Pienet II - Maaliskuu 2013
Apus: Elämä
Crossover-metalliksi itsensä luokitteleva, Happoradion, Palefacen ja Mokoman esikuvikseen nostava Apus, lähestyy desibeli.netiä Elämä -lyhytsoitollaan. Esikoisensa yhtye määrittelee yhtäällä demoksi, toisaalla EP:ksi, mutta niin tai näin, varsin kelvollinen nelibiisinen kyseessä joka tapauksessa on. Ja totta tosiaan: aika paljon sellaista Sakara -tallin yhtyeiltä tuttua musiikillista ilmaisua parikymppisten nuorten miesten touhussa onkin. Staminat, Mokomat ja Rytmihäiriöt on kuunneltu ja sinne lyyrisen puolen sisältöön ja flow:hun, on Miettisen Karrin tontiltakin kivasti ammennettu. Tarkennetaan kuitenkin sen verran, että mitään räpätystä ei tällä platalla kuulla, ennemminkin vokalisaatio on sellaista markoannalaa.
Yhteissoitto rullaa mukavan tiukasti, sävellys-, ja sovituskynään on satsattu ja soittotaitoakin piisaa. Paikoin toki pelataan vielä vähän varman päälle ja sinänsä varsin hyvissä sanoituksissa on aavistus yliyrittämisen makua, mutta nämä piirteet näinkin hyvälle esikoisäänitteelle sallittakoon. Biisitasolla ollaan kokonaisuutena parhaiten kasassa thrash-henkisessä Täydellistymä-vedossa, jossa niin soiton tiukkuus kuin lyyrinen rullaavuuskin ovat parhaiten sopusoinnussa. Jos näillä nuorilla kavereilla riittää tällaisella intensiteetillä varustettua tekemisen intoa, lisää tuoreita ideoita ja ne oikeat kontaktitkin loksahtavat kohdalleen, voi Apus´sta kehittyä varsin kova luu.
Rami Turtiainen
Convulse: Inner Evil
Svart
Nokialla vuonna 1988 perustettu
Convulse katsotaan kuuluvaksi samaan kaanoniin
Sentencedin,
Amorphiksen,
Abhorrencen ja kaltaistensa kanssa – siis suomalaisen äärimetallin esitaistelijoihin. Ensimmäisenä elinaikanaan orkesteri sai esille kaksi pitkäsoittoa, jotka on sittemmin noteerattu death-klassikoiksi, eikä ihme: varsinkin
World Without Godin (1991) energia välittyy edelleen.
Alkuvuodesta orkesteri kuitenkin palasi konkreettisesti kera kahden uuden biisin, ja onpas vaan melkoisen tymäkkää meininkiä bändiltä, jolta ei ole uutta materiaalia kuultu melkein 20 vuoteen! Nimikkoraita lanaa aavemaisen hidastelun, teknisemmän turpaanvedon ja moshaus-liikettä vaativan groovailun välimailla.
God is Delusion heittää peliin toisenlaista vaihdetta akustisin koristein pääruoan ollessa todella napakassa tykittelyssä ja kerrankin perustelluilta ja hienoilta kuulostavissa kitarasooloissa.
Soundit ovat modernit, mutta elävät ja hinkkaamattomat. Biiseissä ja toteutuksessa on vahva vanhakantaisen raatolöyhkähevin tunnelma, mutta Convulse ei silti ole mikään nostalgia-akti vaan hyvinkin koukuttavaa ja näkemyksellisesti sovitettua materiaalia pusertava lihamylly. Inner Evil on sellainen pitkäsoiton alkuruoka, joka todella saa aistit ja nälän heräämään – mitään muuta en jäänyt kaipaamaan kuin lisää biisejä!
Aleksi Leskinen
Droptide: Out Of This World (EP)
Sepultura! Se on jostain syystä ensimmäinen assosiaatioistani, kun
Droptiden Out Of This World pamahtaa
We Fall -ensiraidallaan käyntiin. Nopeasti esiin kaivertuu toki monenmoista muutakin – niin thrash-, death- kuin miksei uudemman pomppu-crossover-metallin kentiltäkin. Sellaista tiukkaa riffittelyä monipuolisesti fillikyllästettyyn kannutteluun yhdistettynä, kyytipoikanaan huutolaulannan ja puhtaamman ilmaisun vuoropuhelua. Vokaalipuolesta onkin todettava, että varsin kelvollisesti
Alexander Bergenheim tuntuu molemmat ilmaisutyypit hallitsevan.
