Pienet - Maaliskuu 2013
Church of the Dead: Vol. 1 Stay Out of My Grave
Kun bändi mainitsee esikuvikseen sellaiset nimet kuin Napalm Death, Cannibal Corpse ja Obituary, tulee se nostaneeksi riman korkealle. Kun orkesterin jäsenet ovat vielä ansioituneet aiemmin mm sellaisissa ryhmissä kuin Dead Shape Figure, De Lirium’s Order jne. on uudelta kokoonpanolta lupa odottaa vain entistä enemmän.
Kuten nimiryöpystä voi arvata Church of the Dead on rakentanut kirkkonsa vanhan koulukunnan death metalin perustalle, mutta pohjamurikoissa on mukana myös tuhti annos sitä punkin kasvoille iskevää terää, joka oli olennainen osa myös ensimmäisen death aallon tyrskyissä. Lopputulosta on mahdoton sanoa persoonalliseksi, mutta kolmen biisin kuolonkeskityksessä on sitä alkuvoimaista jotain, joka saa sinänsä ennakoitavat temput ja paahdon maistumaan. Kokemus ja näkemys ovat tärkeitä palasia tässä pirunnyrkissä, mutta ilman kunnon biisimateriaalia kovinkaan puristus ei saisi hommaa syttymään näin kirkkaaseen liekkiin.
Kiekon parasta antia ovat päätöksenä kuultava kasarislayermainen The Abyss, sekä ilkeästi thrashin laitoja raapiva Beheaded, Scooped & Displayed jossa möreät ja kärheät vokaalit pelaavat hienosti yhteen. Ainoaksi kauneusvirheeksi osoittautuukin turha pulinaintro.
Mika Roth
Forlorn Chambers: Unborn and Hollow
Vuonna 2012 perustettu tamperelainen
Forlorn Chambers avaa uransa kolmen biisin mittaisella demolla. Yhtyeen tyyli on rankempi perinteinen ja rahdun jenkkityylinen death metal, josta on karsittu pois kaikki turhat rönsyt. Kiippareita ja efektejä on siis turha odottaa, sillä Forlorn Chambersin musiikissa perustana toimii raaka voima. Vokaalit saatetaan ilmoille pidemmän päälle jo hiukan puuduttavaksikin käyvällä karhealla kurkkutyylillä, jossa ei variaatioihin juuri uskota. Nopeatempoiset sävellykset ovat vahvasti kitaravetoisia ja ryhmän tuimassa junttauksessa on myös havaittavissa aavistuksenomaista pohjoisen mustan folk-metallin kaikua. Ensimmäisen kiekkonsa julkaissut yhtye etsii vielä sitä ominta tyyliään ja soundiaan, mutta paljon tässä on jo hyvääkin.
Mika Roth
In Process: Surgery
Muutaman vuoden happea kaukalon laidalla napannut
In Process palaa takaisin metallin kentille viisiraitaisen minin voimin, joka ennakoi samalla työn alla olevan pitkäsoiton julkaisua. Vajaa neljä vuotta sitten käsiini päätynyt
Memento sai vertailemaan ryhmää jenkkilän suuriin nimiin, eivätkä asiat ole muuttuneet kovinkaan radikaalisti tuon jälkeen. Suuri ja mahtava
Machine Head kuuluu muiden muassa toki yhä taustalla, mutta mainiosti groovaava metallikeitos on maustettu tällä kertaa ihailtavan persoonallisella otteella mistä pisteet ryhmälle.
