Pienet - Toukokuu 2013
Chestburster: Private Parties -EP
Against Audio/Brownhill Mafia
Kouvolalainen rock-trio Chestburster lähtee nelibiisisellään saman tein liikkeelle suristen, säristen ja aggressiivisella rosolla. Saatteessa mainitaan raaka psykedeelinen rock ja punk ensimmäisinä suunnan antajina, ja niiden sisään yhtye voidaan toki karsinoidakin. Synkeä ja kiukkuinen mutta myös laahaava ja jumittava on kouvolalaisherrojen tie, melodiakaartakin toki löytyy ja jopa ihan valoisasti, kuten avausraita Sweet Sick Teenin lopussa. Pääsääntöisesti ilme on kuitenkin päällekäyvä ja "vittumainen".
Onko paketissa sitten jotain - soundillisesti, biisikynällisesti tai virtuositeetin puolesta - joka nostaisi Chestbursterin esille? Tässä kohtaa joutuu vastaamaan ei, vaikka pehmennyksenä voi mainita että kolmikolla on ihan kelvollinen melodiataju kaiken rujoutensa rinnalla . Myös tinkimättömyydestä ja tiukkuudesta voi nostaa peukkua. Parasta koukukkuutta tarjoilee b-puolen ykkönen Opiate Fivefold. Kyllä Chestburster pieniä lupauksia antaa muttei vielä lunasta niitä.
Ilkka Valpasvuo
Guggenheim-projektz: Kazimir Malevitš
Guggenheim-projektzin
Helge ja
Vermeer ovat päässeet yhteisellä matkallaan toiseen kasettiinsa. Ukrainalais-venäläiseltä kuvataiteilijalta nimensä lainannut
Kazimir Malevitš jatkaa tyylillisesti edeltäjänsä linjoilla, vaikka kaksikon folk-ilmaisuun on nyt kytketty myös sähköt. Yksinkertaisia, muutaman oivalluksen lauluja on tusinan verran, ja ne maalaavat pelkistetysti kitaran ja syntikan luomien mahdollisuuksien rajoissa.
Tunnelmia kaksikko osaa luoda. Biisit kuten
Ilta aamuksi muuttuu tai
VR rahastaa herättävät mielleyhtymiä johonkin
Leevien ja perinteisten Suomi-iskelmien kaihoisaan maailmaan, tai vaihtoehtoisesti jonkin
Ville Leinosen taidelevyjen tai
Paavoharjun etäiseen syystuulen tuntuun, kylmään ja lämpimään ja tavallaan mukavaankin, niin ikään kaipuuntäyteiseen oloon.
Suuri osa Kazimir Malevitšista koostuu kuitenkin vaikutukseltaan kevyemmästä materiaalista: on yhdentekeviä renkutuksia ja hellyyttäviä mutta ikävän väkinäiseltä tuntuvia viritelmiä. Erityisesti laulu ja tekstit nousevat tökkimään, kun lauluissa ei ole ideaa. Parhaimmillaan Guggenheimit ovatkin silloin, kun äänet jäävät taustalle ja musiikki nousee kuin
Aavekaupunki pimeästä maisemasta.
Jani Ekblom
Jere Valkonen: Kauneutta -EP
Laukaalta Helsinkiin kotiutunut laulaja-lauluntekijä
Jere Valkonen esittelee neljän kappaleen pituisen EP:n osaamistaan. Leppoisa ja raukea akustisuus, mattijohanneskoivusti hymyilevä melankolisuus ja tyylikkäästi rakennettu pääasiassa heleä bändisoitto leimaavat herkästi itseään ilmaisevaa laulajaa, jonka biiseissä toivoa tuo Jumala. Valkonen ei tyydy (onneksi) pelkkään näppäilyyn vaan jo avausraidalla
Odotan vain ylletään myös isoon ja jykevään orkestraatioon. Multi-instrumentalisti, progepieru
Esko Turpeisen kanssa luotu sovitus yhdistää oivasti orkesterisoiton Valkosen heleyteen ilman että rentous katoaa. Iltapäiväaurinkoinen chillailu värittyy mukavasti.
Poikkeukseksi nousee
Veri käsissäni, joka on jo sen verran suora rukous että se haikeine pelkistyksineen, niistä nousevine progemaalailuineen ja jethrotull-huilumausteineen kaikkineen alkaa olla hiukan kliseinen. Muutenkin lämpeän enemmän vähemmän vakavanaamaiselle Valkoselle, mikä ei tarkoita että mies muuten heittäisi varsinaisesti huumorilla tai virneellä. Gospeliin syntyy vain sellainen mahtiponsi joka saa ainakin meikäläisen ajattelemaan että voisiko näin suoraviivaisen pyynnön pitää ihan vaan itsensä ja jumalansa välisenä? Herkkyyskin katoaa isoon ilmeeseen. Päätöksenä soiva nimibiisi onneksi palauttaa jalat maanpinnalle ja todistaa Valkosen tuovan kotimaiseen singer-songwriter-kenttään yhden kelvollisen haastajan. Valoisuuden ja kaihon yhdistelmällä Valkonen loistaa.
