Pienet II - Tammikuu 2013
Darcasis: Jotkut, toiset ja harvat
Kaksi pitkäsoittoakin uransa aikana julkaissut Darcasis on esittänyt päälle kymmenvuotisen uransa aikana tummaa metallia niin englanniksi kuin suomeksi. Tuoreella kolmibiisisellä promolla ryhmä luottaa jälleen suomenkieleen ja synkkyyteen taipuvainen metalli kuulostaakin kerrassaan mainiolta, kun vokalisti MasterYuppi murisee ja ärisee tarinoita.
Pari vuotta sitten julkaistulla This World is Falling -pitkäsoitolla yhtyettä verrattiin sinfonisuudessaan jopa Dimmu Borgiriin, eikä Darcasis ole parissa vuodessa ainakaan etääntynyt vuonojen kasvateista. Biiseistä löytyy mukavasti koukkua ja melodiaa, keskitempoiset siivut saavat lihaa kitaroiden päälle säästeliäästi käytetyistä koskettimista ja sovituksien eteen on jaksettu tehdä töitä, eli perusasiat ovat kunnossa. Ensimmäisenä kuultava nimibiisi ja kipaletrion ankkurina kuultava Kuollut lehto edustavatkin melodisen darkmetalin parhainta antia, mutta se jokin paketista jää silti puuttumaan. Ongelma tuntuu olevan viimeistelyssä, ja ainakin avausraidan kohdalla myös turhassa venyttämisessä, kun alun ideat ajetaan loppuun saakka.
Mainioksi live-bändiksikin osoittautunut Darcasis on yhtye josta haluaisin pitää enemmän, ja jonka musiikki kiehtoo ja kiinnostaa. Nyt kun ryhmä vielä löytäisi sen viimeisen lisäponnistuksen jostain voisi tästä kehkeytyä vaikka mitä, ehkäpä pieni lisärohkeus tai tuore kulma tekemiseen voisivat olla se x-tekijä…
Mika Roth
Kalle Kaasinen: On The Run / Go South
Edellisellä lyhärillään moniin suuntiin tunnustellut
Kalle Kaasinen on nyt valinnut kahden biisin lyhärilleen melko yhteneväisen polun. Se polku on tummasyinen, mellotronilla vahvistettu, melankolisesti kaartava indiepop, joka sopii hyvin Kaasisen kuulaan haikeaan lauluun. Pakettiin kuuluu myös säröjunnaus, joka ei kuitenkaan kaada musiikin hempeitä puolia alleen vaan maustaa pakettia ja lisää rullaavuutta. Viisihenkinen bändi on otteessaan taitava, tuoden hienosti pienillä nyansseilla ja hipaisuilla elävyyttä kokonaispakettiin. Musiikin syke on hyvä ja värit maukkaat. Kaasinen yhtyeineen on hyvällä tiellä.
Ilkka Valpasvuo
Makrofagi: Katujen lapset
Savosta kotoisin oleva
Makrofagi ei turhia ujostele, vaan paukuttaa metallista progea (ja henkseleitään) oikein olan takaa. Vaikka intro on proge-levyille tyypillisesti lyriikaton ja lähes pariminuuttinen, möyrivät kitarat voimalla heti alusta saakka. Punkin roiskeiden maku istuukin ryhmän rokkaavaan metalliin kerrassaan mainiosti. Makrofagi nitoo yhteen 70-luvun parhaita puolia, napaten yhtä ja toista mukaan laarista jos toisestakin.
Esiintymiskieleksi on valikoitunut ensimmäinen kotimainen, ratkaisu joka todella toimii. Lyriikoissa teemat viistävät kauhujen kabinetteja, mutta kerrankin ei sorruta huumorin, edes tahattoman sellaisen, sudenkuoppaan. Etenkin intron perään kuultava
Manala nostaa mieleen nuoren
YUP:n, niin musiikkinsa kuin tekstiensä puolesta, mikä on korkein kehu jota tämän tyyppiselle demobändille voin antaa. Nimibiisin sulkiessa matkan on Makrofagi jo voittanut arvostelijasedän puolelleen kuusi-nolla. Teksti osuu taas keskelle maalia, uriahheepmaiset koskettimet jylläävät ja rytmiryhmän pauke antaa rullaukselle voimaa. Kerrassaan erinomaista!
Mika Roth
Mysore: (r)Evolution!
