The Darkness (UK)

Glam rock -kukkoilijoiden paluukiertue piipahti Tampereella.

The Darknessin Tampereen-keikan lähtötilanne ei ollut aivan Strömsössä hiotuilla kivillä siloiteltu. Puolijumalan arvosta nauttiva Guns n´ Roses -kitaristi Slash esiintyi samaan aikaan Helsingissä, ja voisi kuvitella että moni hard rock -diggari valitsi joko mieluummin sen – tai sitten meni pääkaupunkiin pariksi päiväksi ja katsoi The Darknessin lavakunnon seuraavana päivänä. Lisäksi Pakkahuone-keikan medianäkyvyys oli sangen pientä, ja bändi joutuikin soittamaan puolityhjälle salille.

Siitäkin huolimatta – tai ehkä juuri siksi – bändi näyttäytyi elinvoimaisena ja näyttöhaluja uhkuvana. Vaikka lähimenneisyydessä Justin Hawkins veti muutakin kuin pulkkaa, Suomen-reissulla bändin nokkamies tuskin tunki nokkaansa valkoiseen aineeseen – ellei nyt lumihangessa käynyt pyörimässä. Muuttuneelta ja vapautuneelta mies tuntui lavallakin. Vaikka bändi oli tullut nähtyä ennenkin, tällaista showta se ei ollut vetänyt. Yhtäkkiä orkesteri tuntuikin oikealta valinnalta Lady Gagan taannoisen Suomen-keikan lämppäriksi.

The Darkness on siis koonnut rivinsä jälleen yhteen ja pläjäyttänyt maailmalle albumin seitsemän vuoden tauon jälkeen. Yhtye saattoi asiaan vihkiytymättömän silmissä jäädä yhden hitin ihmeeksi, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä uusi Hot Cakes pärjää vallan mainiosti bändin parrasvaloihin nostaneen Permission to Land -debyytin rinnalla.

Mutta miten on uusien laulujen tilanne livenä? Voimakkaisiin, vahvasti Queenilta haiskahtavien taustalaulujen kuorruttamien kappaleiden vääntömomentti on kiistatta pienempi. Toisaalta, bändi tunnetaan viihdyttävistä keikoista, joten se osaa myös jalon taidon jota myös yleisön palveluksi kutsutaan. Ehkäpä juuri siksi The Darkness ripotteli 17 biisin settiin vain viisi uuden levyn laulua, joista niistäkin yksi oli lainamateriaalia.

Tai kenties uusien esitysten määrä oli ihan sopiva, mutta biisivalinnoissa oli mielestäni toivomisen varaa. With a Woman, Keep Me Hangin’ on ja Living Each Day Blind ovat jääneet syystä tai toisesta melkein kiertueen joka keikalla kuulematta. Myös The Darknessin debyyttilevyn Holding My Own ohitettiin Tampereellakin tyystin.

Mutta itse showssa ei kyllä ollut valittamisen varaa. Justin Hawkins osoitti miksi näyttävällä glam rock –bändillä PITÄÄ olla karismaattinen keulakuva. Vaikka yleisömeren sijaan paikalla oli ennemminkin luonteikas pikku yleisölammikko, Hawkins ei antanut sen häiritä tippaakaan. Mies otti kontaktia, vitsaili pirullisesti ja ennen kaikkea kuunteli mitä asiaa tamperelaisilla oli. Yleisö oli myös erinomaisesti mukana läpi koko keikan, ottaen huomioon että oltiin Hämeessä kylmänä arki-iltana!

Keikan musiikilliseksi kohokohdaksi on hyvin vaikea nostaa mitään muuta kuin takavuosien superhitit I Believe in a Thing Called Love ja Love Is Only a Feeling. Kun ne soitetaan jämäkästi ilman leipiintymisen häivääkään, lauluissa on yhä sellaista voimaa joka tuppaa ne historianlehdille jättämään. Varsinkin kun on kyse tarttuvasta glam rockista, jota on kuitenkin – muihin saman genren artisteihin ja bändeihin verrattuna – erittäin vaikea laulaa mukana.

Illan rohkeimmat vedot olivat kuitenkin vielä edessä. Vaikka The Darkness-keikat eivät varmasti tulvikaan Radiohead-faneja, Street Spiritin laittaminen halki, poikki, pinoon ja falsettiin vaatii munaa missä miljöössä tahansa. Ja – oikeastaan kaikkia odotuksia vastaan – se toimi. Tekstin tehostama alkuperäistunnelma katosi jonnekin kaukaisille galakseille, mutta jotain vastustamatonta tässä versioinnissa kuitenkin on.

Keikan päätteeksi Hawkins veti vielä yhden ässän viihdyttäjän hihastaan. Love on the Rocks with No Icen pitkän kitarasoolon mies päätti vetäistä turvamiehen hartioilla keskellä yleisöä seikkaillen. Tässä vaiheessa hän oli vetänyt jo värikkäät painitrikoot päälle, joten lopun voitkin yrittää kuvitella. Tai katsoa iki-ihanasta internetistä.

Teksti: Heikki Väliniemi, kuvat: Kalle Tuominen