Pienet - Helmikuu 2013
Ei kenenkään maa: Maailman kiviin / Sininen kattoikkuna
Kotimaisen kolmikon Ei kenenkään maan suomenkielisessä poprockissa korviin tarttuu hienosti kaartavat isot melodiakaaret, joilla yhtye saa ladattua hienosti tunnetta soittoonsa. Kahden biisin debyyttisinkun raidoista Maailman kiviin osoittaa herrojen hallitsevan tumman kaaren ohella sopivan falsetin kanssa pelaamisen ja hyvän peruskoukun. Rullaavampi Sininen kattoikkuna on samassa linjassa avauksen kanssa, joskin hiukan seesteisemmin mutta menevällä poljennolla. Kitaristi Juha Heikkilän laulu lyö hyvin kättä yhteen basisti Antti Kulmalan taustalaulun kanssa. Oma ilme kiteytyy jossain määrin jo ensimmäisellä näytteellä ja biisikynässä on hyvin imua. Kimaltelevan ja laajakaarisen kitarapopin sarja on saanut uuden potentiaalisen tulokkaan.
Ilkka Valpasvuo
Ellen T
Homesick Music
Kiivaasti juoksevaa ja tummasti kimaltelevaa, hiukan kulmikasta synapoppia suomenkielellä luova
Ellen T luo musiikkia
Antti Materian kanssa neljän biisin tummakantisella näytteellään. Lauluja lapsuudesta, ikävästä ja ajan kulumisesta. Toisaalta tuhnuisen kuuloiset kulmat synajuoksuissa luovat melko sympaattisenkin vaikutelman, paikottain ne taas kuulostavat vain tuhnuilta ja raakileilta. Ellen T:llä on joka tapauksessa ihan hyvää biisillistä draivia tekemisessään ja tunnettakin saadaan pakettiin. Laulu ei erikoisuuksia tarjoile, joskin sen ilmeetön "lähellä" oleminen toimii kokonaisuudessa kelvosti. Kappaletarjottimesta etenkin avausraita
Ihmemies lapsuuden macgyvereineen ja sveitsiläisine linkkuveitsineen jää päähän pyörimään.
Ilkka Valpasvuo
Florist: Man Sell Rally Formula
Ei tarvinnut kovin pitkään mennä vuotta 2013, kun vastaan tuli ensimmäinen laadukas kotimainen post rock -äänite. Kymmenisen vuotta musisoinut
Florist on itselleni uusi tuttavuus, mutta kaikesta kuulee, että ulosantia on hiottu jo tovin aikaa. Formula-aiheinen viiden instrumentaalikappaleen EP seikkailee genreuskollisesti suvannosta kliimaksiin ja takaisin. Florist ei siis tee mitään kovin mullistavaa, mutta puolustaa paikkaansa muiden joukossa kappaleiden tasaisella laadukkuudella. Parannettavaa löytyy vielä etenkin äänityspuolella: soundien toivoisi olevan hieman jylhemmät ja rummuniskujen ja rytmiikan vielä täsmällisempiä.
Tommi Saarikoski
Heartbreak Stereo: Double EP 2012 (10")
Mitstrick
Muutaman vuoden tauon jälkeen julkaisurintamalla aktivoitunut
Heartbreak Stereo tekee sen poikkeuksellisesti tupla-EP:n voimin. Kymppituumaiselle painetun levyn toisen puoliskon piti ilmestyä splittilevyllä muutama vuosi sitten, mutta saikin rinnalleen toisen mokoman vähän tuoreempaa HSt-materiaalia.
Paraisilta Turkuun ja Helsinkiin jalkautuneen yhtyeen anti ei vuosien varrella liiemmin ole muuttunut. Kuvio on tuttu, viivat suht suoria, melodioissa tarttumapintaa ja laulussa rosoa. Ja silti tuntuu, että homma menee eteenpäin. Nytkin tuoreemmat biisit ovat parempia, vaikka aiemmin äänitetyllä B-puolella kattaus on monipuolisempi.
