27.11.2002
Yo-Talo/Tampere
Harvemmin sitä tapaa mennä Yo-talolle keskiviikkoiltana niin, että väkeä on kuin viikonloppuna ikään. Näin tuntui kuitenkin olevan tilanne varsin rockvetoisissa iltamissa kolmen nousevan ja nälkäisen nuoren yhtyeen tahdittamana. Mikäs se mukavampaa?
Liveannin alkua saatiin taas odotella melkein yhteentoista asti, jolloin nelimiehinen Jadecroon korkkasi kekkerit. Lavalla ei ollut rumpujen ja vahvistimien lisäksi kuin soittajat keppeineen, joten tilaa riitti. Jadecroon mainitsee vaikuttajakseen Weezerin ja kieltämättä samoissa maailmoissa liikuttiin. Välillä maistelin hivenen Lemonatoria, encoren huomattavasti synkemmän biisin välitilutuksista nousi jopa mieleen Dick Dale mainioine surftykityksineen klassikkoelokuvassa Pulp Fiction. Kirosin jopa, sillä melko vaikeaa oli löytää niitä toimittajapoloisen apuna olevia pikku yksityiskohtia ja selkeitä suuntaviivoja. Hyvää oli siis soitto, muttei mitenkään järisyttävää.
Jadecroonin iloisen poppailevasta rockailusta siirryttiin toimintarockin taistelukentille viisimiehisen Spank My Jonesin tahdissa. Laulaja Jerry miehistöineen vei meidät garagen vauhdikkaaseen maailmaan jostain Sideburnsin lähimaastoista. Ihan yhtä hullua menoa tai tarttuvia biisejä ei Joonaksilla vielä ole, mutta hyvällä tiellä ollaan. Visuaalinen anti oli upeaa: Etenkin Jerryn mutta myös muun bändin energinen liikkuminen loi tunnelmaa, mutta miekkosten upea taustakangas-videoheitinshow, se vasta oli rautaa! Kuvat niin Dallasin Bobby Ewingistä sun muista sarjan hahmoista vaihtelivat hienosti niin Arnold Schwarzeneggeriin kuin SMJ:n tunnukseen hurraavine tyttöineen. Encorena heitetty versio Doorsin Light My Firesta oli takuulla vauhdikkain kyseisestä hitistä esitetty, mitä olen päässyt todistamaan. Yeah!
Eikä tässäkään vielä kaikki, ei suinkaan. Seuraavana lavalle tallasi kolmikko, mikä kenties suurimman osan paikalle saapuneista oli viimeistään paikalle viekoitellut. Ladies and gentlemen, Boomhauer on palannut! Sakun, Honkan ja Mikon tarjoilemat bileet sisälsivät jo totuttuun tyyliin melkoisen kahjoa garagerockia moninaisilla mausteilla, energisen hikirytistyksen ja niitä kuuluisia välispiikkejä. Tällä kertaa spiikit olivat lyhyempiä ja niitä oli vähemmän, mikä olikin hyvä, jottei juttu kuole liikaan toistoon. Pääasia, eli bailualtis rockailu, se maistui edelleen hyvältä. Jopa muutamaa edellistä kertaa paremmin. Vaikka Boomhauerin juttuun alkaakin jo tottua, ei akti silti ole kasvanut tylsäksi. Pakkohan sitä on itsekin innostua moista venkoilua seuratessa. Hauskaa on ja sehän on se rockmusiikin yksi tärkeimmistä tavoitteista. Kauan eläköön kaheli kohkaus!
Eipä ole tästäkään illasta juuri pahaa sanaa. Joten ei muuta kuin seuraavaan päivään ja lisää yhtä hyviä pippaloita.
Ilkka Valpasvuo
