22.11.2012
2012 on ollut julkaisumääriltään avokätinen Neil Young -vuosi. Kesällä ilmestyi Americana, Youngin ja Crazy Horsen yhteispaluu soittimien ääreen, ja näin talven kynnyksellä tulee samasta tuutista toinen mokoma Psychedelic Pill -nimisen tuplalevyn muodossa, sekä Youngin itsensä kirjoittama elämäkerta, ensimmäinen laatuaan. Mutta se mikä tällaisenaan voi näyttää luovuuden puuskalta, vaikuttaa lähemmin tarkasteltuna pakon sanelemalta menneisyyteen katsomiselta.
Kirjassaan Neil Young kirjoittaa: "Olen ollut selvin päin nyt seitsemän kuukautta. Se on varsin pitkä aika. [---] ...en ole kirjoittanut yhtään biisiä yli puoleen vuoteen [...] Tein aina biisejä, kun olin pilvessä. Poltin pilveä, koska halusin unohtaa elämän realiteetit ja livahtaa toiseen maailmaan, musiikin maailmaan, jossa melodiat ja sanat liittyvät yhteen luontevasti ja sattumanvaraisesti." Ja: "Olen nyt siis jumissa epäkuntoon menneessä biisintekokoneessa. Vaeltelen raittiuden väyliä tietämättä, miten luoda aistiharhoja."
Lääkäri kielsi Youngilta päihteet, koska hänen aivoissaan on jotain "mikä näkyy vain magneettikuvissa". Young totteli lääkäriä, menetti kykynsä tehdä biisejä, ja ryhtyi tonkimaan menneisyyttään. Sitä hän on toki tehnyt aiemminkin, mutta vuodesta 2006 ilmestyneen Archives-julkaisusarjan ohessa hän on säveltänyt uuttakin materiaalia. Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Americana, päihteettömyysajan ensimmäinen levy, koostui puhtaasti lainatavarasta. Myös tuoreella Psychedelic Pillillä on vahva takautumien aura.
Mutta ensin kirjasta. Waging Heavy Peace -nimellä ilmestynyt, suomeksi Muistelmien nimellä (Like, suom. Juha Arola ja Juha Ahokas) kulkeva kirja tarjoaa hajanaisia episodeja Neil Youngin elämästä. Tietomäärältään se ei pärjää Jimmy McDonoughin mainiolle Shakeylle (2002), mutta ei sen ole tarkoituskaan. Kun Young kertoo itse, hän voi sekä päättää aiheet että luodata tunnelmiaan paremmin kuin kukaan muu. Sen seurauksena puhutaan paljon autoista, erityisesti Youngin Lincvolt-sähköautoprojektista, ja autoilla ajamisesta, taloista, ranchillä puuhastelusta, perheestä ja erityisesti Ben-pojasta, sekä Pono-nimellä kulkevasta digitaalisen musiikin formaattiprojektista.
Young muistelee tietysti myös uraansa, musiikkiaan ja elokuviaan, ei kuitenkaan mitenkään ohjelmallisesti, vaan sieltä täältä, tipoittain, kertoen biisien syntymisistä, nauhoituksista ja ihmisistä, joiden kanssa hän on soittanut. Ote on kauttaaltaan lähes hämmästelevä, aivan kuin muistot olisivat yllättäneet miehen. Tehtiin me tällaistakin, tuokin oli mukana, kyllä silloin oli mukavaa, ne oli aikoja ne jne. Tämä tietysti ikääntyneelle miehelle suotakoon, vaikka välillä kieltämättä tuntuu siltä kuin Neil Youngista olisi tullut vanha yhdessä yössä.
Osin se näkyy siinä, kuinka hän muistelee tärkeimpiä yhteistyökumppaneitaan ja tekemisiään näiden kanssa kuin ollen viimeisellä tuomiolla: lämmöllä ja – elossa olevia – lopuksi yhteisistä hetkistä kiittäen, kuin ilmoittaakseen että ne ovat nyt takana (Crazy Horsen jäsenistö säästyy tältä). Osin se näkyy siinä, kuinka painokkaasti ja monessa kohtaa Young mainitsee usean asian olevan vielä kesken, ja että ne on saatava valmiiksi (ennen kuolemaa, kuuluu oletus). On Youngilla toisaalta tallella aimo annos lapsenuskoakin: hän ei esimerkiksi voi käsittää, kuinka hänen luottokitaristinsa Ben Keith meni noin vain kuolemaan 73-vuotiaana keuhkoveritulppaan, aivan liian aikaisin.