Riffivetoiset siivut sinkoilevat deathin, metalcoren ja muutaman muunkin metallin genren välissä, leimautumatta silti mihinkään näistä karsinoista. Vokalistin käreä ilmaisu tihkuu asianmukaista asennetta ja rytmiryhmän suonissa tuntuu virtaavan eteläamerikkalaista verta, mutta jokin itse viimeistelyssä kaipaa yhä sitä viimeistä potkua. Kauimmas mukavuussektoristaan ryhmä uskaltautuu reilu pariminuuttisella
Flatline -instrumentaalilla, jonka perkussioilottelusta syntyy lopulta kiekon päättävä
Surgery, ja tämä on samalla kiekon terävintä antia. Kaikki tarvittava jo löytyy, nyt vain pitäisi hioa palasten keskinäisiä suhteita.
Mika Roth
Janne Melanen: (Feather Picking)
Sormintatyylitekniikalla ja yhdestä sisään-nauhoituskonseptilla musiikkiaan purkkiin laittava tamperelainen
Janne Melanen on luonut neljän biisin debyytilleen hienon profiilin. Yksi mies, yksi kitara, omaleimainen pehmeästi näppäilevä Feather Picking-tyyli (jonka mukaan myös levyn nimi) sekä se tuoreus mikä turhasta hinkkaamattomuudesta syntyy, muodostavat kohtuullisen persoonallisen ilmeen. Mikä parhainta, Melanen ei sorru tekniikka-keskeisyydestään huolimatta varsinaiseen briljeeraamiseen vaan pystyy vuodattamaan sormeilustaan aitoa tunnetta sävellyksiin. Riisuttu toteutus on toki mies ja kitara-bändeissä muutenkin vallalla oleva totuus, mutta instrumentaalisuus lisää panoksia huomattavasti.
Melanen onnistuu saamaan kaavaansa tunteen ohella myös oikeaa koukkua. Heti viipyilevässä avausraidassa
Funky Cactus kauniin melankoliset kaaret vakuuttavat, vaikka sitä otsakkeen mukaista potkuakin löytyy.
Spree hymyilee energisemmin ja onnistuu valoisalla sykkeellään koukuttamaan. Hienoin kokonaisuus ja kauneimmat sivallukset on silti
Unfair Outdonen öisessä hölkässä. Melanen osaa koota biisin harmonisesti ja mielenkiintoisesti. Päätösraita
Parrot Blue ei kadota intensiteettiä mutta ei aivan yllä edellisen luennan tasalla ja maistuu biiseistä eniten soitannollisesti haahuilevalta, vaikka draaman kaaret ovat kyllä siinäkin hienoja. Vahvaa jälkeä.
Ilkka Valpasvuo
Kuninkaan miehet: Syntinen poika
Levyn saatteessa ”
kansallisromanttiseksi rock-yhtyeeksi” itsensä ilmoittava
Kuninkaan miehet osaa kieltämättä yllättää ja hämmentää. Harva yhtye kun osaa kuulostaa samaan aikaan rokkaavalta
Kingdom Comelta, jonka DNA:ssa vaikuttaa samaan aikaan vahvana kotimaisen iskelmämusiikin perintö. Tunne on kuin jonkin iskelmätähden taustabändi olisi innostunut väliajalla tekemään jotain oikeasti kiinnostavaa, mutta yleisöä ei haluta ajaa pois liialla mätkeellä.
Kokeneiden miesten muodostaman ryhmän esiintymiskieleksi on valikoitunut tietysti ensimmäinen kotimainen, jolla ruoditaan pohjoisen miehen ongelmallista elämää. Kolmen biisin ja kahdentoista minuutin matka ei ole kuitenkaan silkkaa melankoliassa piehtarointia, vaikka miekkaa laahataankin perässä taistosta toiseen. Teknisesti kiekko on takuuvarmaa laatua, tosin siistin äänimaiseman keveys saa kaipaamaan hiukan rouheampaa otetta, etenkin kun lyriikat ovat tunnelmiltaan synkät. Ensi kerralla kannattaisikin joko painaa enemmän kaasua, tai sitten sekaan kannattaa heittää ihan rehellinen slovari.