Turun metallivoimaa edustava
Mysore tarjoaa kuultavaksi viiden raidan mittaisen annoksen modernia metallia jenkkilän ja länsinaapurimme hengessä. Eikä soundien pitäisi tulla yllätyksenä, sillä yllättäen bändi on saanut kiekkonsa tuottajaksi
Dark Tranquillityn riveihin kuuluvan
Daniel Antonssonin. Gothenburg Rock Studiosin suojissa purkitettu (r)Evolution! puskeekin eteenpäin pikajunan tavoin, kun melodinen ja rosoinen death metal samanaikaisesti raastaa ja tarttuu kiinni.
Aiemmin soundeilla ja efekteillä turhankin paljon kikkaillut ryhmä on suoraviivaistanut ulosantiaan minkä johdosta koukut uppoavat tehokkaammin. Kertosäkeisiin on edelleen satsattu melodisuutta ja tarttumapintaa, mutta nyt niiden ympärille on pystytetty kunnon metallimuurit, eikä mitään ohuita radioystävällisiä pop-penkereitä. Vokalisti
Mika Pääskynen ja taustoilla karjuva/laulava kitaristi
Simo Pussinen ansaitsevat pisteet voimallisesta työstään. Koskettimet/efektit/pulputukset on työnnetty tällä erää kauemmas taakse, eivätkä äänikikkailut ärsytä vaan rikasta kokonaisuutta, kun ne pääsevät etualalle vain tiettyinä aikoina. Mallikasta mätkettä kaikin puolin, Mysore näyttääkin olevan valmis nousemaan jo seuraavalle tasolle.
Mika Roth
Noreen: Another Way
Isolla kaarella jylhistelevän tumman melankoliapopin läheisin tienraivaaja reilun vuoden vanhalle helsinkiläiselle
Noreenille lienee
Viola, joka nousee mieleen etenkin nuoren nelikon koneisemmasta puolesta. Violahan ehti urallaan kokeilemaan hieman sitä sun tätä tummaan kaavaansa, Noreen pitää puolestaan sinkkunsa nimiraidan koneisemman version antamasta biitistä huolimatta kiinni kaartavasta pop-kaavastaan ja kohtuu energisestä poljennosta - ainakin vielä tässä vaiheessa. Yhtye on tosiaan halunnut paketoida ensimmäiselle näytteelleen kaksi versiota tienraivaajabiisistään
Another Way, mikä on hyvä ratkaisu. Sen verran tarttuva biisi on nimittäin kyseessä. Ja molemmat versiot toimivat yhtä lailla hyvin. Sille toiselle biisille
Most Silentille jää hiukan ikävä rooli paljastaa astetta ympäripyöreämmällä koukullaan miksi eturivin biisi on eturivissä. Toki biisin rauhallisempi kasvatus on komea, mutta jotenkin nuo nimibiisin versiot potkivat paremmin. Kaiken kaikkiaan Noreenilla on melkoisen hyvin pullat uunissa - kaava on kiinnostava, biiseissä on imua (onhan sitä myös Most Silentissa) ja
Jere Valkosen laulussa riittää ulottuvuutta korkeakaariseen sovitukseen.
Ilkka Valpasvuo
Opaskoira 6: Uskotko?
Suomenkielistä avohoitoiskelmää tai jonkinlaista vinoaskelpsykedeliapoprockia soittava helsinkiläis-lahtelainen
Opaskoira 6 vakuuttaa ennen muuta koskettimissa ja mikin takana vaikuttavan
Tiina Tanskasen kirkkaalla mutta leikittelevällä laululla. Heleästi vinksahtaneessa kokonaisuudessa kohtaavat silmät pyöreinä tulkitut tarinat, kepeästi ja heleästi särörockaava garagepop-juoksutus sekä melko pop-melodinen biisikynä.
Nelikko onnistuu samaan aikaan luomaan erilaisuuteen pyrkivää ilmettä, joka ei kuulosta väkinäiseltä vaan helpolta, mutta myös ehkä menettää mahdollisuuden vuolla äärimmäisemmän maiseman kautta ns. "outous-pisteitä" - Opaskoira 6 on loppujen lopuksi aika kesy eikä kaava hurmaa erityisyydellään vaikka ilme on vaivattomasti luotu. Bändin visio on toki kutkuttava ja varmasti jos ja kun onnistuu niin helppo vinous on myös moneen makuun koukuttavaa. Minä kaipaisin vielä enemmän haastamista tai jotain raastavaa, ihon alle menevää, suurempaa tunnetta. Tai vain tätä enemmän koukkua.
Ilkka Valpasvuo
Relentless: Burn The City Down
Broken Life
Kolmosalbuminsa julkistamista valmisteleva joensuulainen
Relentless tarjoilee kahden biisin maistiaisen tulevasta. Lehmänkellolla kilkuttava, rockhaarainen nimibiisi
Burn The City Down karheilee punkisti mutta melodisella kaarella.