Jäähyväisten, muistojen ja muun lankojensitomisen lomassa on ilahduttava huomata, että Young edelleen on loputtoman innostunut asioista, kuten sähköautostaan, Ponosta ja omista arkistoistaan, jossa moni keikka ja muu tallenne odottaa julkaisuaan (kunhan vain valmiiksi saan...). Noin kokonaisuutena Muistelmat on kohteensa näköinen kirja, välitön, poukkoileva ja avoin sillä tavalla kuin Youngin on tottunut sitä olevan. Saamme esimerkiksi lukea hänen olleen kokemattomuuttaan kehno puoliso ensimmäisen poikansa äidille, ja saamme lukea päihteistä ja naisista ja sen sellaisesta yksityisen puolelle menevästä, mutta emme kuitenkaan siinä määrin, että voisimme puhua paljastuksista, tai sanoa Neil Youngin olevan muuta kuin se, minkä jo tiesimme: omissa oloissaan perheensä, taiteensa ja hommailunsa parissa viihtyvä taiteilija, joka puhuu teostensa kautta, ja niiden ohessa vain, jos siitä on auttamaan hyvää tarkoitusta.
Young on kelpo kirjoittaja, joka ainakin näennäisen spontaanisti liikkuu jutusta toiseen aivan kuten musiikissaan. Muutenkin näissä kahdessa itseilmaisun tavassa on Youngilla paljon samaa: itserefleksiivisyyttä, paikoillaan polkemista, uuden ja vanhan sekoittamista jne. On myös monien muistelmien ongelmia, keskeisimpänä liika pituus sisältöön nähden. Youngin ajatuksia luomisprosessista ja hänen kaikkea tekemistä ajavasta muusastaan lukee mielenkiinnolla, mutta jos olen kiinnostunut Youngin urasta, tartun Shakeyyn.
Psychedelic Pill (2CD, Reprise)
Yksi kirjan hallitsevista teemoista päihteettömyyden ja sen aiheuttaman blokin rinnalla, on Youngin halu jälleen soittaa Crazy Horsen kanssa. Siinähän ei sinänsä ole mitään uutta: Youngin ura koostuu sykleistä, joiden toistuva elementti on ottaa Billy Talbot, Frank Sampedro ja Ralph Molina taas rinnalle soittamaan. Tällä kertaa uutta on, että sen pitäisi tapahtua päihteettä, tilanteessa jossa Young kirjoittaa: "kovin usein en ole Horsen kanssa selvin päin soittanut".
Ensinäytös uusimmasta Crazy Horse -kierroksesta oli siis lainamateriaalista koostunut Americana. Toisella puoliskolla kuullaan Psychedelic Pillin kaksi levyllistä uutta alkuperäismateriaalia. Ennakkotiedot Youngin uran pisimmistä levytetyistä biiseistä ja karmea kansi herättivät kiinnostusta, ja kyllä levy aivan Crazy Horsesta menee: pitkää, mihinkään suoranaisesti johtamatonta tarpomista kuullaan koko rahan edestä.
Puhuin yllä levyn taaksepäin katsovasta luonteesta: on helppo kuvitella Youngin kirjoitusurakkansa lomassa tonkineen muistinsa (ja arkistojensa) kätköjä, ja löytäneen yhtä sun toista mielenkiintoista kehitettävää. Jos Psychedelic Pill otetaan todisteena Youngin selvin päin luomisesta, eivät lopputulokset ole kovin kaukana odotetusta. Puolitoistatuntinen kuluu suureksi osaksi tutun Horse-soundin parissa, mutta ilman sellaista spontaania jälleenyhtymisen riemua tai rähjäisyyttä kuin Americanalla tai yleensä Crazy Horse -levyillä on ollut.
Samalla on myönnettävä, että jokin Walk Like A Giant edustaa biisinkirjoituksellisessa mielessä laiskuutta paremmasta päästä. Reilun vartin mittainen kappale lainaa Youngin omia tekeleitä Hey Hey My Mysta Rockin' In The Free Worldiin ja monesta kohdasta ympäriltäkin. Se ei tee biisistä – joka onnistuu liittämään viheltelyn rockiin ilman että se ärsyttää – huonoa, tai vähemmän mielenkiintoista, mutta edustaa samanlaista "tällaistakin on tullut tehtyä" -otetta kuin lukuisat kohdat kirjassa. Samalla asialla on levyn aloittava puolituntinen Driftin' Back, jossa esteittä tolkutetaan asioiden ennen olleen paremmin.
