Black Uhuru (Jam)

80-luvun alussa Bob Marleyn vanavedessä lähes maailmantähteyden nektaria maistaneen Black Uhurun jäämistö kävi jälleen näyttäytymässä Helsingissä. Kokoonpano on muuttunut aika radikaalisti vuosien varrella, joten alkuperäisestä porukasta ei ole jäljellä enää kuin Duckie Simpson. Kaverikseen Duckie on löytänyt kaksi nuorta laulajaa. Toinen heistä on itsenäisenäkin artistina levyttänyt Michael Rose -kopio Andrew Bees, ja toinen nuori naislaulaja Carlene Olafunke. Edellämainitut lienevät taloudellisesti kannattava valinta, sillä yhdessä trio muistuttaa kovasti sitä tunnetuinta Uhurua, joka oli kasassa 80-luvun ensimmäisen puoliskon. Tuolloin Uhurua säestänyt rytmipari Sly & Robbie on toisinaan mukana yhtyeen keikoilla, ja Suomen reggaepiireissä kohistiinkin kaksikon olevan mahdollisesti mukana tälläkin kiertueella. Mutta pimeä pohjola ei tainnut olla Sly & Robbien tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä, sillä rumpua ja bassoa takoivat täysin tuntemattomat kasvot.

kuva copyright RAS Records
Illan aloitti lämmittelijän ominaisuudessa esiintynyt dubrunoilija Yasus Afari, joka teki muutamia sinkkuja joskus 90-luvun alkupuolella, mutta viime aikoina kaverista ei ole ainakaan näillä leveysasteilla juurikaan kuultu. Niinpä oli ihan mielekäs yllätys, että Yasus oli kohtuullisessa lavakunnossa. Tyylillisesti Afarin voi positioida Jamaikan kuuluisimman dubrunoilijan ja tunnetun mediapersoonan, Mutabarukan sekä aikaisemmin Jah Waltonina tunnetun, nykyisin Britanniassa Joseph Cottonin nimellä vaikuttavan DJ-artistin välimaastoon.

Muutaman Afarin esittämän dubrunon jälkeen Black Uhuru nousi lauteille. Andrew Bees osoitti omaksuneensa Michael Rosen lavaolemuksen, ulkonäön ja laulutyylin kohtuullisen hyvin. Niinpä “mehiläinen” pörräsi lavalla leadsingerin ominaisuudessa, kun taas Duckie pysyi tapansa mukaan coolisti taustalla. Puolessa välissä keikkaa Duckie innostui kuitenkin laulamaan muutaman veisun Iron Storm -albumilta. Päälaulajan vaihde jäi päälle, sillä Duckie kajautti niiden perään myös vanhan Emotional Slaughterin ja pari muuta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli muuten bändin valkohipiäinen rock-kitaristi. Aina välillä tämä ”köyhän miehen Pate Mustajärvi” astui esiin ja laittoi kitaransa vinkumaan tyylillä, joka saisi kovempihermoisenkin veret seisahtumaan.

Pääosin illan valikoima koostui uudemmista Uhuru -biiseistä, jotka allekirjoittanut on jättänyt yleensä kaupan levyhyllyyn. Niiden lisäksi saatiin välillä nauttia myös yhtyeen kulta-ajan tuotteista. Esimerkkeinä mm. I Love King Selassie, Sistren ja Emotional Slaughter. Yhtyeen poistuttua kertaalleen lavasteisiin, saatiin vihdoin kuulla hitit Solidarity ja Sensimilla, joista jälkimmäistä alkuperäislaulaja Michael Rose on hyvällä menestyksellä versioinut myöhemminkin. Noin puolentoista tunnin setin jälkeen yhtye vetäytyi lavalta, päästäen päivätyössä pyristelevät veronmaksajat hetkeksi nukkumaan ennen seuraavan aamun rypistystä oravanpyörässä.

Väkeä oli muuten hankkiutunut paikalle huomattava määrä, vaikka kyseessä oli tiistai-ilta, ja lipun hintakin kohtuullisen korkea. Etukäteen epäilin, ettei Black Uhuru ehkä löytäisi kohderyhmäänsä. Reggaeväen mielestä yhtye alkaa olla parhaat päivänsä nähnyt kehäraakki, “turisteille” keikka olisi helposti liian kallis, eikä tiistai-ilta muutenkaan otollinen baari-ilta. Mutta kaikesta huolimatta muutama sata ihmistä jaksoi vääntäytyä paikalle joko vanhojen aikojen kunniaksi tai yksinkertaisesti uteliaisuudesta. Ja mikäs siinä, tuskinpa kukaan tässä maassa reggaekonserttien vuoksi vararikkoon ajautuu.

Olli Loikala