Vaikka
Kalla vindar över Kebabtown ottaa rohkeimmin askeleita pois Heartbreak Stereon omimmasta ilmaisusta ja
ReCreation on jopa yllättävän suoraviivainen, eivät ne aivan yllä samanlaiseen välittömyyteen kuin A-puolen biisit.
This World Is Ours To Live kun on malliesimerkki hienosta punkrockbiisistä, jossa perusasioista on onnistuttu uuttamaan välinpitämättömältä tuntuva, mutta pinnan alle hiipivä keitos. Heartbreak Stereosta on edelleen helppo pitää sen tekemisten takia.
Jani Ekblom
Jess and the Ancient Ones: Astral Sabbat (EP)
Joskus EP formaattina mielletään ensimmäiseksi askeleeksi kohti täyspitkää, tai jonkinlaiseksi välityöksi kahden kokopitkän välissä. Toisinaan tuo on taas sisällön ehdoilla tietoisesti valittu muotorakenne. Tyyppiesimerkkiä jälkimmäisestä edustaa jo esikoisellaan positiivista huomiota osakseen saanut
Jess and the Ancient Ones tuoreella
Astral Sabbatillaan. Niin komean kolmibiisisen yhtye nimittäin pistelee, ettei formaattivalinnan perusteltavuudelle juuri kyseenalaistettavaa jätetä.
Jos yhtyeen ylle soviteltiin eponyymin
esikoisen aikaan vanhan liiton heavyn ja okkult-rockin yhdistelmäviittaa, on ilmaisukieli taipunut yhä enenevässä määrin kohti jälkimmäistä, edellisen jäädessä sinänsä toimivaksi tehokeinoluksi. Selkeimmin yhtye luo shamanistista tunnelmaansa vahvan psykedelian ja miksei rehellisen progenkin keinoin. Astral Sabbatin juuret kuroutuvat yhtäältä
Jefferson Airplanen,
Atomic Roosterin ja
Syd Barrett -
Floydin muodostaman maaperän syvyyksiin, siinä samassa missä samoista lähteistä nykytekijöinä ammentavien
Hexvesselin,
The Divine Baze Orchestran ja
Death Hawksin muodostaman synteesin ytimeen. Paikoin aihioita on napattu myös doomin synkeistä sielunmaisemista – jostain sieltä
Pentagramin ja
Candlemassin välimaastosta.
Yhtyeen jäsenistön metallitausta tuo mukavasti tiukkuutta soittoon, joka on iso lisäplussa muutoinkin mahtavasti rullaavan orgaanisen psykedelian keskelle. Biisit on sovitettu hyvin ja tunnelmallisella dynamiikalla pelataan tyylikkäästi. Erityisen hatunnoston ansaitsevat myös
Jessin vahva ja antautuva laulutulkinta ja hienosti tyyliin sopiva äänenväri. Kaikkinensa vakuuttava kokemus alkuvuoteen!
Rami Turtiainen
Kaunis Kuolematon: Kaunis Kuolematon
Kaunis Kuolematon pamauttaa esikoisjulkaisullaan maisemaan reilun kymmenen minuutin mittaisen annoksen kotimaista melankolista metallia. Jonnekin doom-deathin lähistölle osuva täsmäkeskitys on massiivisuudessaan kunnioitusta herättävä, vaikka kahden kappaleen perusteella onkin vaikea tehdä vielä kovinkaan tyhjentävää syväluotausta.