I´m Gonna Be Strong sukeltaa tyylipuhtaan ska-fiilistelyn maailmoihin osuvan rennolla otteella. Molemmat kappaleet pitävät hyvin kiinni menevästä poljennosta ja koukukkuudesta. Pystybasso länkyttää ehkä astetta enemmän sivuroolissa, mutta bändin luonteva mukaansatempaavuus tuntuu kasvaneen. Hyvää lupaa.
Ilkka Valpasvuo
See Me Burning: III
Levyn alussa korkattava kaljapullo kuvaa itse asiassa aika hyvin turkulaisen
See Me Burningin asennetta ja meininkiä. Ööli saattaa hyvinkin olla juuri sopivanlainen voiteluaine hevisti ärhäkän ja stoneristi paahtavan rokkikoneen moottorille. Punkista liikkeelle lähtenyt nelikko pistää kolmen biisin pituisella ja määrään sopivalla nimellä leimatulla demollaan kohtuu yllätyksettömästi mainituilla sävyillä varustettuna pitkin suoraa asfalttia. Laulajan mureassa tulkinnassa löytyy vielä rääkyvääkin otetta, mutta lähinnä mausteena. Rullaus joka tapauksessa toimii paketissa hyvin. Vaikka SMB pistää jykevästi niin soitossa on mukavasti väriä ja jopa jonkinlaista sovituksellista notkeutta. Näillä näytteillään yhtye ei kuitenkaan esittele sellaisia käänteitä tai koukkuja joilla nousta melko laveasta massasta erityiseksi. Perusasiat rokkikaahaukseen on hyvin hanskassa, nyt vielä lisää luovia ideoita, mieleenpainuvia värityksiä ja yllättäviäkin reittejä niin mikä jottei?
Ilkka Valpasvuo
Six Minutes After: Mahogany Wood
Yllätykset ovat aina tervetulleita ja harjavaltalainen
Six Minutes After se vasta yllätti allekirjoittaneen totaalisesti. Yhtyeen nimi ja kuusiraitaisen levyn kansi viittasivat ennakkoon (ainakin allekirjoittaneen mielessä) perusmetalliryhmään, mutta mitä vielä? Six Minutes After on ihka oikea blues-henkistä perinteistä rock’n’rollia soittava trio, jonka musiikissa on aivan omanlaistaan sykettä, sielua ja paloa.
Mahogany Wood on mielenkiintoinen pienoisuniversumi, jossa suomalainen tummasieluinen rock ja amerikkalainen öisten kapakoiden rock tyyliin
Stevie Ray Vaughan kohtaavat. Eikä tämä kohtaaminen ole riitaisa, sillä nämä pölyiset kaverit istahtavat toisilleen hymyillen alas ja kumoavat mukavia jutustellen kurkkuunsa niin olutta kuin vahvempaakin, ja musiikki se soi vain entistä sielukkaammin. Kipaleissa kuljetaan blues rockin tuttuja polkuja, rouheiden soundien luodessa hiljalleen sopivaa ilmapiiriä. Tunnelmaa tiivistää etenkin vokalisti/kitaristi
Risto Ojalammen huuliharppu sekä taustalle silloin tällöin ilmestyvät kiipparit, joita olisi kumpaakin voinut käyttää enemmänkin. Kuudesta kappaleesta ei löydy ainuttakaan todellista timanttia, mutta toisaalta huditkin jäävät puuttumaan, joten kasassa on tasavahva paketti. Hienoa musiikkia joka live-tilanteessa toimii varmasti vielä huomattavasti paremmin.
Mika Roth
The Caravaners: Fall Is Soft
Helsinkiläinen kitararock-yhtye
The Caravaners luottaa garagerock-soundeihin, kirkkaaseen naislauluun ja mausteina noiserock-ääripäihin ja americanaan. Viiden biisin EP:n aloittava
Visiting Hours säröilee samaan aikaan kipakan vinosti mutta hyvällä rullauksella.
Henna Hietamäen laulussa on samaan aikaan haikeutta ja keimailua, surua ja siirappia ja laulun ja soiton yhdistelmä täydentää osuvasti toisiaan.
Oh Mable haikeuttaa ennestään kohti kantrimpaa askelta vaikka tahti ja käänteet eivät hidastukaan,
Kids onkin jos lähes puhdasveristä rautalankakantripoljentoa. Hitaampi hengitys ja turtuneisuus ulottuu lauluun asti, mikä on sekin ihan toimiva polku. Unelias
White Moon sukeltaa sumuiseen psykedeliaan, päätöksenä soiva nimiraita
Fall Is Soft länkyttelee jälleen kantrimmin, luontevana usvaisena jatkona edelliseen. Karavaanareilla on ihan mielenkiintoinen kokonaisuus ja biiseissäkin kelvosti imua.
