Wylde & Hendrikx: Maailmanvalloitusopas

Zakk Wylde pääsi tunnetusti Ozzy Osbournen bändiin jo nuorena kloppina. Viikinkimytologiasta tankkaava kitaraheeros on ihastuttanut ja vihastuttanut soitollaan yli 20 vuotta.

Like

No ny o äijjää.

"Kun artisti on heittänyt musertavan metallikeikan, on aika taputtaa itseään selkään hyvin suoritetusta työstä, vääntää stereoita lujemmalle ja nauttia sotasaaliista."

Jone Nikulako se siellä jakaa metallitotuuksia? Ei suinkaan, vaan Zakk Wylde, jonka suomennetun verbaaliannin ei tosin ole vaikea kuvitella tulevan Nikulan tai jonkin muun suurÄIÄn suusta.

"Vaara vaanii metallilabyrintin jokaisen höyryävän ja tahmean aukon takana. Kun soitetaan heviä, kaikki lähietäisyydellä olevat ihmiset ovat vaarassa niin matkalla keikalle, keikan aikana kuin sen jälkeenkin. Kaikkein suurimmassa vaarassa ovat kuitenkin vannoutuneet fanit, joiden vuoksi Black Label Society on aina valmis vuodattamaan vertaan."

Niinpä niin. Wylde on se monien palvoma kitaraheeros, joka pääsi nuorena nallikkana Ozzy Osbournen bändiin, ja joka suunnilleen siitä lähtien on tehnyt mahdottomaksi kuunnella Ozzy Osbournea. Sen lisäksi hänen vaikuttavaa ja karvaista miesenergiaansa on saanut nauttia Black Label Societyn levyillä ja keikoilla – ja nyt myös kirjana.

Yhdessä Eric Hendrikxin kanssa rustattu Maailmanvalloitusopas (suom. Ilkka Salmenpohja) on puettu nimensä mukaisesti oppaan asuun. Maailmaa kiertänyt Zakk-setä (tai Eric-setä) kertoo aloitteleville muusikoille ja muille kiinnostuneille tosiasioita maailman kiertämisestä metallisoturina: mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä. Neuvoja ryyditetään lukuisilla "hurjilla" anekdooteilla ja tarinoilla musiikkimaailmasta ja sen liepeiltä.

"Kopeloin Barbarannen elotonta, nukkuvaa kehoa ja kuritin mulkkuni hiljaiseksi hänen aamu-utuisessa vaginassaan. On aika vänkää kuvitella Barbarannen eloton keho huvipuistoksi. Heitin mällit ja nukahdin uudelleen."

Että kirja on opas, on tietysti vain valeasu, joka oikeuttaa kirjan rasvaiset jutut ja äijäilyn. Mukana on enemmän kuin tarpeeksi panojuttuja, kakkahuumoria, nussimista, ulosteleikkejä, päihteitä, seksiä ja kaupan päälle kolmen pennin viikinkimytologia-larppausta. Oikein tulee hiki luetellessa, tai tulisi, jos Maailmanvalloitusoppaassa olisi jotain, mitä ei löytyisi noin joka toisesta kirjasta, joka edes sivuaa rock-kiertueita. Ok, kakkajuttuja on kyllä kiitettävän paljon, eikä larppaamistakaan tällaisessa kontekstissa uskonut kohtaavansa – vaikka se olisikin faneille vain esimerkki Wylden ylimiehisyydestä.

Osa jutuista, vähän niin kuin edellinen lainaus, on vähän siinä ja siinä, pitääkö joku Zakkia sen tähden hirviönä vai pelkkänä äijänä. Ei huolta, Zakk on kuulemma koomikko, ja jo aikaisessa vaiheessa kirjaa käy ilmi, että vitsiVITSI se vaan on, ei kai tässä nyt tosissaan olla, läpändeerosta heitetään, muna suuhun ja pilkettä silmään wink wink. Että kyse on vain tyylilajista (tuttu kotimaan politiikasta!), eikä Wylde (tai Hendrikx) oikeasti ole sitä tai tätä mieltä.

Ja miksipä sitä ei vitsiksi tai itseironiaksi tai miksi tahansa väittäisi, kun sillä saa tukijalan, jos joku tosikko vaikka syyttäisi huonosti käyttäytyväksi rockariksi. Vaan siinäpä se ongelma piileekin: kun sanottu ei ehkä pidä paikkaansa, kun asiat on esitetty väitetysti huumorilla, tai kun kaikki voidaan tekijöiden myötäavustuksella tulkita tarkoittamaan jotain muuta, niin mitä silloin todellisuudessa yritetään sanoa?

On mahdollista ja todennäköistä, että Wylde (tai Hendrikx) haluaa naureskella itselleen ja kaltaisilleen alfauroksen kuville, siis ivata sitä huonosti käyttäytyvää rockaria. Mutta tämä tulee selväksi jo hyvissä ajoin, ja saman tyylin jatkuminen läpi kirjan tuntuu turhan alleviivaavalta – joskin ymmärrettävältä äijien äijälle, jolle liikaa on parempi kuin liian vähän. Se vain saa koko touhun tuntumaan falskilta, siltä etteivät tekijät itsekään oikein tiedä, mitä he haluavat sanoa. Viimeiset kysymykset jäävätkin lukijalle eli kuluttajalle: miksi ylipäätään kirjoittaa kirja (tai palkata joku tekemään se) ja miksi minun pitäisi lukea se (tai palkata joku tekemään se)?

Vastaus toiseen kysymykseen voi löytyä siitä, että Wylde (tai Hendrikx) osoittautuu raskaan rockin Paulo Coelhoksi monenlaisine elämänhallinta- ja menestymisneuvoineen (siis sittenkin opas!): "Muistakaa seurata unelmianne ja kuunnella intohimoanne, löydätte niistä tarkoituksen elämällenne. Pitäkää huolta, että päämääränne on merkityksellinen, musiikkinne rehellistä ja omistautumisenne aitoa." Jne. Tällaisen neuvokkuuden edessä tuntee itsensä aivan aseettomaksi, Zakk (tai Eric), aivan täydellisen aseettomaksi.

Esirippu.

(No, tietysti on niin, että jos tuollainen sanahelinä auttaa ketä hyvänsä pärjäämään vähän paremmin oman elämänsä kanssa niin olkoon niin, fiksuin kun on aina se, joka voi käydä pankissa hymy huulillaan – minä se en ole, ja sinä toivottavasti vasta mietit Wylden tilin lihottamista...).

Mutta ei mollata, koska kirja, ihan oikeasti eikä vitsillä, kyllä on vähän erilainen kuin keskiverto-rockkirja, ja poikkeaa esim. rakenteeltaan kiitettävästi suurimmasta osasta "teimme levyn, menimme kiertueelle, jonka jälkeen teimme levyn, menimme kiertueelle" -ellipseistä, joita rock-kirjallisuudeksi kutsutaan. Ei Maailmanvalloitusopas toisaalta missään vaiheessa erityisemmin loistakaan, mutta uskoisin, että jos on 12-vuotias tai esimerkiksi piti Heikelä-Linnanahde Korporaatiota viimeisenä oikeana radio-ohjelmana, viihtyy kirjan parissa mainiosti.

Vielä yksi juttu: on se Wylde (tai Hendrikx) hauskakin, minua nimittäin nauratti kovasti, kun Ozzyä kutsuttiin Pomoksi. En toisaalta tiedä kertooko se enemmän Zakkin (tai Ericin) koomikonlahjoista vai omasta suhteestani Springsteeniin.

Teksti: Jani Ekblom
Wylden kuva: Chicks With Guns Magazine / Wikimedia Commons