Ville Leinonen ja Tuomo Hokka

Ville Leinosen ja Tuomo Hokan yhteinen keikkataival alkoi jo vuonna 1997. Tampere-talossa oli välitilinpäätöksen aika.

Déjà vu. Ville Leinonen ja Tuomo Hokka suoriutuvat kyllä lavalla yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta jotain tässä on vinksallaan. Miljöö. Aivan kuten esimerkiksi Tuomari Nurmion kohdalla on nähty, myös Leinosen musiikki kadottaa jotain alkuperäisestä taiastaan kun se siirretään hämyisistä, keskikaljan huuruisista juottoloista rauhalliseen ja seesteiseen konserttisaliin.

Nurmioon verrattuna tästä tekee merkillisen se, että tällä kertaa Leinonen nimenomaan esittää sitä kansaan menevää tuotantoaan, josta runotyttöjen pikkuhousut kostuivat kun neiti aika valmistautui millenniumiin. Koska parempaakaan selitystä en keksi, vetoan kontrastiin. Tai pikemminkin sen puutteeseen.

Leinonen kun on useasti onnistunut säväyttämään ja hurmaamaan normaalia baarimelua ylläpitävät pallontallaajat siinä määrin, että keikkatilaan on jäljelle jäänyt lähinnä artistin oma ääni, tanssimaan hiljaisuuden kanssa. Nyt kun yleisö tapittaa paikallaan kuin tatit syksyisessä sienimetsässä, hiljaisuuden eteen ei tarvitse tehdä töitä. Ei tarvitse eleillään ja esiintymisellään huutaa: ”Kuunnelkaa!”

Ja kun itseään ei tarvitse psyykata tai ruoskia parempaan suoritukseen, artisti jää kellumaan omalle mukavuusalueelleen. En suinkaan väitä, että tämä olisi Leinoselta tietoinen valinta. Enkä myöskään väitä, että konsertti olisi millään tavalla edes keskinkertainen. Se ei vain ole ihan yhtä hyvä kuin kymmeniä kertoja aikaisemmin.

Tampere-talon pienen salin intimissimo-sarjan konsertti sai taiteilijan kaivamaan naftaliinista paitsi vanhat Valumo-klassikot, myös 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun Valumo-keikkojen luottomiehen Tuomo Hokan. Harmonikan lisäksi Hokka loihti sulosäveliään myös pianon takaa, jättäen kuitenkin käytännössä koko lavan Leinosen karisman varaan.

Ja siinä onkin mihin jättää. Savon lahja suomalaiselle populaarimusiikille osaa vielä kaikkien vuosien jälkeenkin yllättää. Nostalgiaan valmistautunut yleisö sai heti konsertin alkuun nähdä hivenen jopa etuajassa lavalle kävelleen esiintyjän – ja kuulla pääasiassa säröistä feedback-meteliä hänen kitarastaan. Konsertin avannut Yö on kaunis ei löydy miltään Leinosen levyltä, eikä se myöskään ole tullut tutuksi niillä noin 50 keikalla, jotka tältä mieheltä on tullut nähtyä. Koska puhutaan artistista joka on tehnyt epätavallisuudesta tavaramerkkinsä, on täysin mahdoton arvailla oliko kyseinen laulu sävelletty edellispäivänä vuoden 2018 albumia varten, vaiko esimerkiksi 20 vuotta aiemmin.

Kahteen noin kymmenen laulun settiin jakautunut konsertti kulki tiettyyn pisteeseen asti kronologisesti. Materiaalia kuultiin lopulta suhteellisen tasaisesti kaikilta muilta albumeilta paitsi Majakanvartijan unelta, joka jätettiin kokonaan paitsioon. Kansanmusiikkiyhtye Unilehdon materiaali oli selvästi normaaleja keikkoja paremmin esillä, kuuluihan Hokka sen orkesterin kantaviin voimiin. Valkoakaasiat sai jylhän tulkinnan, Lapin äidin kehtolaulu vei ahdistavalla ja painostavalla tunnelmallaan Lapin sodan tunnelmiin.

Suurin osa illan lauluista on alun perin äänitetty monihenkisen orkesterin kanssa. Osa toimi myös soolo- tai duoversioina, osasta jäi kaipaamaan jonkinlaista särmää. Hieman yllättäen ensimmäiseen kastiin nousi kotikitaralla versioitu laukkakomppirykäys Yöaikaan, joka oli lopulta yksi illan hienoimpia esityksiä. Samaa kastia, mutta muuten kokonaan eri maailmaa edustivat lattialla maaten tulkittu Sinisellä junalla, live-ensi-iltansa saanut Luunvalkoiset purjeet sekä kesäillan maisemiin tuudittanut päätös Rantakoivun alla.

Teksti: Heikki Väliniemi, kuvat: Kalle Tuominen