Tampere Jazz Happening

Vuoden festivaali -palkinto ja loppuunmyydyt konsertit sen jälleen osoittivat: Tampere Jazz Happening porskuttaa vuodesta toiseen. Ovelasti pimeimpään vuodenaikaan sijoitettu tapahtuma saa jazzin ystävät liikkeelle, kun muualla vietetään kesienvälistä festarihorrosta. Pelisilmästä kertoo myös esiintyjäpolitiikka. Kassavirta varmistetaan vähintään yhdellä maailmanluokan nimellä, tänä vuonna kitaristi John Scofieldilla. Taiteellinen uskottavuus ja puristien suopeus taas säilyvät kärräämällä Pakkahuoneen päälavalle vapaan jazzin villeimpiä häröilijöitä, jotka liian usein survotaan ohjelmakartan marginaaliin. Päätin sorkkia Tampereella tänäkin vuonna askarruttanutta korkea- ja populaarikulttuurin jännitettä arvioimalla Jazz Happeningin lauantain ja sunnuntain esiintyjiä temaattisissa nipuissa, ääripäistä jonkinlaiselle harmaalle alueelle siirtyen.

Valta- vai vastavirtaa?

Moni saattaisi sijoittaa jazzin yhtenä möhkäleenä korkeakulttuurin karsinaan. Näin brutaali yleistys kuitenkin sivuuttaa asianharrastajien hartaasti vaalimat jaottelut. On nääs hyvä ymmärtää, että jazzpiireissä John Scofieldin kaltainen kivasti levyjä myynyt, alan huippujen kanssa soittanut ja Pakkahuoneen täyteen vetävä muusikko on auttamattoman populaari. Mutta mitkä musiikilliset elementit tekevät Scofieldista valtavirtaa? Mies tarjoili Tampereella trionsa (upeasti tonttinsa hoitaneet ja omaa tilaa saaneet basisti Steve Swallow ja rumpali Billy Stewart) kanssa hienostuneen jazz-kattauksen monessa tyylilajissa. Kepittäjältä taittui niin bluesrouhinta, menevä tilujatsi kuin slovariosastokin pitkän uran takaamalla rutiinilla. Hengettömyydestä touhussa ei silti ollut tietoakaan: soittajan sielu tuli kuultavaksi jokaisessa soinnussa ja juoksutuksessa.

John Scofieldissa kiinnostaa epäilemättä tuttu nimi, mutta myös tunnistettava ja tarttumapintaa tarjoava näkökulma moderniin jazziin. Pakkahuoneella saattoi nauttia puolisentoista tuntia teknisestä virtuositeetista, melodisuudesta, tiukasta yhtyesoitosta ja herkästä tulkinnasta ihan sen mukaan, mikä sattuu miellyttämään. Moneen jazzin taidesiipeä edustavaan artistiin, joita Jazz Happeningissa on totuttu näkemään, mainitut populaarit vetävyystekijät eivät yhdisty yhtä ongelmattomasti. Tämä johtunee taiteelle elimellisestä rajojen koettelusta, joka monella alalla on jo pitkään pakottanut tiettyyn estetiikan halveksuntaan. Musiikissa tämä tarkoittaa monesti melodian ja rytmin heivaamista siinä muodossa, jossa länsimainen säveltaide ne pitkään tunsi. Rajojen ulkopuolelta löytyykin sitten kokonainen universumi täynnä kiehtovaa suhinaa, mylvintää sun muuta äänimaisemaa, jonka luotaamisessa on eittämättä omat ansionsa. Ne vain löytyvät muualta kuin siitä alkukantaisten mielihyväpisteiden kutittelusta, josta itse satun nauttimaan.

Melodiaa ja groovea kaipaavan musiikinharrastajan olisi parempi pitää suunsa nöyrästi kiinni lauantain päätteeksi Pakkiksella esiintyneestä Peter Brötzmann Chicago Tentetistä. Jos huumaavasta seitsemän vasken äänivallista ei saa otetta, on vika jokseenkin pomminvarmasti sanoman vastaanottajassa. Hyväksyttävä kritiikki kutsuisikin esitystä ihailtavan omaehtoiseksi improvisaation juhlaksi.

Omasta rajoittuneesta kuulokulmastani ei kuitenkaan olisi ollut suurtakaan väliä, onko lavalla Brötzmannin ja Ken Vandermarkin kaltaisia soittimensa suvereenisti hallitsevia ammattilaisia vai satunnaisotannalla valittuja yleisön edustajia. Reseptoreihini välittyi kakofonia, jonka tarttumapinnan muodostivat lähinnä jokuset kompiksi tunnistettavat rumpalien harhapolut sekä kohdat, joissa trumpetti tai pasuuna tuli tauon jälkeen sisään tuplasti muuta bändiä suuremmalla äänenvoimakkuudella. Valtaosa kuulijoista oli toki aivan pähkinöinä ja hyvä niin: jazzin sateenvarjon alla on tilaa kaikille. Toivottavasti myös meille, joihin armottomin free ei aivan uppoa.