Ilkka Valpasvuo
The Fauna: Menee menojaan
Isoa kaarta ja eeppistä rockmusiikkia. Englanninkielisen alku-uran jälkeen suomeksi ilmaisunsa vaihtaneen yhtyeen toinen ensimmäisellä kotimaisella toteutettu EP esittelee
The Faunan solistina Pomarkun lahjan maailmalle,
Heidi Mäensivun. Kieltämättä Mäensivun ääni ja voimakkaan viekoitteleva tapa tulkita sopii hyvin The Faunan raskaaseen särörockiin, jossa molli on vallitseva tila mutta vauhdinpito ja jyräävyys estävät vaipumisen märehtimiseen. Naisääni ei oikeastaan pehmennä kokonaisuutta entisen hevikiekujan tilalla, mutta jotenkin laulun väre sopii erittäin hyvin bändin tummasyiseen ja hevahtavaan rokkihaaraan.
Mutta riittääkö hyvän soundillisen yhtälön lisäksi vielä sellaista omaperäisyyttä tai koukkuja joilla nostaa yhtye isompiin ympyröihin? Jaa-a, hiukan epäilyttää. Onneksi viisikko on ensin lähtenyt kolmibiisisen lyhärin kanssa liikkeelle vaikka pitkäsoittokin on jo isketty tämän vuoden suunnitelmaan. Duunia nimittäin vielä on. The Fauna kaipaisi vielä hivenen lisäkipinää sävellyskynäänsä, joka tässä vaiheessa sylkee kieltämättä mukavan linjakasta mutta hiukan liian moneen kertaan kuultua tummaa ja suurisoundista rockia.
Ilkka Valpasvuo
The Mancubus: Promo 2012
The Mancubus on jyväskyläläis-australialainen metalliduo, jonka syntysanat lausuttiin kesällä 2011. Kirjaimellisesti maapallon eri puolilta tuleva yhtye ilmoittaa vielä soittavansa stoner-/alternative-/deathmetallia, mikä sai allekirjoittaneen raaputtamaan toisenkin kerran päänuppia.
Kiekon kumpainenkin kipale rullaa keveästi eteenpäin, vaikka tankoon on lastattu rautaa melkoinen määrä. Vokaalit edustavat puhdasta death-mörinää eikä rumpujen ja perinteisten kielisoitinten lisäksi ole tarvittu mitään muuta. Stoner- ja altsu-vaikutteet ovatkin lähinnä pieniä mausteita jotka saavat kaksikon death-keiton maistumaan ja säväyttämään. The Mancubusin metalli rokkaa ja rollaa, mutta hyvästä yrityksestä huolimatta biisit eivät syty aivan sellaiseen tuleen kuin mitä olisi syytä odottaa. Kaikki tarvittava on periaatteessa läsnä, mutta yllätyksettömät sovitukset ja yllättävän säyseät soundit verottavat lopputulosta. Mainio startti tämä silti on ja kaksikon soisi jatkavan metallikokeilujaan isommissakin annoksissa.
Mika Roth
The Stillwalkers: Everytune
Resorrection
Debyyttialbumiaan äänittelevä turkulainen melodinen indierock-yhtye
The Stillwalkers tarjoilee kaikkiaan kuuden biisin maistiaisen osaamisestaan. Mm. pasuunalla ja trumpetilla haikeaa mutta rullaavaa indierockiaan maustava viisikko taitaa hienosti menevyyden ja heleyden yhdistelmän, tilaa on myös pienille mausteille. Kaarevasta melankoliasta huolimatta soittoa ja laulua leimaa myös hymy. Tunnelma on vauhdista huolimatta aika leppoisa. Useamman vokalistin käyttö toimii myös plussana, kun äänet synkkaavat hyvin keskenään ja lyövät osuvasti kättä soiton värin kanssa. Ensimmäiseksi levytykseksi Everytunelta ei juuri löydä demomaista pöhinää, mikä lupaa hyvää tulevalle debyytille. Kun perusasiat ovat näinkin hyvin tasapainossa ja sävyjäkin löytyy niin ei muuta kuin entistä enemmän koukkuja ja ideoita kehiin niin hyvä tulee. DIY-hengessä toteutetulla levyllä on sen verran hyvää tuotanto-näkemystäkin että ainakin demopinossa The Stillwalkers nousee esiin. Ei mitään motkotettavaa.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 6450