Out Of This Worldin isoimmat plussat ja miinukset taitavat liittyä tällä kertaa yhden ja saman asian ympärille – nimittäin soundeihin. Ison hatunnoston ansaitsee se, että kerrankin tämänkaltaisen musiikin kohdalla on onnistuttu välttämään väkisin keinotekoisen kuuloisen ylikompressoinnin maku. Toisaalta soundit ovat sen verran pyöreät, että monipuolisesti polveilevat riffit ja etenkin satunnaiset lyhyet soolo-osuudet tuntuvat sulautuvan yhtenäiseksi massaksi. Muilta osin soundit toki kuulostivat suhteellisen tasapainoisilta. Biisitasolla jäin kaipailemaan lisää varioivuutta sävelkynään. Siis sellaista itsenäisiä kappaleita toisistaan erottavaa persoonallista identiteettiä, joka nostaisi pintaa terävän koukun sieltä toisen täältä. Soitannolliselta puoleltaan Droptide rullaa sen sijaan varsin kelvollisesti.
Rami Turtiainen
Elektrik Noise Ensemble: Väärät värit
Viimevuotisella
Palohaavoja -albumillaan pirkanmaalainen vaihtoehtorock-trio
Elektrik Noise Ensemble vei polveilevaa ilmaisuaan eteenpäin, mutta jätti toivomisen varaa koukkuihin. Pohdin yhtyeen valitsevan jatkossa joko melodian tai sitten vedetään överiksi. Jälkimmäinen tuntuisi olevan enemmän se totuus, mutta mitä siitä sitten seuraa?
Aiempaa suorempaa, päällekäyvempää ja vauhdikkaampaa särörockia annosteleva kolmikko on energisellä rosollaan ihan hyvällä iskulla liikkeellä. Silloin kun yhtye rauhoittelee eli lähinnä haikeasti kaartavalla
Salli minun hajota -raidalla, on kolmikolla tarjota vastapainoksi kohtuullisen harmoninen melodisuus ja jopa tyyni ote. Pääsääntöisesti mennään kuitenkin talla pohjassa, askeltaen edelleen hiukan vinosti. Ärhäkkä on ehkä se osuvin laatusana kuvaamaan vauhtibiisejä, etenkin
Aimo Laitamon solismin osalta. Varsinainen äkkivääryys jää edelleen saavuttamatta, mutta haettu "hulluuden pyörre" ei onneksi käy jäykäksi tai väkinäiseksi. Edelleen ENE:n ongelmaksi jää biisien jääminen hiukan liikaa perusralleiksi, joista ei oikein tahdo löytää sitä erityisyyttä joka lopulta koukuttaa. Mitään varsinaista vikaa ei ole, mutta lopputulema on vain ihan ok. Hiukan harmaata, edelleen.
Höyrykoneen tyyli vetää soundit kunnolla ruttuun maistuu ehkä parhaiten noista talla pohjassa-vedoista.
Ilkka Valpasvuo
Expected Boy: Radiation Days -EP
Hyvinkääläinen
Expected Boy luottaa stemma-lauluilla vahvistettuun melodiseen mutta kipakkaan punk rockiin, jossa pohjalla on vauhdista ja hiestä huolimatta aika positiivinen tunnelma. Ainakin tunnelmassa on enemmän duuria kuin mollia. Viiden biisin omakustanteinen debyytti-EP esittelee yhtyeen, jonka tekemistä leimaa into, vauhdikkuus, hyvä meininki ja punkrockin traditioille uskollinen karheus. Hiukan billyäkin taitaa olla tiputettu keitokseen...
Avauksena soiva riehakas
Red Roses esittelee heti menevyyden, stemma-hoilotukset ja huohotuksesta huolimatta melko rentona pysyvän kipakan laukan. Hyväntuulisuus lisää helppouden tuntua, jolla biisi nappaa kelkkaansa.
Pointless on edellistäkin koukukkaampi, monta astetta tummempi rykäys. Jalka lähtee naputtamaan Expected Boyn tahtiin.
Spill The Milk on hevimpi kohkaus tylympine ilmeineen, vaikka maito läikkyykin ilman sen kummempia hepareita. Hersyvästi nimetty
Roadkill BBQ on aika perusralli, vaikka pelkkä otsikko nosti virneen naamalle. Ei heitetä hyviä raaka-aineita hukkaan... Päätösraita
Until Day Breaks on ränttätäntästään ja rennosta virnuilustaan huolimatta jyrälaukastaan johtuen aika tasapaksu veto, eikä yhtye loppulevyn raidoillaan yllä aivan alkuosan tarttuvuuteen. Keskimäärin Radiation Days-EP on kuitenkin lupauksia herättävä paketti.
Ilkka Valpasvuo
Hopeakala: Punaiset puut - EP
Hopeakalan viimevuotinen
Suloinen kesä -EP vakuutti yhtyeen töksähtävän, veikeyttä ja melankoliaa yhdistävän kaavan osalta, mutta hitit uupuivat. Miten huutoon vastaa uusi nelibiisinen EP?