Ensimmäisenä kuultava
Varjo lähtee liikkeelle vauhdilla, mutta vaikka ulkoisesti kaikki on kohdallaan jää biisiltä kaipaamaan vielä jotain. Äänitaiteilija
Saakeli kärisee ja mörisee kyllä ensiluokkaisesti, mutta vokaalin efektointi on kääntynyt ainakin allekirjoittaneen mielestä kokonaisuutta vastaan. Siinä missä avaus jää näin hiukan vajaaksi, iskee toisena soiva
Menneisyyteen kahlittu komean kunnarin, raskaan metallipallon painuessa lopulta kauas takarajojen tuolle puolen. Saakelin kärinää värittää nyt
Mikko Heikkilän (
Routasielu,
Black Sun Aeon) puhdas laulu ja mydyingbridemaista tunnelmaa alleviivaavat taustan koskettimet, sekä etualalle nostettu vähäeleisesti soiva piano. Synkkyys on parhaimmillaan upeaa ja Kaunis Kuolematon näyttää esikoisellaan hallitsevan tämän pohjoisen taitolajin.
Mika Roth
Liisa & Dem Babies: Two Roads EP
Sielukasta poprockia soittelevan
Liisa & Dem Babiesin kokoonpanosta löytyy kitarassa mm.
Yonan kanssa soitellut
Nicolas Rehn, Rehnin tapaan
Funk In Funk Stairsistä ja nykyään
Turisaksesta tuttu basisti
Jesper Anastasiadis sekä Funkstersista samoin tuttu kannuttaja
Eliel Viitala. Soittajiston täydentää kosketinsoittaja
Joni Saukkoriipi.
Keskiössä on kuitenkin soulin, jazzin ja folkin maailmoista ammentavan
Liisa Seppälän laulu, vahvimman viitteen ollessa nimenomaan soulin puolella. Laulaja-lauluntekijällä on vahvan tunteikas ja ulottuva ääni, joka nousee yhtyeen ehdottomaksi johtotähdeksi. Uskon että kun kyvykkään bändin ja Seppälän tukena on keikoilla vielä kaksi taustalaulajaa, niin paketti on mainio. Levymuodossa melko riisutut sovitukset Seppälän soul-laulun esiin nostamiseksi toimivat erittäin hyvin, kun se ei tarkoita biisien koukukkuuden ja persoonan hylkäämistä pelkän laulun varaan. Kuuden biisin kokonaisuudesta löytyy niin menevämpää, jopa hikistä svengiä kuin akustisempaa haaveilua. Two Roads-EP on alusta loppuun viihdyttävä paketti.
Ilkka Valpasvuo
Pearly Gates: Spell Is Broken
Useamman näytteen desibeli.netin arvioon aiemmin saatellut joensuulainen
Pearly Gates yhdistelee rockissaan 70-lukuista sielukasta maisemaa modernimpiin mausteisiin, poukkoillen maisemien välillä luovasti töksäytellen. Töksähdys ei tässä tapauksessa ole huono asia vaan kulmikas siirtyminen hetkestä toiseen käy omaleimaisesta mausteesta. Kolmas kitara on laventanut yhtyeen sivellintä entistä enemmän päällekkäisiin ja vastakkaisiin aaltoihin, mikä ei kuitenkaan tarkoita riitasointuja. Rentous ja ilmavuus leimaavat kuitenkin avausraita
Share The Riden sulavahkoa rokkijamittelua. Kitaristi
Jonne Nybergin lauluäänessä on mukavasti soundipalikkaan sopivaa rosoa, mutta myös ulottuvuutta piisaa. Kakkosraita
Rootsin puoliakustinen ote korostaa rentoutta entisestään. Hevihaaraan ulottuva
Escaped Balloon tuo keittoon kipakamman ja jyräävämmän laidan,
Reefer Madness sukeltaa lähes AOR-kylläisyyteen, mutta onneksi mukavan eläväisesti. Ihan toimiva paketti.
