Nightwish

Yli neljä vuotta valmisteilla ollut kokopitkä Nightwish -elokuva Imaginaerum sai ensi-iltansa Hartwall Areenalla isänpäivän aattona. Ennen elokuvaa vuorossa oli kuitenkin Nightwishin konsertti, jälleen uuden solistin kanssa.

Nightwishin ja kahdella viimeisellä albumilla laulaneen Anette Olzonin tiet erkanivat yllättäen lokakuun alussa ja Olzonia paikkaamaan saapui hollantilainen pitkän linjan muusikko Floor Jansen (ReVamp, ex-After Forever), joka tuntuukin olevan paras mahdollinen valinta kyseiseen tehtävään. Vahvaäänisen Jansenin huikean laaja ääniala kattaa sekä alkuperäisen laulajan, Tarja Turusen, sopraanon, että Olzonin popimman äänialan, joten suuria muutoksia ei bändin tarvinnut kappaleisiin tehdä.

Keikan intron virkaa toimitti uusimman albumin Imaginaerumin avausraita Taikatalvi, jonka esitti bändin basisti sekä toinen solisti Marco Hietala kiikkuen repalaisen verhon takana olevalla keinutuolilla. Varsinainen keikka polkaistiin käyntiin singlelohkaisu Storytimella ja verhon pudotessa biisin puolivälissä yleisöä tervehti raivokkaasti moshaava Jansen, jonka yleisö ottikin vastaan valtavalla huutomerellä. Lavalla Jansen on rock-uskottava keulakuva. Sellainen, jonka olisi Nightwishilla suonut olevan jo alusta alkaen. Hän liikkuu sulavasti ja elää musiikin mukana ilman minkäälaista väkinäisyyttä. Hän on aito hevinainen. Jotain, jota Nightwishilta on uupunut alusta alkaen.

Storytimen jälkeen palattiin ajassa kolme levyä taaksepäin kun Once -albumin avausraita Dark Chest of Wonders kajahti ilmoille. Turusen ajan biisit oli selvästi sovitettu uudelleen Olzonia varten eikä bändi luonnollisestakaan voinut lähteä niitä muuttamaan kesken kiertueen, joten Jansenkin pysytteli lähes kaikissa biiseissä Olzonin äänialassa, vaikka häneltä olisi varmasti irronnut ääntä myös oktaavia ylempää.

Bändi oli selvästi Jansenin suorituksesta mielissään ja soitossa oli tietynlaista vapautuneisuutta ja iloa. Varsinkin keikan alkupuolella uusi solisti oli selvästi häkeltynyt fanien ylitsevuotavista suosionosoituksista. Hän kertoi jopa menneensä niin lukkoon, että aiemmin opeteltu suomenkielinen repliikkikin unohtui täysin.

Keikka koostui lähinnä kolmen viimeisimmän albumin biiseistä, Oncen edeltäjältä, Century Childilta, kuultiin vain yksi biisi, Ever Dream. Kyseinen kappale muodostui kuitenkin yhdeksi keikan huippuhetkistä, niin tunteellisesti ja herkästi Jansen sen esitti. Tämän jälkeen oli vuorossa jazzahtava Slow love, Slow, jonka suhteen Jansen oli petrannut valtavasti ja esittikin kappaleen melkeinpä paremmin kuin edeltäjänsä.

Rauhallisen tuokion jälkeen lavalle saapuivat pillipiipari Troy Donockley, joka tosin on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus Nightwishin keikoilla, sekä viulisti Pekka Kuusisto. Seurasi kaksi kappaleellista irkkuhenkistä ilottelua, I want my tears back ja Last of the Wilds. Siinä visuaalista ilotulitusta seuratessani tuli kuitenkin tunne, että tämä kaikki on nähty jo ennenkin. Nightwishin show erilaisine tuliefekteineen kera valtavan taustascreenin, jossa pyörii biiseihin sopivat grafiikat, on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, ettei mikään osa siinä tunnu enää olevan vaihdettavissa (paitsi vokalisti). Jos olet nähnyt yhden Imaginaerum -kiertueen shown, olet nähnyt ne kaikki. Jokunen biisi saattaa vaihdella, esimerkiksi Hartwallin keikalla oli kestohitit Wish I had an Angel sekä Nemo jätetty kokonaan pois, mutta peruskaava on sama. Improvisaatiolle ei ole sijaa kun tämä koneisto runnoo keikan läpi.

Näistä ajatuksista minut havahdutti pimentynyt lava ja rumpusetin takaa loimottava oranssi hehku. Hetken jo luulin rumpusetin syttyneen mystisesti tuleen, mutta pian hehkun todellinen syy selvisi. Tulitaiteilijoita! Kaiuttimista lähti soimaan instrumentaali Arabesque ja ryhmä tulitaiteilijoita saapui lavalle tekemään toinen toistaan näyttävämpiä temppuja. Kappaleen päätyttyä ja tuliryhmän poistuttua jatkettiin tulisissa tunnelmissa, sillä vuorossa oli Planet Hell. Kertosäkeissä Jansenkin päästi sopraanopuolen itsessään irti ja yleisö ulvoi lumoutuneena. Kuitenkin hyvin alkanut keikka oli päässyt instrumentaalien seassa latistumaan tunnelmaltaan, eikä suurta hurmosta saavutettu ennen toiseksi viimeistä kappaletta, Ghost Love Scorea, jossa Jansen lauloi jälleen kuin enkeli. Keikan päätti, jälleen tuttuun tapaan, Last Ride of the Day ja ilotulitus, eikä varsinaista encorea siis kuultu lainkaan.

Teksti ja kuvat: Tiina Salminen