31.10.2012
Heavy metal- käsitteen syntyyn ja kehitykseen suunnattomasti vaikuttanut kitaristi Anthony Frank Iommi (s. 1948) on tehnyt pitkän ja vaiherikkaan uran, jolta totisesti riittää muisteltavaa.
Iommia pidetään syystäkin yhtenä metallin suurimmista pioneereista, jonka synnyttämät riffit, kitarasoundi, imago ja tinkimätön musiikin ehdoilla toimiminen ovat vaikuttaneet erityisesti tummempaan ja äänekkäämpään musiikkiin mieltyneisiin kuulijoihin sekä muusikoihin sukupolvesta toiseen. Jos jonkun yksittäisen tahon nostamista ylipäänsä minkään musiikkityylin tärkeimmäksi vaikuttajaksi voikin pitää vähintään kyseenalaisena, on herra Iommilla joitain poikkeuksellisia perusteita.
Eräänä oivallisena esimerkkinä tapahtumasarja, jonka myötä miehen soittotyyli ja soinnilliset mieltymykset lopulta hioutuivat: jo ennen Black Sabbathin syntyä hän menetti oikean kätensä keskisormen ja nimettömän sormenpäät niiden jäätyä – niin – metalliprässin alle. Vasenkätisenä hän olisi voinut opetella soittamaan kitaraa toisinpäin, mutta hioi tekniikkaansa ja harjoitteli sinnikkäästi, jotta sai otelaudan jälleen oikean kätensä hallintaan. Harjoitteluinspiraatiokseen hän mainitsi Django Reinhardtin (1910-1953), kahden sormen voimin otelautaa virtuosoineen jazz-kitaristin. Ilman häntä metallin historia voisi hyvinkin olla toisenlainen.
Sama lause käy lanseerattavaksi myös Gibsoneihin mieltyneeseen viiksekkääseen kiharapäähän. Useampien jazz-, blues-, jazz/blues- ja blues/jazz-viritysten kautta Black Sabbathin klassinen kokoonpano hitsautui kohdilleen ja teki useamman pitkäsoiton edestä raskaan rockin historiaa. Yhtyeen omalaatuinen ja loputtomiin asti jäljitelty soundi oli toki osiensa summa, mutta Iommi on kautta yhtyeen historian pysytellyt sen pääbiisintekijänä, keskushahmona ja ainoana pysyvänä jäsenenä.
Mehevimpien vuosien mentyä kokoonpano alkoi luhistua ja 80-luvun myötä Black Sabbathista tulikin varsin tuulinen työpaikka, joka sai tasaista tahtia aikaiseksi pitkäsoittoja, mutta varsin vaihtelevalla laadulla ja menestyksellä. Ulkomusiikilliset sotkut, jatkuvat jäsenvaihdokset ja muusikkosukupolvenvaihdoskin laskivat Sabbathin menneiden suuruuksien kastiin, mistä löytyi muitakin 70-luvulla terävimmillään olleita kokoonpanoja.
Erään teorian mukaan tämä on myös liitoksissa siihen, että 80-luvulla muusikoiden suosituin päihde vaihtui kollektiivisiin elämyksiin yhdistetystä pilvestä egoistista ylimielisyyttä ja megalomaniaa ruokkineeseen kokaiiniin. Kiintoisa ajatus, mutta varsinaisten faktaperusteiden vähäisyyden vuoksi sitä voinee pitää kuitenkin enemmän osana aikakauden kuvausta kuin vakavastiotettavana argumenttina.
90-luvun kuluessa yhtye ja Iommin elämäntyö alkoivat päästä yleisemmin siihen rooliin, missä niitä nykyisin pidetään – tärkeänä osana rock-musiikin kehitystä ja historiaa. Muassaan Led Zeppelinin ja Deep Purplen kaltaisista akteista on koottu raskaan rockin kaanon, tulisten riffien, isojen vahvistimien, tuhansien kiertuetarinoiden ja sinnikkäiden visionäärien alkulähde, josta ammennetaan edelleen tasaisin väliajoin inspiraatiota ja etenkin riffivarkauksia. Iommin muistelmat eivät kuitenkaan pyöri ainoastaan bändin vaiheiden ympärillä, vaikka miehen henkilökohtainen elämä onkin siihen vahvasti kietoutunut.
Rakenteeltaan kirja seuraa muistelmateosten normaalia kronologista kulkua ja etenee hänen omalla äänellään. Lyhykäisiin lukuihin luontevasti jaoteltu kertomus on kulultaan sujuva ja ilman muuta hyvin kiintoisa. Iommi tulee teoksessa esiin kuten hänet tunnetaan: oman arvonsa tunnustaen, mutta asemaansa asianmukaisella nöyryydellä suhtautuvana, peribrittiläisen kohteliaana ja huomaavaisena virnuilijana, jonka sisuksissa asuu innokas ja ilkikurinen pikkupoika. Mies ei puhu elämänsä kulusta liikoja itseään tai osapuoliakaan koristellen, mutta suorapuheisimmillaankin hänen äänessään kuuluu kunnioitus kanssatovereita kohtaan sekä virheliikkeiden ja läpirämpimisten kasvattama viisaus.
Sikailujuttuja tai kohupaljastuksia on turha etsiä, mutta tummasäikeisen huumorin siivittämiä kommelluksia ja hölmöilyjä kirja pursuilee. Huomionarvoista on, miten monet Iommin muusikonuran aikana sattuneet sekoilut päätyivät enemmän tai vähemmän muunneltuina This Is Spinal Tapiin. Synkempien vaiheiden tullen mies puhuu rahanhimoisten managereiden järjestämistä sotkuista, edesmenneistä soittokumppaneista ja henkilökohtaisista ongelmistaan vailla liiallista dramatisointia, lakonisesti, mutta suoraan sydämestään. Kokonaisuutta voi näinollen pitää vähintäänkin tasapainoisena.
Reilut 60 vuotta noin neljäänsataan sivuun kiteyttävä teos ei tuo sinänsä mitään uutta, vaan toimii kuten formaatti yleensäkin, hyvässä ja pahassa. Jussi Niemen suomennos välittää onnistuneesti tarinoiden tunnelmat ja äänenpainot, joten vasurilla kyhättyjen pikaruokarock-kirjojen traumatisoimat voivat kerätä tästä tapauksesta ihan positiivista lukukokemusta.
Syvemmäs miehen riffien pyörteisiin uppoutunut jäi kaipailemaan lähinnä laajempaa kuvamateriaalia, mutta inspiroitui viimein tutustumaan myös parjattuihin 80- ja 90-luvun vaihteen Black Sabbath-levyihin. Eihän se Tyr (1990) nyt niin huono ole! Sääli sinänsä, että tarina stoppaa spekulaatioihin alkuperäisen kokoonpanon paluusta. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, mitä sittemmin myös imusolmukesyöpään sairastunut Iommi tuumailee yhä jossain määrin meneillään olevasta comeback-fiaskosta. Toisaalta kirjan perusteella on helppo kuvitella, miten hän kuittaisi asian lyhyesti managereiden finanssikiistoihin perustuvaksi turhauttavaksi kinasteluksi.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Wikipedia.org
