samaisen 80-luvun elektroklassikon äänimaailmaa mukailee etenkin myöhempien levyjen elektrokokeiluillaan myös Editors, joka oli ympyröity bändiaikatauluuni hyvin painavalla kynänjäljellä. Alussa ehdin jo pelästyä odottaneeni liikaa, kun kitaroiden kirskuva soundi ja räiskyvät valot muistuttivat ennemmin Interpol-pastissia kuin itsenäisesti jaloillaan seisovaa yhtyettä. Harvinaisen vahvalta U2-biisiltä kuulostava A Ton of Love onneksi herätti yhtyeen ja yleisön toden teolla. Alakuloisuus haihtui ja katse nousi kengistä ylös – yleisö kiitti laulamalla heti uunituoretta kappaletta.

Debyytin hitit saivat suurimmat huomionosoitukset, mutta ne eivät kasvaneet levyversioitaan suuremmiksi. Kolmoslevyn Papillon osoitti sen sijaan, että Editors on soundimaailmaltaan laveampi kuin vielä pystyssä olevat verrokkinsa. Hyppäys syntetisaattoreiden maailmaan oli oikea-aikainen loikka, mikä korostuu varsinkin livenä. Yhtye hyödynsi tunnin keikallaan monipuolisuuttaan ja sai rakennettua lyhyessä ajassa esitykselleen myös toimivan kaaren, mikä harvalla artistilla näissä puitteissa onnistuu.

Lämmin kesäyö, Michael Monroen vauhti Niittylavalla sekä festareiden aloituspäivän energia näkyi hymysuina ja harvinaisen rentona ilmapiirinä loppuun asti. Matkalla pyöräparkkiin ei näkynyt ainoatakaan tappelua tai itkupilliä ja kotiin polkiessa ei tarvinnut kolistella menopelejä kertaakaan. Jos ei muuten, niin näiden asioiden takia päivä oli ainutlaatuinen.

Ruisrockin lauantai
Ruisrockin sunnuntai

Teksti ja kuvat: Pietari Raekallio