Mika Roth
Medicated: Glasstrophobic
Vuonna 2005 perustettu
Medicated herätti mielenkiintoa edellisellä
Ways to Make you Fall -minillään, jolla yhtyeen moderni death/thrash sai melodisen ja tarttuvan pinnan. Edesmenneen
Northerinkin vokalistina kunnostautunut
Aleksi Sihvonen sai myös kiitosta kollega
Leskiseltä. Uusi vuosi ei ole tuonut muassaan sen uudempia kujeita, mitä nyt biisien tarttuvuusmomentti tuntuu kasvaneen taas pari astetta.
Yhtye suosii rytmikikkailuja riffien ja melodioiden vahvistajana, ja turhan kikkailunkin sudenkuoppa vältetään – no, melkein joka raidalla. Vokaalit ovat puolestaan yhdistelmä huutoa ja puhdasta laulua, jossa ensin mainittu on hallitsevassa asemassa. Periaatteessa kaikki oleellinen onkin kasassa, mutta se tärkein, eli kappalemateriaali, ei nouse yleisen taidon edellyttämälle tasolle. Biiseissä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta se todellinen iskevyys ja tarttuvuus jäävät kyllä uupumaan. Potentiaalia olisi vaikka mihin, joten täytyy toivoa että ryhmä uskaltautuisi joissain vaiheessa ulos mukavuussektoriltaan ja tarjoaisi pari kunnon yllätystä.
Mika Roth
Näkemysero: Mä oon miettiny paljon -mixtape
Arvi Lind teki kymmenisen vuotta sitten
Irinan kanssa kappaleen
Hyviä uutisia. Sen teksti koostuu nimen mukaisesti hienoista, mutta ikävän kuvitteellisista tapahtumista: ihmiskunta on siirtynyt sodattomaan aikakauteen, Suomessa ei esiinny yhtään perheväkivaltatapausta, saasteet ovat vähentyneet jne. Siis kaikin puolin kannatettavia ja toivottavia asioita. Ikävää vain, että itse biisi on toteutettu niin, että moisesta hyvästä tahdosta haluaa pysyä mahdollisimman kaukana.
Hämeenlinnalaisen
Näkemyseron kriittisiä mielipiteitä nyky-yhteiskunnasta on helppo kannattaa. Politiikka, mielenterveysasiat, alkoholi ja muut päihteet sekä yksi jos toinenkin iso aihe saa paitsi henkilökohtaisesta nousevan, myös periaatteessa laajemmalle kurottavan käsittelyn. Näkemysero on mieltä eikä jätä käyttämättä saumaansa kertoa siitä. Ongelma, jos sen sellaiseksi kokee, on hieman sama kuin Arvin kohdalla: kyllä, olen samaa mieltä, mutta jokin asian esillepanossa mättää. Falskilta se ei tunnu, mutta ei se kaukana siitä ole; välillä vastaan tulee myös terveitä kärjistyksiä, mutta ei kuitenkaan erityisen pitkälle vietyjä.
Näkemyseron kolmentoista kappaleen
Mä oon miettiny paljon -mixtapella on vanhan ajan fiilistä. Sampletaustoissa kuullaan reilusti jousia, ja niitä käytetään selkeän dramaattisesti. Ei jää epäselväksi, missä on nostatus, missä punchline, missä painavin sana. Paikoin omia pointteja alleviivataan turhankin paljon, eikä tilaa tulkinnoille jää. Taustat ovat luontevia, jousi- ja pianovetoiset ties kenen tekemiä freebeateja, ja siksi ehkä vähän geneerisiä. Parempaa potkua on niissä biiteissä, joiden tekijälle on nimikin. Räppärinä Näkemysero on asiallinen, mutta harjaantumaton ja vähän epätasainen. Samaa häilyvyyttä on koko mixtapella, eli työ on vasta alussa. Mutta perusjutut on kuitenkin varsin hyvin kunnossa. Kun Näkemysero löytää sopivan biittinikkarin, ja kun taitojen hioutuessa mukaan tarttuu vähän persoonallisuutta, ollaan jo pitkällä.