Biisin aluksi erikoiselta tuntuvat sanoitukset – muutamia säkeitä: "I used to dig Picasso / then the big tech giant came along / and turned him into wallpaper", "Don't want my mp3 / don't want my mp3" ja "When you hear my song now / you only get five percent / you used to get it all" – löytävät merkityksensä vasta kirjan sivuilta. (Kirja ei kuitenkaan anna selitystä Driftin' Backin hämärimmällä tekstikohdalle "Gonna get me a hip hop haircut / gonna get a hip hop haircut / gonna get a hip hop haircut".) Youngia siis harmittaa mp3:n huono äänenlaatu, mutta hän ei viittaa teknologialle kintaalla ja patista vaarin vinyylien pariin, vaan lähti rohkeasti kehittämään digitaalista musiikkiformaattia (siis useaan kertaan tässä ja kirjassa mainittu Ponoa), joka toistaisi musiikin juuri niin kuin se on studiossa tarkoitettu, ei niin kuin se on mp3:issa typistetty.
Vaikka Driftin' Back – onneksi, kai – on musiikillisesti aivan mainio jami, joka poukkoilee tyypillisen edestakaisesti pilariensa ympärillä, on se helpompi muistaa sanoistaan, muistakin kuin erikoisista kohdistaan. Onhan biisissä otsikkotasolta asti kyse kirjaimellisesti ajelehtimisesta menneisyyteen, taaksepäin. Tämä toistuu musiikissakin: biisin alkaa akustisesti näppäillen ja liukuu sen jälkeen autopilotilla hokemaan sähköistä mantraansa. En valita, koska osa tuttuuden vaikutelmasta syntyy, kun Young ja Sampedro antavat kitaroidensa ajelehtia ja etsiä, jolloin ne väistämättä käyvät myös jo koetuissa suunnissa.
Levyn kolmas pitkä biisi Ramada Inn on sekin nostalgisväritteinen, keskitempoisesti löntystelevä päivä Crazy Horsen työmaalla. Kitaroiden vuoropuhelu on nautittavaa, komppi toimii kuin metrin halko hammastikkuna, eikä tarjolla ole mitään perusjuttuja ihmeempää, eikä sekään ole moite. On hämmästyttävää, että jotkin asiat oikeasti pysyvät.
Psychedelic Pillin lyhyemmissä biiseissä on reilusti enemmän vaihtelua, ja – jos niissäkin paljon tuttuutta – myös sävellyksellisiä ideoita. Born In Ontario vielä lähinnä hyppyyttää ja rytyttää lyhyellä askeleella perusrockia heittäen sekaan Horsen stemmoja sekä vähän yllättäen polku-urkua. Twisted Road jatkaa stemmoista eteenpäin melodisena, varmaotteisena Crazy Horse -standardina. For The Love Of Man on levyn herkkis, jolla kitara jää melkein taustalle urkujen ja laulun ottaessa osansa. Vaikka biisi tällaisessa kontekstissa näyttää yksinäiseltä sattumalta, on kyseessä kaunis kappale, joka koskettaa vaikka se ei yllä Youngin skaalalla riipaisevaan herkkyyteen.
Levyn huti on sen nimibiisi, sinänsä aivan toimiva rynkytys komealla soololla, joka on pilattu ylenmääräisellä flanger-efektin käytöllä. Asia on ehkä tekijäpäässä tiedostettu, levyn lopusta kun löytyy biisistä Alternate Mix eli flangeriton versio. Huippu taas on päämäärätietoinen She's Always Dancing, joka kauniiden stemmojen ohessa kiivailee levyn selkeästi väkevintä antia. Se purkaa energiaa, jota tuntuu patoutuneen vähän enemmänkin. Ei sekään sentään Youngin tai Crazy Horsen uran etevimmistöä, mutta kuitenkin lämmin lupaus tulevaisuudesta.
Kaikesta puuron ympärillä pyörimisestä huolimatta Psychedelic Pill osoittaa, ettei Youngin ura mennyttä ole: luovuudessa löytyy vielä ja kun ei, voi Crazy Horsen ja Neil Youngin yhteiskarismaan ainakin luottaa. Ja mitä enemmän Psychedelic Pilliä kuuntelee, sitä enemmän se näyttäytyy kokonaisena ja ehjänä albumina. Se on ehkä vähän kiltti ja pehmeä Crazy Horse -levyksi, mutta samalla vaikuttaa siltä, että Neil Young on tehnyt parhaan rock-levynsä sitten – jaa-a – Weldin? Ainakin pitkään aikaan.
Youngin urasta ei kannata sanoa mitään ennen kuin se päättyy, mutta ehkä sopii esittää sellaisen ajatuksen, että vuoden 2012 julkaisuissa – kirjassa ja kahdessa levyssä – on kyse jonkinlaisesta välitilinpäätöksestä, jonka toisella puolen häämöttää uudet seikkailut – Crazy Horsen ja päihteiden kanssa tai ilman. Mikään ei taida olla mahdotonta, ei näillä näytöillä.
Teksti: Jani Ekblom
Livekuva: Wikimedia Commons / By Man Alive!