Estetiikan pysyvyys

Jään aika ajoin pohtimaan, onko taidemusiikin suurin mahdollinen ansio kauneuden hylkääminen ja hivelevien, melodisten soolojen korvaaminen käsittämättömällä vaskiripuloinnilla? Ei pitäisi olla, ja tästä nähtiin JatsiTapahtumassakin monia erinomaisia esimerkkejä. Aloittamalla Chicago Tentetin lähimmistä aateveljistä freen ja avantgarden saralla voidaan muistuttaa, että kokeellisessa jazzissa perinteiset arvot eivät ole täysin pannassa. Tanskalaiset kitaristit Hasse Poulsen ja Mark Solborg näyttivät lauantain ja sunnuntain päiväkonserteissa, että on ihan ok hyödyntää rytmiä ja melodiaa, kunhan homman vain hoitaa tarpeeksi nyrjähtäneesti. Ja heti alkaa löytyä sitä tarttumapintaa perinteisemmänkin menon ystävälle. Erityisesti Solborg yhtyeineen loihti taidokkaita meditatiivisia äänimaisemia unohtamatta olennaista röhkinää ja voihkinaa. Soittajat olivat tukevasti samalla aaltopituudella, ja bändissä vieraillut suomalaisen avantgarden kärkimies Mikko Innanenkin näytti olevan elementissään päästessään leikkimään jos jonkinlaisilla puhkupilleillä.

Synteesi ilman kompromissia

Populaarin ja korkeakulttuurin välimaastossa voi onneksi työstää mitä erilaisimpia tyylifuusioita, joiden ei tarvitse tinkiä musiikin lähestyttävyydestä sen paremmin kuin taiteellisesta kunnianhimostakaan. Tämän osoittivat esimerkillisesti lauantain päiväkonsertin nuoret keskieurooppalaisyhtyeet Schneeweiss und Rosenrot ja Sha´s Feckel. Näistä ensin mainittu ammentaa selvemmin jazzperinteestä: piano- ja vokaalivetoiset kappaleet viihtyvät jazzille ominaisissa sointimaailmoissa vieraillen varsin usein avantgarden alueella. Kokonaisuuden kiinnostavuutta lisäävät popmaiset melodiset koukut, laulaja Lucia Cadotschin kyky tulkita herkkään jazzballadityyliin sekä eteerisestä tunnelmasta funkin ja progressiivisen rockin hengessä tehtävät rajut irtiotot. Suhteellisen lyhyet kappaleet pitivät mielenkiinnon yllä tarjoamalla jatkuvasti uutta kulmaa yhtyeen keitokseen.

Sha’s Feckel luotti balladien sijaan raskaaseen rifijyystöön, jonka kohdalla piti jo miettiä sopivuutta jazztapahtumaan. Power trion täydentäminen saksofonilla tuntui aluksi varsin kevyeltä tekosyyltä, mutta räjähtävän alun jälkeen meno seestyi ja melodiset nyanssit alkoivat erottua. Porukan ydinosaamista oli silti suhteellisen simppelien progeriffien kärsivällinen paisuttaminen huippuunsa. Groove oli armotonta mutta ihmeen ilmavaa. Huippukohdiksi nousivat säästeliäästi annostellut, palkitsevat tunnelmanvaihdokset. Lopputuloksena syntyi nautittavaa uuden ajan jazzrockia, joka ansaitsisi laajempaakin näkyvyyttä.

Kaikki jazzarit liittykää yhteen

Lauantai-iltana tarjoutui myös mahdollisuus paeta mukavuusalueelle Telakan suomijazz-katselmuksen merkeissä. Jazz Happeningin areenoista intiimein oli totutusti täyteen ammuttu, mutta maanläheinen meno auttoi häivyttämään mieltä vaivanneet jakolinjat. Kotimaisessa jazzkentässä saman näkyvyyden voi saada perinteitä kunnioittaen tai muokaten: tärkeintä on visio ja intohimo. Niitä löytyi tällä kertaa Mopon leikkisästä irrottelusta, Rakan monesta lähteestä lainailevasta melodisuudesta ja Fredatorin tyylipuhtaasta lattarijazzista. Ainoa jossittelun aihe löytyi siitä, etten tullut varaamaan pöytää jo alkuillasta.

Kun viimeisillä voimilla jaksoi vielä raahautua Klubille 76-vuotiaan teräsvaari Ebo Taylorin afrobeat-bileisiin, saattoi vain toivoa, että Jazz Happeningin sapluuna pysyy jatkossakin samanlaisena. Monipuolinen jazzbuffet antaa luvan kokeilla ahnaasti kaikkea tai pitäytyä omissa lempiherkuissa, korkeassa tai populaarissa kulttuurissa, jos jakoa pitää relevanttina. Suositeltava vaihtoehto on myös unohtaa genret ja luottaa siihen, mikä sattuu hivelemään omia musiikillisia g-pisteitä.

Ilkka Kärrylä