Kuudes Aisti 2013, lauantai

Kuudennen Aistin lauantaina alkoi näyttää siltä, että festarien parasta antia voisivat tarjota yhtyeet, joita näkee muutenkin Helsingissä keikalla eikä edes kovin harvoin. Onneksi ainakin pieni, harmaantunut japanilaismies päätti toisin.

Ei mennä siihen kuitenkaan vielä. Toisen päivän esiintyjälistassa pisti ennakkoon silmään päälavan kattaus. Tapahtuman selkeästi tilavimmalle näyttämölle oli buukattu mm. Joose Keskitalo soolona ja vähän pienemmissä paikoissa soittanut First Times. Kävi kuitenkin niin, ettei tilasta muodostunut ongelmaa kummallekaan.

Keskitalo on aina ollut parhaimmillaan soolona. Kolmas Maailmanpalo oli kuitenkin ajoittain niin huikea yhtye, ettei auringonpaisteisen alkuillan kitara-huuliharppu-synkistelyssä voinut olla välillä kaipaamatta soittajia trubaduurin rinnalle. Materiaalia kuultiin sieltä täältä tuotannosta, mm. hieno versio Kuolleen miehen laulusta, mutta mieleen jäi eniten kummittelemaan ne kaksi tai kolme Keskitalon uutta laulua, joiden nimi oli (ainakin tässä vaiheessa) Suuri tulva. Aihe on kuulemma kiehtonut Keskitaloa paljon, ja uusia laulujakin on syntynyt. Kertakuuntelulla vaikutelmat uutuuksista olivat positiivisia: kappaleet olivat aiheidensa puolesta ja tekstien groteskiuden suhteen hyvin keskitalomaisia, mutta myös sävellyksellisesti napakoita, esitellen jälleen uusia puolia. Jos vastaavankaltaista tavaraa on enemmänkin, voinee seuraavaa Keskitalo-levyä odotella hyvillä mielin.

Takapihan lavan avannut Särkyneet ja suurella lavalla hieman myöhemmin soittanut First Times ovat molemmat yhtyeitä, joiden antia määrittelee paljossa muoto - aivan kuten perjantain ulkolavojen ulkomaalaisia KA-vieraita - mutta joilla on ilahduttavasti myös sisällöllistä annettavaa.

Särkyneiden (punk)pop/rautalankaflirttaileva uuden aallon vääntö oli hauskaa kuultavaa, semminkin kun biisinsä ovat yksinkertaisesti niin hyviä. Musiikkinsa on perusluonteeltaan tavallaan iloista, mutta sisältää niin reippaasti surua ja haikeutta, että esityksen kutsuminen hyväntuuliseksi, mitä se oli, olisi törkeästi ristiriidassa sisällön kanssa. Ja juuri tällainen ristiriita tekee Särkyneistä mielenkiintoisen. First Timesin päälavan täyttänyt voimapop/garagerock taas osoittautui paikoin jopa riehakkaaksi kokemukseksi. Tiukkaa soittoa, ilmeikästä tyylikkyyttä, antaumuksellista laulua ja hyviä biisejä on ennenkin ollut toimiva resepti hoitaa homma kotiin.

Kovien kotimaisten keikkojen päivä jatkui sisätiloissa, ensin FUN:in ja sittemmin Hexvesselin toimesta. En ollutkaan hetkeen nähnyt FUN:ia, ja mielenkiintoista kyllä, kolmikko osoitti lavalla samanlaista kehitystä kuin uusimmalla seiskallaan. FUN siirtyy koko ajan kauemmas omista juuristaan - ja samalla ilmeisimmistä vaikutteistaan - ja tarjoaa tätä nykyä varsin syvästi louhivaa, rytmisesti älyttömän tiukkaa ja monipuolista tykittelyä. On melkein kuin yhtye olisi syönyt muutaman kassillisen progelevyjä, ja ulostanut biiseihinsä sisäänpäinkääntyvää venkoilua, polvet notkauttavaa mietiskelyvauhtia eli hitautta. Sen myötä yhtyeen antiin on tullut roima annos hiipivää vaaran tunnetta. Se yhdistettynä FUN:in kovimpaan vimmaan ja nopeuteen ja tehokkuuteen - usein tuntuu siltä kuin kolmikko pahoinpitelisi toisiaan lavalla, mitä alleviivaa kitaristin ja basistin vastakkain soittaminen - on murhaavaa kuultavaa.

Hexvesseliä en ollut aiemmin nähnyt livenä, joten lähinnä ensimmäisen levyyn tutustuneena tuli pienoisena yllätyksenä, kuinka laajalla skaalalla Mathew McNerneyn johtama kuusikko liikkui. Paikoin yhtye svengasi kuin jokin 70-luvun folkbändi, paikoin kuultiin osittaisakustista doomia ja paikoin lenneltiin jossain metsäntäytteisissä sisäavaruuksissa. Hämmentävintä Hexvesselissä lienee se, että yhtyeen anti ei periaatteessa ole mitenkään erityistä tai tajuntaa räjäyttävää, mutta hyvin siitä saadaan irti synkeää, vatsanpohjia kurnivaa möyrintää. Mitenkään fyysinen kokemus yhtyeen kolmivarttinen ei sentään ollut, toisin kuin seuraajansa.

Fushitsushan Keiji Hainon, Sunn O))):n Stephen O'Malleyn ja Oren Ambarchin muodostama Nazoranai oli illan odotetuin esiintyjä. Kokeilevan kitaristin, sanoisiko tuhtisoundisen basistin ja monipuolisen rumpalin muodostaman trion viimevuotista levyä on tullut kuunneltua hyvillä mielin, ja odotuksena oli, että livekokemus olisi erilainen. Ja olihan se.

Varsinkin O'Malleyn bassosoundi on mieleenpainuvan fyysinen - onko se pelkoa, joka saa lämmön nousemaan kasvoille, karvat nousemaan pystyyn, aistit terävöitymään? - kokemus. Tämä yhdistettynä Hainon hurjaan kitarointiin, voimaeletroniikan rutinaan, ja Ambarchin kiimaiseen paukutteluun - mies näytti aivan halvan pornoelokuvan orgasmikoneelta - oli kaikin puolin ekstaattinen, mutta samalla hienostunut kokemus. Kyse ei ollut voimasta, vaan mielipuolisen rutistuksen keskeltä aistittavista nyansseista ja erikoisesta lavaperformanssista. Setti koostui kolmesta, vajaan vartin mittaisesta osasta, joilla kaikilla oli omat erityispiirteensä. Kolmikon ja etenkin Hainon skaala oli jos ei nyt mieletön niin laaja. Suomen kielen perussanakirjassa kokea-verbin ensimmäinen selitys on "joutua tuntemaan, kestämään, saada osakseen, kohdata, kärsiä, nähdä, elää; tuntea elämyksellisesti". Siitä nimenomaan oli kyse, kaikissa merkityksissään.

Tästä Kuudennen Aistin sunnuntaihin.
Tästä perjantaihin.

Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: Kuudes Aisti / Samuli Alapuranen (Joose Keskitalo) ja Sami Heiskanen (First Times ja yleisö)