12.04.2013
Black Crucifixionin viides julkaisu pitää sisällään pioneerien ottein luotua blackia – ja kovin paljon muuta. Riffien rajamailla otettiin ratkaisevat askeleet lumihangen vasemmalle puolen.
Spinefarm
Vuonna 1991 perustettu Black Crucifixion Rovaniemeltä on viimevuosien kuluessa aktivoitunut keikkojen parissa sekä julkaissut uutta ja vanhaa. Nyt on kuitenkin viimein koittanut aika jälleen kokonaisen pitkäsoiton, ja se onkin melkoinen nippu metallia se.
Sen tarkemmin BC:tä ei oikeastaan tekisi mieli määritellä. Yhtyeen juuret ovat hyvinkin kirjaimellisesti syvällä ensimmäisen aallon blackissa, mutta pingunostalgia ei paljolti musiikista erottuvista blackmetal-piirteistä huolimatta ole ollenkaan jutun juju. Orkesterin monipuolisesti räplätyksistä melodisiin suvantoihin ja rujompaankin riffittelyyn kääntyilevä kulku pitelee lujassa otteessaan ja lyö levyn edetessä tielle uusia mutkia ja haasteita.
Hyvin mielenkiintoisen lisäpiirteen Coronation of King Darknessille tuo kaiketi Wigwamista parhaiten muistettavan Rekku Rechardtin läsnäolo. Ehkä äkkiseltään absurdi yhdistelmä on kuitenkin loppujen lopuksi melko looginen – miksipä ei vanhan koulun proge-kitaristi voisi tuoda vanhan koulun metallibändin levylle omanlaistaan sävytettä? Painopiste on nimenomaan termissä "sävyte". Levyllä kuullaan jokunen lennokkaampikin otelautaseikkailu, mutta pääasiassa miehen anti on olla yksi äänikuvan siveltimen vetäjistä, ja siinä tarkoituksessa osatekijäksi istutettu maalailu antaa albumille lisäarvoa. Puheet genre-keskeisestä nurkkakuntailusta on ehkä myös syytä käydä jonkin toisen orkesterin äärellä.
BC:n oleellisinta ja kiehtovinta antia on silti yhä itse musiikki. Vuosien kuluessa yhtyesoundi on kehittynyt modernimpaan suuntaan, mutta luonne ja energisyys eivät ole kaikonneet. Liian monen autopilotti päällä rakennetun metallilevyn keskellä tekee hyvää kuunnella tällaista myllytystä. Elementit ovat keskenään tasapainossa, ja varsinkin rumpusoundien nykyaikaisesta jylinästä huolimatta kokonaisuudessa on ilmaa hengitellä.
Lämpötila kylläkin on asianmukaisesti pakkasen puolella eikä sanoituksissa liiemmin palvastella aurinkoa – jos nyt ei varsinaisesti erityisemmin mitään muutakaan. Fornin ulosanti vaihtelee tylymmän rähjäyksen, julistuksellisen lausunnan ja aavemaisen kuiskailun välillä onnistuneesti, ja erityisesti ajoittainen suomeksi tyylittely toimii tehokeinona. Väittäisin joidenkin sanojen kuuntelevan vain tiettyä kieltä, perusteena toimikoot nimikkokappaleen "Pimeys / sanoinkuvaamaton / pimeys" -julistuksen kerta toisensa jälkeen aikaansaama adrenaliinidraivi.
Alkuvuoden kovimpien metallilevyjen listalla korkean sijan nappaava Coronation of King Darkness on kiinnostava yhdistelmä perinteikkyyttä, yllättävyyttä, tuoreutta ja tummasävyistä energiaa. Kahdeksan kappaleen mittaisena juuri sopivan annoksen tarjoileva albumi piirtää omanlaisensa, lakonisen, mutta ensituntumaa syvemmän, älykkään ja monisäikeisen kuvan pohjolan metallista. Tutki, kyseenalaista, ajattele omilla aivoillasi – äläkä anna periksi uskomattomimmankaan taakan alla.
