Kuudes Aisti 2013, perjantai

Toistaa kertaa järjestetty Kuudes Aisti muistutti perjantaina, että sijoitus ulkomaalaisiin nimiin voi tuottaa hudin, jos saman päivän kotimaiset nousevat kyvyt ja veteraanit innostuvat.

Eipä sillä, olisivat Savages, The Fresh & Onlys ja Sic Alps tuntuneet mitäänsanomattomilta muunkinlaisessa kontekstissa. Levyillä mielenkiintoinen Sic Alps ilmestyi lavalle sinänsä mukavaa, mutta harmitonta garagerockia veivaavana yhtyeenä. Pahinta ei kuitenkaan ollut auringonoton taustamusiikiksi soveltuneen tarjonnan pehmeys, vaan levykuunteluun elimellisesti kuuluvan ennakoimattomuuden - esim. Pleasures and Treasuresilla mikä tahansa on periaatteessa mahdollista, kun yksi kappale loppuu eikä neula vielä ole ehtinyt seuraavaan uraan - poissaolollaan loistaminen. Kokonainen keikka pohjimmiltaan melko samanlaisten standardien parissa ei erityisemmin lämmittänyt, eikä The Who-coverillakaan enää mitään voitu pelastaa.

Samanlaista tylsyyttä oli yhtä lailla mukavassa ja persoonattomassa The Fresh & Onlysissa. Pyöreä ja karvainen, Public Enemy -paitainen laulaja ja kumppaninsa tarjosivat ikuisesti aurinkoisen Kaliforniansa kielimusiikillisia perinteitä henkivää "uutta garagerockia" (kuten luonnehdinta kuulemma kuuluu). Yleisö ei innostunut kuten yhtye ehkä odotti.

Siitä ei kannata syyttää katsojia, yhtyeen mallikelpoinen musisointi kun ei tuntunut kiteyttävän muuta kuin sen, että garageukkelit olivat innostuneet pöyhimään menneisyyttä. Kivaa, kuten monet Sub Popin julkaisemat, perinteitä huokuvat artistit Beachwood Sparksista Blitzen Trapperiin, mutta ei sen kummempaa.

Potentiaaliinsa ei aivan yltänyt saksalainen krautrocktrio Camerakaan, joka hikisen odottelun jälkeen osoittautui ideattomaksi tyhjänpyörimiseksi, mitä ei aivan ensimmäisen biisin perusteella olisi uskonut. Erittäin mainio tai mielenkiintoinen oli sen sijaan aiemmin saman tilan vähän väljemmin täyttänyt Sir Richard Bishop. Sun City Girls -veteraanin kitarataide oli niin mahtavan virkistävä poikkeus päivän muusta tarjonnasta, ettei miehen kuvioita kuunnellessa edes tahtonut muistaa olevansa festareilla.

Ulkolavojen päivän ykkönen oli esittelyjä kaipaamaton Radiopuhelimet. Oululaiset soittivat päälavalla biisejä lähinnä Pian pian- ja K.O. -levyiltään, ja vaikka touhu paikoin olisi saattanut kaivata seinät ja katon ympärilleen, oli periksiantamattomuutta sellaisenaankin sopivasti päivän muiden esiintyjien ylittämiseen. Musiikillisestihan Radiopuhelimet on aina turvallinen valinta, helmiä löytyy joka puolelta tuotantoa, eikä viisikon kyky toistaa näkemystään lavalla yleensä ole puutteellinen. Yhtyeen pitäisi kaiken järjen mukaan olla menestyvä suomalainen vientituote, toista samanlaista kun ei taida maailmalta löytyä, mutta vaikkei ole ja kai tulekaan, kannattaa sen 27-vuotisen taipaleen hedelmistä nauttia aina tilaisuuden sattuessa. Kohokohdiksi nousivat tällä kertaa Tapio ja encoressa kuultu Seiväsmiehen paluu.

