15.03.2013
Ehti vierähtää kokonaiset kolme vuotta siitä, kun Opium Warlordsin debyyttilevy Colonia Dignidad ilmestyi. Hiljaisuus ei kuitenkaan ole aina hiljenemisen merkki. Sami Albert Hynninen palasi takaisin mukanaan kolme levyllistä äänitettyä materiaalia. Riffien rajamailla otettiin kantaa näistä ensimmäiseen.
Svart
Monenlaisten metallin alanimikkeiden alle sopivien orkestereiden parissa toiminut Sami Albert Hynninen ei epäröi astella polkuja, joilta ei aikaisempia askeljälkiä löydy. Kenties se on suorastaan tarkoitus. Vaikka herran akteista useimmat (mm. Reverend Bizarre, The Puritan, Spiritus Mortis) niputtautuvat osaksi kotimaisen doomin kaanonia, on niissä aina omanlaisensa leima. Hynnisen nimi kansilehdessä on merkki siitä, että edessä on jotain mitä kuulija ei ole ennen kokenut.
Aiemmin enemmän silkaksi soololuomukseksi leimaantunut Opium Warlords palasi vuoden 2012 loppupuoliskolla levykantaan kimurantisti nimetyllä pitkäsoitolla We Meditate Under The Pussy In The Sky. Arvata saattaa sen verran, että kimuranttia on myös levyn sisältö. Tällä kertaa mukana on myös ulkopuolisia muusikoita, mikä on kokonaisuuden kannalta toki tervetullutta. Keikoille kokoonpanoa ei aiota päästää, mikä on tietynlainen sääli. Olisi kiehtovaa kokea Opium Warlords livenä, sen verran vaikuttava se on jo levylläkin.
Toisaalta on helppo ymmärtää, jos ajatus tarkasti hiotun konseptin livenä toistamisesta tuntuu valjulta. Lo/fi-estetiikkaan nojautuva ”Pussy In The Sky” käyttää sinänsä samoja välineitä kuin edeltäväkin albumi, mutta käyttötapa on toisenlainen. Genrevapaus ei tarkoita ylenpalttista sinkoilemista vaan enemmän kokonaisuuden tunnelman ehdoilla liikkumista.
Levy sisältää piirteitä noisen, doomin, sludgen ja blackin suunnilta, mutta myös kuoromusiikin, psykedelian ja etenkin avantgardistisen lähestymistavan ominaisuuksia. Jos luokitella haluaa, voi käyttää sanaa ”metalli”, kuten sen alkuperäinen tarkoitus oli: äänekkäästi kyseenalaistaen, verhoutuen mystiikkaan, jonka arvaamattomuus kiehtoo ja kuumottaa kuin Joonas Rinta-Kannon piirtämä Runebergin torttu.
Albumi toimii kuin ihmisen mielenmaisema – se pysähtelee, rauhoittuu, sätkii, raivoaa, kulkee arvaamattomiin suuntiin, herättelee unohtuneita muistoja, rankaisee, riivaa, palkitsee ja jollain tapaa myös kiittää. Kuuntelukertoja ehti tulla melkoinen määrä ennen kuin alkoi tuntua siltä, että levystä osaa sanoa jotain. Hyvin syin voi puhua vaikeasti avautuvasta teoksesta, mutta kyse on myös olosuhteista. Oli väärin yrittää puristaa itseään Opium Warlordsin tiuhailmaiseen maailmaan arkisen tausta- ja matkamusiikin keinoin. Vasta heikosti valaistussa huoneessa täydessä yksinäisyydessä ja huolella valitun oheisvirvokkeen kera palaset loksahtivat.
”Pussy In The Sky” on olomuodoltaan iänkaiken hämmentävä, mutta samalla oudon rauhoittava levy. Sitä ei tee mieli kuunnella päivittäin, mutta se perustelee olemassaolonsa omatoimisesti – ja olihan Slippy varmastikin häkellyttävin yksittäinen kappale vuonna 2012 – tuomiopäivän doomin, tribaalikilkutuksen, rähinävokaalien, hypnoottisen toisteisuuden ja kauniin melodisuuden välimaastoissa puikkelehtivan kymmenminuuttisen kulkiessa tietää kyllä haluaako kuunnella albumin loppuun. Jos päätyy haluamaan, voi iloksensa todeta, että yhtyeeltä on määrä ilmestyä kuluvan vuoden aikana vielä albumit Taste My Sword Of Understanding ja Droner.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Opium Warlords