Haikean keinuva
Kadun etukäteen aloittaa hyvin. Pienesti kuulas ote ja haikean raukea laulu yhdistettynä kolean kauniiseen sykkeeseen toimii.
Soratie lisää hymyä autereiseen kiireettömyyteensä. Öinen kaari on kaunis, laulun kirkkaus vakuuttaa ja soiton heleys nostaa pisteitä entisestään. Hopeakala alkaa olla lähellä helmeä.
Kiivaammin vingutteleva
Armoitus ei sykkeestään huolimatta eksy haikeuden polulta ja kaikuiseen näppäilyyn hidastava nimibiisi
Punaiset puut pelkistää komeasti. Helsinkiläisnelikko on selkeästi mennyt eteenpäin.
Ilkka Valpasvuo
renate/cordate
Oulussa vuonna 2009 perustettu
renate/cordate on kulkenut alun post rockistaan kohti epäpyhää siitosta, jossa psykedelia kohtaa avaruusrockin maisemat ja stonerin jyräävyyden. Yhden nopean demon jälkeen useamman vuoden nauhoiteltu neljän kappaleen esikoisjulkaisu näkee nyt päivänvalon. Kuuden ja kahdeksan minuutin välillä vaihtelevat biisit vaeltavat ja junnaavat instrumentaalisti varsin hypnoottisesti, pitäen sisällään sekä uhkaavaa sykettä ja tummia kanjoneita että isoa tilaa ja jopa räyhäkkää säröratsastusta. renate/cordate osaa heittää tukkaa mutta myös vaaniskella varjoissa. Vaikka nelikko pistelee hyvin samaan kappaleeseen useampia vaihteita päälle eli osaa luoda varianssia junnaukseensa, jäin itse kaipaamaan moneen kohtaan lisää kliimakseja. Toki kaava on toimiva ja maisemamaalauksessa on riittävästi sävykkyyttä, mutta jääkö lopputulema silti lopulta hiukan paikalleen junnaamaan? Jyrääkö yhtye kaikista rauhallisemmista syvänteistään huolimatta liikaa? Joka tapauksessa junnaavamman maisemamaalauksen puolelle ihan pätevä uusi nimi, joka lajityypin ystävien kannattaa bongata.
Ilkka Valpasvuo
Signs Of May: Open
Helsinkiläinen
Signs Of May luo neljän biisin EP:llään pop-melodiaan, komeisiin kaariin ja tummasyiseen tunteeseen luottavaa säröpoprockia. Omaleimainen, kaarevuutta ja melankoliapisteitä lisäävä palanen keitoksessa on
Iida Laineen sello. Energisellä ja raikkaahkolla avausraidalla
Keep The Smile On jää mieleen myös funkisti munakas basso-släppäys sekä biisin nimeen sopivan positiivinen ilme.
Happiness sukeltaa nimestään huolimatta molliin ja haikeisiin kaariin, pitäen sisällään samalla mukavasti ärhäkkyyttä ja menevyyttä. Syke onkin yksi Signs Of Mayn avaimia.
Siirappisempi
Something So Beautiful riisuu onnistuneesti turhan kiireen ja sen kanssa puolet instrumentaation koosta. Yhtye todistaa kykenevänsä myös rentoutumaan ilman turhaa jäykkyyttä ja kitaristi
Hans Timolan laulu saa enemmän rauhaa ilmeikkyyteen. Vaikka Timola hienosti pistää tunnetta ilmaisuunsa, meinaa se kiireisimmissä kohdissa hiukan loppua kesken, sitä kannattaa jatkossa miettiä että mennäkö äärirajoille vai tehdä hiukan eri tavalla...
Tonight todistaa viipyilevämmällä otteellaan että SOM hallitsee vaihtelevia sävyjä ilman että punainen lanka katoaa. Ongelmia on ehkä ettei se punainen lanka taikka biisikynä silti esittele mitään hirveän uutta ja ihmeellistä vaikka melodisuus, harmonia ja perusasiat ovatkin hyvin hanskassa. "Kylmyyden" ja kuulauden käyttökin maistuu hiukan liian arkiselta, vaikka ihokarvat pitäisi saada värisemään. Hyvät pohjat tässä joka tapauksessa on jatkoa ajatellen.
Ilkka Valpasvuo
Solar Damage: Price Of Life
Jyväskyläläisellä punkrock-nelikolla
Solar Damagella on ikää vasta kolmisen vuotta, mutta soittajien taustasta löytyy rutosti kokemusta. Niinpä ei ole mikään ihme että yhtyeen toisella(?) musiikkinäytteellä on jo kohtuullisen ammattimainen meininki. Biisikynässäkin on sekä koukkua että varianssia.