Päivän aloittanut Sokea Piste tuntui myös hieman kärsivän esiintymispaikastaan: aurinkoa ja lämpöä hehkunut takapiha ei aivan tukenut yhtyeen tuhtia äänivallia ja sanallista antia. Mutta ei keikka siitä huonoksi muuttunut. Nelikon materiaali on nimittäin livenä aivan yhtä tehokasta kuin levyltä. Samalla yhtyeen kahden kitaran kuritus tarjoaa samoja monipuolisuuden iloja kuin nauhallakin, vaikkei aivan samankaltaiseen dynaamisuuteen nyt yltänytkään. Silti esim. Kriittinen tila ja Tornien varjot soivat väkevyydellä, jonka pitäisi tehdä selväksi, miksi Sokea Piste on tärkeä.

Voimalla soi myös Tryer, viime vuonna mainion debyyttinsä julkaissut hardcore/punk rock-yhtye. Osansa tuntemuksessa aiheutti pieni esiintymistila, noin 40-50 ihmisen vetoinen betonikellari, jonka kuumuus, hapettomuus ja katosta tippunut tiivistynyt vesi tai hiki eivät ehkä piiskanneet esiintyjiä aivan parhaimpiinsa, mutta lisäsivät tunnelmaa yleisön puolella reilusti. Olosuhteista johtuen Tryerin setti ei myöskään ollut soundillisesti timanttia, mutta ei kuitenkaan mussua. Iltapuhde oli intensiivinen, hikinen ja tarjosi muutamia Hero Questin kovimmista hetkistä - ja katonrajaan painetun kitaristin.

Päivän kiehtovimmat visuaalit tarjosi Atom Mouth Gimlies. Perinteisestä kitara-basso-rummut -kolmikosta puristetaan räkäistä, etäiseksi kaiutettua, hätäistä ja iskevän alkuvoimaista rockia. Muutaman pienlevyn julkaissut trio on intensiivisyydessään sukua jollekin Räjäyttäjille vaikkei mitään erityistä rock-showta tarjonnutkaan, soundissaan jollekin Liimanarinalle tai vastaavalle omat herkkunsa piilottelevalle, ja asenteessaan jollekin Radiopuhelimille: alta pois, täältä tulee AMG. Koliseva ja paukkuva keitos, soundit yhtä sihinää ja rutinaa, ja kun setti oli ohi, ei aivan tiennyt mitä oli juuri todistanut, mutta oli onnessaan että pääsi sen kokemaan. Neuvoisin panemaan nimen mieleen, mutta eiköhän se tule teitä vastaan - kuten seuraavankin yhtyeen.

Illan kliimaksi oli kellarivaraston Tryerin jälkeen täyttänyt Hopeajärvi. Heinäkuussa Ektrolta ilmestyvä eponyymi levy on tullut todettua ennakkoon jo yhdeksi vuoden levytapauksista, eikä yhtye livenä jättänyt sen kylmemmäksi. Tinkimätöntä nykimistä ja rutistamista esim. Tuomari Nurmion tiukimman tavaran hengessä, yksinkertaisia melodioita, kekseliäitä kappalerakenteita ja hienoja sanoituksia.

Yhtyeen vahvuuksia ja merkillepantavuutta kuvaa kai parhaiten se, että reilun puolen tunnin aikana kuultiin tulevan levyn ilmeisimpien hittien - Kuoppa (purasee mun mutsii) ja Tytti - lisäksi melkeinpä enemmän uutta materiaalia, tai levylle ehtimätöntä/kelpaamatonta, joka ei ainakaan tällä katsannolla vaikuttanut yhtään heikommalta - päinvastoin, vielä jännemmältä. Tuskin Hopeajärvestä Sielun Veljien kaltaista kansansuosikkia (hehee) koskaan tulee, mutta ei se väärinkään olisi. Äänekästä, kiihkeää, hienostunutta, koukuttavaa, kireää, ilkeää, rehellistä ja niin saatanan toimivaa rockia ei uskoakseni voi kovin paljon paremmin tehdä. Tai esittää.

Tästä Kuudennen Aistin lauantaihin.
Tästä sunnuntaihin.

Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: Kuudes Aisti / Samuli Alapuranen (Sokea Piste, Hopeajärvi, Sir Richard Bishop) ja Ilkka Vuorinen (Radiopuhelimet)