Ilkka Valpasvuo
Recipes: Can´t Buy My Heart EP
Laulaja-lauluntekijä-pianisti
Heidi Tuikkasen ympärille rakentunut
Recipes vakuuttaa neljän biisin debyytti-EP:llään. Tuikkasen unelmoivan toteava laulu, hienovaraisen heleät sävellykset ja raukean iltapäiväunelias soundimaailma näppäilyineen, pianoineen ja puhaltimineen muodostaa erittäin viehättävän paketin. Nimibiisi onnistuu olemaan näissä puitteissa jopa kertosäekoukukas pienesti kaartavine hymyineen. Basisti
Jukka Nurmelan, kitaristi
Jaska Stenrothin ja rumpali
Mikko Pennasen muodostama bändi koristelee kakun vielä oivallisesti pienesti annostellulla stemmalaululla. Viipyilevän keinuva
Neighbours kasvaa säröjunnaavalla aallolla hallitusti, kuulas
The Beginning sykkii menevästi ja hyödyntää edellisen raidan tavoin mainiosti noise-kirskutusta uneliaan heleyden vastapainona.
Tomi Nikun vahvistama päätösraita
Waltz Of The Night askeltaa kevyellä pyörteellä. Recipesin äänimaisema on upea ja biiseissä on mukavasti hypnoosia.
Ilkka Valpasvuo
Recoils: Dante’s Delirium EP
Pienimuotoisista nauhoitussessioista varkain oikeaksi yhtyeeksi kasvanut
Recoils antaa julkaisunsa vaatimattomalla teknisellä tasolla paljon tasoitusta muille. Bändin musiikissaan tavoittelema ”horromainen, mystinen tunnelma” kun kärsii olohuoneessa äänitetyistä soundeista pahemman kerran. Yhtye avaa pelin viiden biisin mittaisella Dante’s Delirium –minillä, jolta löytyy kuitenkin paljon hyvääkin.
Kappaleet on veistetty lopulta suhteellisen harvoista palasista, joita osataan kuitenkin käyttää ilahduttavan mielikuvituksekkaasti eri yhdistelminä. Vokalisti
Madu huutaa, kuiskii, karjuu ja laulaa vahvan melodisesti tyylin vaihtuessa tarpeen mukaan vaikka käden käänteessä. Englannin ääntämys on aavistuksen kankeaa, mutta tässäkin kohdin vaatimattomat soundit ovat suurin ongelma. Kitaran ja basson lisäksi kiekolla ei kuulla muita eläviä soittimia, mutta prosessorilähtöiset rummut ja kiipparit eivät vedä liikaa huomiota puoleensa. Haussa oleva uhkaavuus onnistuu parhaiten
Under the Obscure Skyn avaruuden kaikuja helkkyvässä raidassa, kiekon persoonallisinta laitaa edustaa myös päätöksenä soiva
The Temple, joka uskaltaa tiputtaa ryhmän eriskummallisesta alternative rokista riittävästi kierroksia.
Mika Roth
Roitotuli: Tuhkat
Viime vuonna pari pikkukiekkoa julkaissut
Roitotuli pitää yllä esimerkillistä työtahtia. Tällä kertaa masennukseen kallistuvan suomenkielisen ja raskaaseen kitaravallitukseen taipuvan musiikin annoskoko on tosin vain kahden raidan mittainen, mistä pienet miinukset. Eihän sitä ehdi millään vaipua kunnon depiksiin, kun jo reilun kymmenen minuutin jälkeen laskeutuu se lopullinen hiljaisuus.
Elämän valttikortit menetetään taas kädestä ja haavaa saadaan rintaan jo
Arvet -kappaleessa, jonka synkkä tarina ja taustalla isosti soiva rock eivät istu oikein ongelmitta samaan kuvaan. Äänivalli on kieltämättä tuhti ja vokaalit erottuvat tällä kertaa erinomaisesti rosoisesta soitosta, mutta taustan hälyä olisi kannattanut siistiä vielä pari astetta. Roitotuli on jo aiemmin tuntenut lukkarinrakkautta kotimaista iskelmää kohtaan, joten turha tässä on kaiketi yllättyä kun jälkimmäisenä kuullaan
Usko Kempin kynäilemä
Kaamoskuu. Lähes kuka tahansa muu epäonnistuisi moisessa ponnistuksessa luultavasti äärimmäisen rumasti, mutta Roitotuli saa tästä pohjoisen jylhän kauneuden ylistyksestä kiskottua irti yllättävästi tehoja. Jokohan se olisi pian seuraavan pitkäsoiton aika?
