03.02.2013
Joensuulainen Kalle Kaasinen esittelee soolollaan valmiin kuuloista tummaa indiepoppia. Desibeli.netin kanssa pidetyssä sähköisessä juttutuokiossa tulevaisuus lupaili inhorealistista happoiskelmää hävyttömän suurilla melodioilla. Miten tähän on päästy ja mitä seuraavaksi?
Tummia mutta elämänmyönteisiä pop-lauluja bändeineen esittävä Kalle Kaasinen huomasi vuonna 2011 edellisen bändinsä hajonneen altaan. Oli aika pyyhkiä pöytä ja aloittaa alusta. Millainen bändi se edellinen oli, mihin se hajosi ja millaista musiikillista historiaa taustaltasi muuten löytyy?
- Se edellinen – Nestor – soitti piirun verran omia tekemisiäni koukeroisempaa vaikerointirokkia. Voitimme paikallisen bändikilpailun, julkaisimme EP:n ja pääsimme esiintymään Ilosaarirockissa – nuorille kolleille tärkeitä juttuja. Sitä jatkui aikansa, mutta lopulta oli vain parempi jatkaa eri teillä. Omillani olen tehnyt trubaduurikeikkoja 17-vuotiaasta asti. Joskus pienenä pojankoltiaisena vierailin Stellan levyllä laulamassa. Näihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista. Lähden mielelläni mukaan uusiin asioihin.
Ensimmäisellä desibeli.netin ja Mika Rothin arvioimalla lyhärilläsi tunnustelit suuntaa - jenkkialtsurockista brittipoppiin ja 80-lukuiseen Kauko Röyhkään. Mikan välityöksi leimaaman tuotoksen jälkeen olet julkaissut kaksi uutta lyhäriä jolla suunta alkaa kiteytyä. Viime kesän Falter / Afterglow meni desibeliltä ohi. Tuorein On The Run / Go South esittelee tumman melankolisesti kaartavan indiepopin, jossa kuulaan haikea mutta kantava laulu kohtaa säröisesti sykkivän ja kohtuullisen kipakasti rullaavan särökitarabändin. Syke on hyvä ja sävyt maukkaat. Onko tämä nyt se oikea polku vai ollaanko tästä jo kääntymässä uuteen suuntaan?
- Näyttää vahvasti siltä että on taas aika suunnistaa Röyhkän suuntaan. Stemmalauluja ja kapakkabassoa lienee tiedossa. Morphine kohtaa Broder Danielin keväisessä Joensuussa. Varmaksi tiedän jo sanoa, että tekstien merkitys tulee korostumaan entisestään. Uudet aihiot tuntuvat olevan sellaista inhorealistista happoiskelmää – hävyttömän suurilla melodioilla. Itseään ei pidä maalata nurkkaan liian varhain. Viime kuukausina moni laulunkirjoittamiseen liittyvä solmu on viimein auennut ja minulla on hyvin innostunut ja uhmakas tunne tulevaisuudesta.
Saatteessa niputetaan ääripäiksi Abba ja The Smashing Pumpkins. Elliot Smith soi kun biisejä tehdään. Millaisia muita esikuvia, hengenheimolaisia tai sukulaissieluja sinulta ja bändiltä löytyy, millaisille pohjille Kalle Kaasinen rakentaa?
- Suede ja Jeff Buckley lienevät niitä tärkeimpiä. Suede rakensi ensimmäisillä levyillään kokonaan oman maailmansa, jossa mitä tavanomaisimmat asiat saatiin vaikuttamaan juhlavilta. Jeff taas opetti paljon heittäytymisestä ja itsensä unohtamisesta. Uudemmista jutuista Yeah Yeah Yeahs ja Interpolin alkupään levyt ovat minulle rakkaita ja ammennan niistä varmasti enemmän kuin tiedänkään. Bändin innoittajista mainittakoon erityisesti rumpali-Teron herttainen Steven Adler-intoilu.
Sessiomiehistäsi on muodostunut pikkuhiljaa ihan oikea bändi. Miten siinä näin pääsi käymään?
- Näillä kahdella uusimmalla singlellä kappaleet sovitettiin yhdessä soittamalla. Jokaisen soittajan luonne kuuluu selvästi musiikissa. Haluan kuitenkin painottaa että kyse on ainakin toistaiseksi vain studiobändistä. Emmeköhän me vielä lähitulevaisuudessa lavallekin astu kunhan aika on sille kypsä. Bändin yhdessä työstämää materiaalia alkaa olla pian jo keikallinen.
Millaisia tavoitteita olet yhtyeelle asettanut? Ja miten niihin päästään?
- Tällä hetkellä minulle on kaikkein tärkeintä kehittyä ja säveltää paljon. Niin kauan kun uskon vilpittömästi, että jokainen uusi tekemäni laulu on edellistä parempi, minulla ei ole mitään hätää. Julkaisukelpoisuuden raja lähenee hyvää vauhtia.
Joko sinulla on pöytälaatikko tai muistitikku täynnä biisejä vai elääkö biisikynäsi päivän kerrallaan?
- Kyllä minulla on jatkuvasti muutama työn alla. Viilaan niitä sitten kuukausia ja ajattelen kateellisena tarinoita joissa klassikkobiisi tehdään vartissa. Pitäisi räiskiä nopeammin valmista. En selkeästi ymmärrä omaa parastani.
Millaista palautetta musiikkisi on herättänyt?
- Humalaisia avautumisia, rohkaisevia sähköposteja ja painostavaa hiljaisuutta lähinnä. Erilaiset internetin statistiikkapalvelut tietävät kertoa, että laulut leviävät tiedostoina kaiken aikaa ympäri maailmaa. Siellä ne elävät omaa elämäänsä. Aina silloin tällöin joku antaa kuulua itsestään. Niinä päivinä tuntuu hienolta. Mietin sitä paljon kun jätin kouluni kesken ja elämä ahdisti.
Kuullaanko musiikkiasi myös livemuodossa?
- Seuraava keikka taisi olla 15.3 Joensuun Teatteriklubilla jossain vasemmistonuorten kinkereissä. Lupaan soittaa siellä ainakin yhden Pää Kii -coverin. Sain jo Teemu Bergmanin siunauksenkin asialle Joensuun Kerubin miesten vessan edustalla muutama viikko sitten.
Mikä on seuraava askel?
- Minulla on jo yksi uusi laulu, joka on mielestäni parasta mitä olen koskaan tehnyt. Vielä toinen niin äänittäjä Heikki saa sekavan sähköpostiviestin ja koetan keksiä mistä säästää riittävästi rahaa studioaikaan. Nyt katson jonkun Daniel Craig -elokuvan kitara sylissä ja odotan, että löydän vielä ne muutamat puuttuvat soinnut. Sen parhaan uuden laulun työnimi on ”Euforiaa” ja se kertoo syrjäytyneiden ja hyljeksittyjen vallankumouksesta. Jotain positiivista.
Haastattelu: Ilkka Valpasvuo, kuva: Tuomas Olavi