Jani Ekblom
Pigeon Hunt: Pigeon Hunt (10")
Spelling Trouble
Kun ilmaisu on ytimekästä, pienessä tilassa ja lyhyessä ajassa tapahtuu paljon. Että se onnistuisi, ja tuloksena olisi muutakin kuin kaaos, täytyy yhtyeen olla tarkka.
Pigeon Hunt on, ainakin kahdeksan biisin mittaisella nimettömällä esikoisellaan. Samalla se on alaosastaan löysä, jopa antelias, välillä vauhtia hidastaen, useammin nyansseja tarjoten.
Pigeon Hunt soittaa aavistuksen metallista, vähän enemmän mutkikasta ja energisesti hakkaavaa hardcorea. Semmoinen pieni melodisuus, joka vie ajatukset amerikkalaisten kasari-alternative-paahtajien luo, yhdistyy rytmiseen nykimiseen, joka ohjaa mielen myös AmRep-osaston suunnille. Pelkän eteenpäin kaahaamisen sijaan Pigeon Hunt ottaa pikkuaskelia sivuun ja taaksekin. Siitä syntyy groove, levylle syvyyttä.
Tällaiset piirteet luovat hirmuisesti paiskovalle kymppituumaiselle monipuolisuutta. Erityisesti
II jää mieleen, koska se kehittyy, ja koska se tiukkuudestaan huolimatta on levyn välittömin, rennoin esitys. Levyn kääntöposki on sen sijaan murskaava esitys, raskaampi, ehdottomampi ja hitusen kaoottisempi kuin A-puoli. Vihaisia purkauksia, joiden parissa tekee mieli hengästyä.
Jani Ekblom
Primary Target: Defiant
Puolitoista vuotta sitten syntynyt ja nopeasti muotonsa löytänyt
Primary Target pyöräytti reilu vuosi sitten ensimmäisen demonsa, jolla yhtye liikkui vielä death/thrashin parissa. Toisella pikkukiekolla tyyli on tarkentunut deathin puolelle ja viisimiehisen ryhmän metalli on muuttunut ilkeämmäksi ja aggressiivisemmaksi.
”Suurten floridalaisten” jalanjäljissä kulkeva ryhmä lataa maisemaan kolme hiukan erilaisin painotuksin iskevää siivua, joista ensimmäisenä kuultava
Flags of Reason osoittautuu tiukassa toistossa koukukkaimmaksi. Etenkin seesteisen väliosan ympärille rakennetut pikataipaleet saavat polvet notkumaan jo todella lupaavasti, kun kitarat raastavat ja vokalistin viemäriosasto möyrii muhevilla matalataajuuksilla. Lupaava on myös päätösraita
Blood Infected, jossa eri osat eivät tosin pelaa aivan yhtä saumattomasti yhteen. Siirtyminen deathin laitumille on ollut viisas siirto, nyt vielä rahtu lisää ilkeyttä peliin ja pientä panostusta riffeihin sekä melodioihin ja yhtye alkaa olla valmis seuraavalle tasolle.
Mika Roth
Rejected: South Karelia Night
Business City Music Promotions
Vittumaisen teinin iän saavuttanut lappeenrantalainen tiukan katupunkin yhtye
Rejected tarjoilee kolmen biisin näytteen osaamisestaan. Nimibiisillä South Karelia Night nelikko jyrää tylysti ja hyvällä potkulla, ilman että aggressiivisuus ja vauhti kaatuisivat pelkkään betoniseen raskailuun. Kitarakuviot ja rytminvaihtelut ovat tylyyteen nähden mukavan notkeita. Katujyrä ei pysähdy edes seinään, luvataan saatekirjeessä. Siitä huolimatta Rejected ei ole liian yksiurainen, vaikka vauhti onkin sen verran kipakka että turhan jyrkkiä mutkia ei kannata tehdä kaatumisen pelossa. Sanotaanko että katujyrässä on mukavasti virtaviivaisuutta.