Ilkka Valpasvuo
Jussi Wemberg Ystävineen: Elossa
Porilainen
Jussi Wemberg vakuutti puolitoista takaperin lauluntekijäpopillaan.
Päivänvalossa -EP:n melko pienesti melankolisesta maisemasta liikutaan nyt hiukan isompiin bändisovituksiin. Laajennettu kokoonpano
Jussi Wemberg Ystävineen ei kuitenkaan hylkää Wembergin maanläheisyyttä. Kappaleita sovitetaan akustisesti ja maestron nyt hymyilevämpi tulkinta saa tilaa hengittää. Etenkin stemmoilla vahvistettu isommin toiveikas
Joen reunaa miellyttää korvaa, eikä hiukan yli lyövä woo-u-woo-u -revittelykään kaada korttitaloa. Nimiraita
Elossa on toki vaivihkaisessa pienessä näppäilyssään ja siitä nousevine kaarineen sekin ihan kelpo teos. Wemberg kulkee komppanioineen selkeitä askeleita eteenpäin.
Ilkka Valpasvuo
Mantereet
Creative Commons
Kaikki jossain koettu musiikki vaikuttaa johonkin. Moni yhtye on perustettu sen jälkeen kun on kuultu joku käänteentekevä biisi, levy tai nähty keikka. Viimemainitun pohjilta syntyi myös oululainen
Mantereet vuonna 2011. Taustalla oli jossain joskus koettu porilaisten post rock-kuninkaiden
Magyar Possen keikka, jonka auraamaa tietä pohjoisen nelikko on lähtenyt seuraamaan. Instrumentaalinen rock on siis kyseessä jossain post rockin ja progen junnaavien maailmojen seassa.
Omin voimin tehty kuusen biisin EP valmistui marraskuussa 2012 ja päätyi lopulta alkukeväästä myös desibeli.netin korviin. Avausraita
Ellipsis maalailee kohtuullisen jylhästi, mutta löytäen mahtipontisen särömaalauksen joukkoon myös heleämpiä puolia mm. pianolla. Avaruusrock tuntuisi olevan myös lähellä Mantereiden sydäntä. Isoa kaarta ja kipakkaa sykettä tarjoilee myös
Hyperbola. Haaveelliset ja mietteliäämmät hetket kohtaavat ihan toimivasti aina tilutteluun ja jyrään yltävän kaahauspuolen. Vieläkin jyräävämpi on lähes hevisti polkeva
Helix. Mantereet etenee hyvin ja maalailee värikkäästi, mutta esikuviensa kaltaista herkkyyttä ja kasvatuksen maagisuutta herrat eivät vielä tavoita.
Mantereiden avaruudessa kaartavan pulssin sävyt ovat aika koleita, mikä ei anna vastapainoa kaahaavimmille puolille. Possellakin oli jousisoitinta mukana pehmentämässä trippejään, ehkä myös Mantereet kaipaisi jotain eläväisemmin herkkää elementtiä. Toki kuulaat näppäilyt, koskettimet ja paikoittainen jarruttelu toimivat ihan kelvollisesti, mutta kipinää tarvitaan lisää.
Sinen vocoder on toisaalta toimiva elementti avaruudelliseen tematiikkaan, mutta onneksi silti vain mauste. Ehkä myös se rauhan ja tilan antaminen niille kasvatuksille vaatisi vielä tätäkin enemmän minuutteja, sillä vaivihkaisempi
Zukunft tuntuisi näistä sävellyksistä lämmittävän tässä vaiheessa eniten. Ainakin sen viipyilevämmän puolensa osalta. Hevivaihdekin perustelee paikkaansa paremmin, vaikka kylmistä tilutuksista ja ulinoista en lämpenekään. Päätösraita
Spheroidin kohdalla ajatus tiivistyy - Mantereilla on pitkistä minuuteistaan huolimatta liian kiire. Tempoa pois ja aaltoja isommiksi mutta seesteisimmiksi niin hyvä tulee.
