Green Day ja varastamisen jalo taito

Green Dayn 2000-luvun paluusta on tullut jotenkin todella hyvä mieli. Osaksi kyseessä on nostalginen tunne – on ollut hauskaa seurata kuinka oma, jo lähes unohdettu nuoruuden suosikki on hurmannut jälleen uuden sukupolven. Ei Green Day ole kuitenkaan ylimääräisiä nostalgiapisteitä tarvinnut, sillä uuden tulemisen avainlevyt American Idiot (2004) ja 21st Century Breakdown (2009) olivat kertakaikkisen hienoja klassikkorockalbumeja, joiden kypsyys vei voiton alkuaikojen energisestä räkäisyydestä.

Viime vuoden lopulla Green Day palkitsi faninsa 25-vuotisjuhlansa kunniaksi peräti kolmella uudella, tiheään tahtiin julkaistulla levyllä. ¡Uno!... ¡Dos!... ¡Tré!-trilogiasta desibeli.netin käsiin päätyi kolmikon kaksi viimeistä osaa. Ehkä ihan hyvä niin, sillä jo kahdesta levystä saa helposti päälle pienen Green Day -ähkyn. On tavallaan hienoa, että yhtye on luonut tunnistettavan soinnin, mutta viimeistään ¡Tré!:n A Little Boy Named Train -kappaleen aikana Billie Joe Armstrongin maneerinen laulu ja kitarakomppaus sekä Tré Coolin tavaramerkkimäiset rumpufillit alkavat tympiä. Etenkin trilogian viimeisessä osassa luovat ideat tuntuvat olevan jo melko vähissä, ja jäljellä on vain peruskappaleita yhtyeen perustyyliin esitettynä.

Green Dayn historiasta trilogia vertautuu lähinnä Foxboro Hottubs -nimellä julkaistuun Stop Drop And Roll!!! -levyyn. Näitä yhdistävät paitsi riisuttu ilmaisu, myös Billie Joe Armstrongin viehtymys sävelvarkauksiin. Trilogia tuntuukin olevan ennen kaikkea kunnianosoitus Green Dayn esikuville. Parhaimmillaan yhtyeellä on harvinainen taito tehdä kliseistä ja kierrätetyistä melodioista toimivaa, uutta musiikkia, mutta trilogialla pastissimaisuus menee jo hieman liian pitkälle. Billie Joe Armstrong ja kumppanit pystyisivät varmasti säveltämään tarttuvia kappaleita vaikka 5 minuutissa, mutta se, että yhtye tuntuu tehneen juuri näin, on pieni pettymys. Kappaleista puuttuu sitä syvyyttä ja vaihtelua, jotka tekivät esimerkiksi American Idiotista onnistuneen.

¡Dos!:illa Green Dayn resepti kantaa vielä melko hyvin. Fuck Time, Lazy Bones, Wild One ja Stray Heart kuulostavat välittömästi tutuilta, mutta toteutus on niin hyvä, ettei sitä jaksa jäädä murehtimaan. Myös albumin päättävä riisuttu Amy-balladi vakuuttaa. Se on niin taidokas The Beatles -pastissi, että lähes kuulee John Lennonin laulavan sitä. Nightlifella yhtye astuu hetkeksi pois mukavuusalueeltaan, ja jälki on melko karmeata. Räppäri Lady Cobran vierailun ryydittämä kappale erottuu kyllä joukosta, mutta epävireinen kertosäe puistattaa.

Kuten edellä jo tuli mainittua, ¡Tré!:lla yhtyeen jurnuttaminen alkaa puuduttaa pahasti. Oikeastaan kaikki levyn sisältämä hyvä on varastettua. Green Dayn näpistely menee jopa niin pitkälle, että avauskappale Brutal Loven tekijätietoihin on pitänyt kirjata myös Sam Cooken nimi. Green Dayn mittapuussa sielukas, torvin ja jousin kuorrutettu balladi mukailee Cooken Bring It On Home To Me -kappaletta uskollisesti. Amandan kertosäkeen lopun sointuvaihto duurista molliin on puolestaan niin hyväksi havaittu liike, että sillä on paha epäonnistua aivan täysin. Trilogian päättävä pianoballadi The Forgotten on hieno, mutta ei sekään sisällä juuri mitään yhtyeen omaa.

Green Dayn albumitrilogian julkaisua ja promootiota on varjostanut Billie Joe Armstrongin kirjautuminen päihdevieroitukseen. Tästä syystä myös yhtyeen kiertue siirrettiin tämän vuoden puolelle. Sopii toivoa, että pään selvenemisen myötä myös Armstrongin sävellysvisio kirkastuu.

Tommi Saarikoski