Avausraita
Going There Is Suicide on ehkä näiden neljän biisin kertosäekoukukkain veto ja muutenkin hyvällä tavalla tasapainoinen sävellys. Haaveellisen kaartava säe, purskahtelevat kitarat, tiukasti hölkkäävä rytmilaukka ja nyrkkiä ilmaan lyövä kertsi toimivat oivallisesti yhteen. Äkäisempi nimibiisi
Price Of Life ei sekään ole huono esitys, mutta enemmän perushyvä kuin klassikko syntyessään.
Monkey And A Cello yhdistelee hevielementtejä kuten tuplabasaria ja tiukkaa haara-asentoa reggae-svengiin rauhoittuvaan väliosaan, tuoden mieleen paikoin jopa pomppuhevin piirteitä. Ihan kelpo kokeilu, ja toimiva, muttei mitenkään uusi ja ihmeellinen reitinvalinta. Päätösraita
Person I Was Before tuo haaveellisemman melodisuuden esille, rauhoittaa hyvällä tavalla vaikkei juurikaan luovu menevyydestään. Ei se silti välttämättä olisi huono idea luopua hetkeksi siitä huohotuksestakin?
Haasteena yhtyeellä on - tottakai myös jatkossa koukuttavien biisien luomisen ohella - löytää itselleen sellaisia omaleimaisia piirteitä jotka erottaisivat nelikon massasta. Vaikka yhtye jo nyt tekee ihan kelvollista jälkeä, ei se oikeastaan missään muodossa nouse esiin - edes hyvästä biisillisestä värinästään huolimatta. Jäbät tekevät hyvää jälkeä, mutta niin tekee muutama tuhat muutakin poppoota...
Ilkka Valpasvuo
Sulferdust: Rivalry Outtakes
Imatralainen modernin rockin yhtye
Sulferdust tarjoilee neljän biisin näytteen osaamisestaan. Vuoden verran toiminut nelikko on ehtinyt jo menestyä Saimaa Open Airin yhteydessä järjestetyssä bändikisassa, joten toiminta on lähtenyt liikkeelle vauhdikkaasti. Munakkaan oloinen raskaahko rock lipuukin eteenpäin mukavan kypsällä otteella, soitossa kaikaava pieni stoner-jyrän sukuisuus luo mielikuvan aika tummasta pohjavirrasta. Sulferdust maalailee samaan aikaan tymäkästi mutta pohdiskelevasti mikä luo tilaa sävyille. Laulaja-kitaristi
Juho Peltosen toteava laulu sopii hyvin särötiluttelevaan soittoon.
Avausraita
Roadkill Bluesia avarampi
The Wire yhdistelee tiukkaa riffiä rauhalliseen maalailuun melko koukuttavasti, vaikka biisikynä ei mitään varsinaista hitikkyyttä tarjoilekaan. Menevyyden ja rauhallisuuden yhdistelmä onkin yhtyeen selkeä johtotähti, vaikka talla on pohjassa on paketissa myös leppoisaa hymyä. Siitä kannattaa pitää kiinni, väkinäistä rankistelua tehdään muutenkin turhan paljon.
Concrete Trapin neutraalimpi, kipakasti paahtava ote toimii silti yhtä lailla, eikä hevisti isolla pensselillä maalaavan
Violentinkaan käsittelytapa unohda antaa melodioille tilaa hengittää. Pelkistetympi säe toimii vastapainona hienosti. Ensimmäiseksi äänitteeksi komea kokonaisuus.
Ilkka Valpasvuo
The Escapist/Slack Bird -split-seiska
EA/Parta
Jyväskyläläisten yhtyeiden split-seiskatuumainen esittelee brittiläisestä anarkopunkista ja peacepunkista ammentavan
The Escapistin ja pääsääntöisesti yhden miehen yhtyeenä toimivan folkpunkbändi
Slack Birdin. Siinä missä The Escapistin ote on sähköisen tummahko, reipas ja sanatulva englanniksi, on Slack Birdin leppoisassa suomenkielisessä näppäilyfolkissa mukavan rento ote. Kun Escapistitkin pistelevät heti haikealla
We Could Be Freellä komeasti ska-nytkeellä, ei hommassa kummallakaan puolella ole mitään takakireää meininkiä.
The Sons on uhkaavampi ja riehakkaampi rykäys, joko nousee junnaavuudestaan aina rähinään asti. Slack Bird onnistuu kuitenkin keskimäärin olemaan biiseillään kiinnostavampi, vaikka hyvä pöhinä on oikeastaan levyn alusta loppuun läsnä. Vaikka huuliharppuileva ja kantrahtava
Utopiapäissään tai veikeästi näppäilevä, melankoliaan taipuvainen
V.H.M.B. eivät nekään sinänsä mitään saman tein päähän jääviä hittejä ole, on Slack Birdin biisien tunnelma joka tapauksessa todella miellyttävä. Hyvää työtä molemmilta.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 4817
