27.11.2012
Desibeli.netin artikkelisarja Riffien rajamailla käy selvittelemään kaksi albumia julkaisseen Sons of Kings-yhtyeen aikaansaannoksia.
Alun alkujaan yhtye on saanut alkunsa Turussa vuonna 2008. Kosmoksen läpivievissä jameissa soi ensiksi rumpujen (Samu Montonen) ja basson (Ville Virtanen) yhdistelmä, mutta ajatuksen liikkuessa eteenpäin, mukaan astui myös kitara (J.P. Saari). Tämä trio aikaansai Sons of Kingsin ensimmäisen omakustannetäyspitkän, joka julkaistiin vailla erillistä nimeä vuonna 2010.
Pitkäsoiton neljän esityksen kuluessa se kietoo kuulijan hypnoottiseen ja hitaasti kehittyvään sinertävään tunnelmaansa, ja antaa kellon viettää lepotaukoa. Aloitusraita At Ceral avautuu kuin tähtitaivas kirkkaana pakkasyönä, suunnattomana ja avarana. Kliimaksihakuisesti etenevä kappale saa jokaisella pyöräytyksellä hapuilemaan äänenvoimakkuuden säätöjen suuntaan lakipisteensä tullen - sen tasaisesti jyrnyttävässä ryskeessä on yksinkertaista voimaa.
Mukaan liittyvät janoisesti vonkuva kitara ja jylhä kuorolaulu viimeistelevät komean kappaleen. Toisena soiva For the Fallen koostuukin vain kuorosta. Kauniin melodian ympärille kietoutuva pieni luomus antaa korville hieman rauhaa sekä samalla huokuu tittelinsä mukaista kunniaa menneille.
Levyn jälkimmäinen puolisko kulkee tasaisemmalla höyryllä. Reilut 20 minuuttia kestävä The Walk toimittaa levyn päätökseensä. Se liikkuu kuin kannessa vaeltavien, aavikon näännyttämien kulkijoiden hitaat ja päämäärättömät askeleet, täristen, mutta uhmakkaasti, ja silti tietäen lopun olevan väistämättä minkä tahansa askeleen myötä edessä. Kappaleen muassaan tuomana oleellisena lisäelementtinä kuullaan kosolti huuruisia kosketinhurinoita, joista selvittyään levy lopulta päättyy urkujen antamaan lopulliselta tuntuvaan tuomioon.
Jonnekin vierähti ulinan loputtua kaksi vuotta, mutta sama urkujen ulina nousee eloon Emersionin ensimetreillä. Näin toiseen päähän levyä sijoitettuina ne eivät soikaan lopullisen tuomion sävyjä vaan pahaenteistä alkua jollekin uudelle. Hurinan seasta nousee vahvistuvaa ääntä, jonka säikeistä erottuu rytmi. Retki jatkuu, mutta sen suunta on muuttunut. Yhtyeen tyyli on sillä välin kehittynyt ja sen jäsenistö kasvanut toisen basson (Juuso Jalava) verran.
Kokonaisuutena Emersion on kansiansa myöten kuin suunniteltu 12-tuumaiselle vinyylille. Kahteen parinkymmenen minuutin mittaiseen osaan jakaantuva levy muistuttaa perustustensa puolesta edeltäjäänsä, mutta vie syvemmäs ja omalaatuisemmille teille. Jos esikoinen on nähtävissä yhtenäisenä, läpi armottoman aavikon johtavana harharetkenä, on jälkimmäinen epäilyttävien tienristeysten ja arveluttavan varjoisten mutkien reunustama sokkelo. Se avaa mysteerejänsä vähitellen ja vaatii tutkijaansa kulkemaan rauhallisesti ja askeleita säästellen.
Yhtye mainitsee musiikkinsa tyylilajillisten viitekehysten puitteissa krautrockin, doomin, postrockin ja dronen. Piirteitä kaikista mainituista löytyy Emersionilta, mutta huomionarvoista on SoK:n taito pelata täysin omanlaisilla säännöillään. Erityisesti doom- ja postrock-piirteiden kannalta on oleellista, että yhtye ei missään vaiheessa vapauta kielisoitinvallia, vaan siirtelee lohkareitansa nyanssirikkaammin ja dramaturgisesti yllättävämmin keinoin. Näiltä osin drone- ja kraut-piirteet ruokkivat kokonaisuutta, joskin tehden siitä myös odotettua haastavamman.
Ensimmäinen osa Ancestry etenee tuimasti jyskyttävän junnauksen ja vapaamielisen jamittelun keinoin. Bändin käyttämät elementit pääsevät kukin kaivautumaan esityksen kuluessa tasapuolisesti esiin. Varsinkin kahta bassoa käytetään aidosti hyväksi eikä ainoastaan tukevoittamaan jo alkujaankin vahvoja juuria.
Esikoisesta eroten Emersionilla ei kuulla ihmisääntä, mutta kosketinosuuksia sitäkin enemmän. Suoraviivaisemmin, jopa reipastahtisesti etenevällä kakkospala Inheritory Fumesilla mellotron pääsee maalailemaan sykähdyttäviä maisemia, joiden myötä levy tuntuu päättyvän hyvinkin seesteiseen, ajankulua ymmärtämättömään rauhaan. Valitettavasti rauhassa piilee hyytävän painajaisen siemen, eikä tällä albumilla kovinkaan moni asia ole sitä miltä vaikuttaa. Sen sijaan tämän yhtyeen tulevaisuus vaikuttaa sitäkin mielenkiintoisemmalta.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuva: Helena Näätänen