Ilkka Valpasvuo
Markku Lyyra: Eteenpäin
DHI Productions
Markku Lyyralla on ongelma. Lauletussa musiikissa ensimmäisiä kriteereitä on laulun pysyminen vireessä - mikäli epävire ei ole haettu elementti ja tarkoituksenmukainen mauste. En millään pysty uskomaan että suoraviivaista rautalankakantri-mausteista kevyttä suomipoprockia esittävä Lyyra pyrkisi kaksibiisisen näytteensä avausraidalla
Eteenpäin tahallaan vetämään ns. vituiksi, mutta sinne se vain karkaa. Eikö kukaan ole kuunnellut kappaletta ennen purkitusta ja todennut että Markku, otetaas uusiksi? Rullaavampi kakkosraita
Tyhjä käsi kulkee nimittäin huomattavasti paremmin vireessä myös laulun osalta ja onnistuu yllätyksettömyydestään huolimatta olemaan ihan ok jo pelkästään vastapainona edellisen aiheuttamalle otsanrypistykselle. Perusralleja aika peruskaavalla ja turhan ilmeettömällä tulkinnalla. Ei jatkoon.
Ilkka Valpasvuo
Roughbone: Concrete Shoes -EP
Muutaman vuoden sapatin jälkeen uudella kokoonpanolla mutta yhtä lailla bluesimman rockin kanssa paluun tekevä
Roughbone ei sukella EP:llään nimestä huolimatta betonikengillä pohjaan. Pikemminkin kyseessä on sukeltajan painokengät, joilla yhtye liikkuu samean jokisuiston syleilyssä samaan aikaan kohtuu kepeästi mutta munakkaalla jyrällä. Pieni tauko ja rytmiryhmän vaihtuminen ei juuri vaikuta yhtyeen ilmeeseen,
Niko Mikkosen pirullisen suuntaan nojaava laulutulkinta sopii munakkaaseen oivallisesti. Soitto itsessään on hiukan yksioikoista, paikoin jopa töksähtävää mutta askeleessa on silti mukavasti herkkyyttä. Perushyvä nelibiisinen.
Ilkka Valpasvuo
Typeface: A Thousand Years EP
Karstulan kolmikko
Typeface pistelee kohtuullisen kypsästi ja verevästi stadionkokoisen indiemmän rockin parissa jo debyytti-EP:llään. Kaikkiaan kuuden biisin pituinen näyte lähtee vauhdikkaasti liikkeelle uhkaavasti junnaavalla
Emotional Rescuella, joka korostaa kuilun partaalla huohotustaan melko rauhallisella laulutulkinnalla. Iso soundi kolmen soittajan luomaksi. Varianssia on sopivasti.
Horses rutisee vielä pari pykälää tummemmin, basisti-laulaja
Otto Piirilän tulkinta pukee hienosti tummasyistä säröjunnausta.
Tumma vaihtoehtorock ja kuilun partaalla säröily on kuitenkin vain yksi puoli Typefacea. Avarammin samoista maisemista lähtevä
I Take My Time kääntää jo hiukan positiivisemmin kimaltelevaa poskea esille kerrossaan, hitikäs
1000 Years esittelee jo ihan eri maailmoissa kulkevan Typefacen. Hieno toiveikkaasti kaartava kertosäe jota muu biisi lähinnä alustaa. Toki tässäkin pilkahtelee myös se tummempi junnaus, mutta enemmän vastapainona. Saatteen vertaukset niin
Museen kuin
Von Hertzen Brothersin ymmärtää, vaikka ihan viivasuoraa yhteyttä ei ehkä olekaan. Akustinen
Magnetar tuo alussaan mieleen melkein
Hotel Californian, mutta onnistuu eteerisimmän
Radioheadin sukuisesta seesteisestä kaarestaan huolimatta kasvamaan kohtuullisen kiinnostavasti, jäämättä liikaa junnaamaan paikalleen. Kirskuvat käänteet lisäävät isouden tunnetta entisestään, mutta kolmikko osaa pitää kiinni herkkyydestään. Päätösraita
My Life on taas suoraviivaisempi huohottava näppäily - isosti kaartava kerto -yhdistelmä. Hyvää työtä.
Ilkka Valpasvuo
Wonder: Promo 2013
Helsingissä vuonna 2012 syntynyt
Wonder yhdistää
Alexandra "Lexi" Lochoren laulun
Leo Alceniuksen laulaja-lauluntekijyyteen. Tyylilajina on pehmeästi hiippaileva poprock, mausteena ehkä pientä folkahtavuutta, sillä lailla modernisti. Etenkin Lexin laulu nostaa peukkuja, kaksikko onnistuu myös mainiosti yhdistämään laulunsa. Biisikynän heleä rentous on myös Wonderin avuja. Leppoisuuden karikkona on toki lievä pintapuolisuuden tunne - pääseekö Wonder nimensä mukaisiin erityisiin hetkiin, niskakarvoja nostaviin tunteisiin tai kauneudellaan pysäyttäviin timantteihin? Ei oikeastaan, mutta valloittavuudellaan kaksikko kyllä lunastaa paikkaansa. Bändillä on hyvä tekemisen meininki, joka kuuluu lopputuloksessa. Toki jos kiteytyksiä varten täytyy uhrata leppoisa läpsyttely, niin se kannattaa tehdä jos lopputulemana on syvällisempi tunneskaala.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 5718