Mika Roth
Sound Alive: Caesar´s TV
Oululainen
Sound Alive kaipasi
edellisellä äänitteellään jonka desibeli.net on saanut kuullakseen vielä hiukan lisää omaa ääntä, vaikka
Jani Ekblom uskoikin jo tuolloin että nimensä mukaisesti elävältä ja runsaasti keikkailleelta kuulostavalta yhtyeeltä löytyy rahkeita. Isosti kaartavia kertosäemelodiakaaria, vilkkaita rytminvaihteluita ja kipakoita riffejä arvostava viisikko väreilee kolmen biisin EP:llään hyvin, mutta vieläkään yhtye ei osoita erityislaatua. Kitaristi
Timon laulussa on mukavasti väriä ja ulottuvuutta, stemmat toimivat hyvin sen kanssa yhteen ja soitossa ja sovituksissa on edelleen se tarpeellinen valmius jotta sen puolesta ei tarvitse motkottaa. Ongelma on se että vaikka valitulla tiellä mennään komeasti, niin se tie on hiukan liian tuttu ja mutkat yllätyksettömiä. Pelkällä kiivaasti kaahaavalla indiekaarella ei vielä valloita maailmaa, kun vastaavia yrittäjiä on satoja. Pitäisi olla joko vieläkin koukuttavampia sävellyksiä tai jotain ihan omaa polkua tai ainakin omalaatuisia mutkia. Parhaimmillaan molempia. Nimibiisi saa joka tapauksessa jo hieman jalkaa tamppaamaan mukanaan, joten tie ei ole toivoton. Yhtye osaa myös tavoittaa kauniin melankolisuuden rauhoittuessaan
Miles Belown äärelle.
Ilkka Valpasvuo
The Reed Fags: Places To Hide In
Lionheart
Parivuotias turkulainen indierock-yhtye
The Reed Fags voitti heti toisena toimintavuotenaan Turku Bandstand-bändikilpailun. Debyytti-EP
Regrette Cigarette sai kiitosta, nyt on seuraavan askeleen vuoro. Mm.
Vampire Weekendin ja
Rubikin soundimaailmaan verrattu kaikuisa ja kimalteleva, pohjavireltään positiivinen, mukavan värikkäästi polveileva ja reipas sävypaletti nostaa ensimmäisen peukun. Toinen peukku nousee jopa kolmiäänisen laulun rennosta raukeudesta, mikä sopii mainiosti soiton kipakkaan sykkeeseen. Kolmas ja tärkein peukku menee biisikynälle, sillä The Reed Fags osaa rakentaa makoisista aineksistaan kakkusia, jotka eivät mene turhan siirappisiksi ja vaikka muoto on moneen kertaan kuultu, on niissä siitä huolimatta jotain omaperäistä leimaa. Yksi tärkeä oivallus on antaa biiseillä tilaa hengittää. Toinen on kipakampien puolien yhdistäminen raukeampiin. Kolmas yhdistelmän sulavuus.
Mathias Hermanssonin koskettimet on tärkeä palikka maustamaan ja värittämään kokonaisuutta. Avausraita
Sleep väreilee lupaavasti, yhdistellen spurtteja hengähdystaukoihin, ilmavasti afro-svengaava
Molly on mainio, kuulas
Lead The Way sukeltaa hiukan massiivisempiin kaariin ja päätösraita
Colours leikittelee jälleen veikeine bassoineen enemmän avausraidan nopea-hidas-elementtien vuorottelulla. Kaikissa kappaleissa on hyvä imu ja nelikon iloinen tekemisen meininki välittyy. Mainiota!
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 6247