Kakkosraita
The Parasite Must Die on vähintään yhtä synkkä ja jyräävä, mutta hengittää hivenen rauhallisemmalla pulssilla. Vaivihkainen avara akustinen mauste tuo paljon ilmaa kaavaan. Päätösraita
Sweet Delirium pumppaa rautaa kipakkuudestaan ja energisyydestään huolimatta myös toimivalla mollikaarella. Vaanivuudesta plussaa. Kaahaus meinaa kaatua sekavuudeksi, mutta vain meinaa. Rejected jatkaa tiukasti valitsemallaan tiellä.
Ilkka Valpasvuo
Routakausi: Idän prinsessa
Ihka oikeaa suomirockia säröisellä soundilla esittävä
Routakausi esittäytyi Desibelin sivuilla vajaa vuosi sitten, kun yhtyeen esikoiskiekko
Sano ei! sai kollega
Ekblomin nostelemaan kulmakarvoja. Ryhmän soundi ei ole ainakaan räkävapaampi toisella kierroksella ja kitarapainotteinen miksaus saavuttaa särinässään paikoin sellaisia neilyoungmaisia sfäärejä, jotka eivät enää vahvista kokonaisuutta.
Routakausi nappaa ensimmäiset pisteet himaan lyriikoillaan, jotka toimivat vaikka saavatkin toistuvasti osumaa kylkeen puuroisista soundeista. Soittokin rullaa mukavasti ja sovituksissa on sopivasti mutkia pitkiä suoria värittämässä, joten peruspalikat ovat hallussa. Viiden biisin nipusta koukukkaimmaksi osoittautuu nimibiisi
Idän prinsessa, eikä pesueen iisein siivu
Uskoin ole myöskään hullumpi, vaikka loppuosan revittely ei tahdo istua oikein kuvaan mukaan. Routakausi on luultavasti mainio ja menevä livebändi jonka musiikki uponnee parhaiten muutaman tuopin loivassa, mutta studion puolella orkesterin tarttuvuus jää vielä puolittaiseksi.
Mika Roth
Syven: Corpus Christi
Audio Kratik
Kotimainen
Syven on julkaissut toisen pitkäsoittonsa, joka on mitaltaan 35 minuuttinen ja jolla on vain yksi kappale. Tämä mammutti on tosin pilkottu neljään eri osaan ja syystä, sillä todellisuudessa kasassa on nippu eri biisejä, jotka syystä tai toisesta on päätetty nitoa toisiinsa hiukan kömpelöhköillä häivytyksillä.
Syvenin britannian muinaiskielillä sekä latinalla tekstitetty musiikki on sanalla sanoen harrasta, tyylilaji on eräänlainen kevyt-dark ambientin sekä folkin yhdistelmä, jossa pääpaino on raskaasti ensiksi mainitulla.
Aslak Tolonen vastaa kiekon kaikista soittimista sekä kappalemateriaalista, vokaalit esittää puolestaan
Andy Koski-Semmens joka muodostaa duon toisen puoliskon. Laulu on musiikin tavoin vaimeasti soivaa ja ääni on enemmänkin suuria pintoja kevyesti hipova siro sivellin kuin mikään selkeitä ja tarkkoja kohtia luova instrumentti.
Corpus Christi soi kauniisti ja leijailee höyhenenkevyenä ilmassa, mutta siinä missä kauneuden olisi hyvä edes joskus puristaa rinnasta, saa Syven aikaiseksi vain heikkoa päänsilitystä. Eteerisyys onkin ohentanut kappaleet niin kuulaiksi siivuiksi, ettei edes kanteleen (?) soitto saa aikaiseksi kylmiä väreitä.
Mika Roth
Lukukertoja: 4791
