27.10.2012
Graeme Thomson sukeltaa pintaa syvemmälle tulkitessaan kohdettaan taiteentekijänä ja yksityishenkilönä, mutta ennen kaikkea tavoitellessaan näistä kumpuavaa synteesiä.
Gummerus
Useita muusikkoelämänkertoja sekä mm. Guardianiin, MOJOon ja lukuisiin muihin julkaisuihin musiikkiartikkeleita kirjoittanut Graeme Thomson ei ole valinnut kohdettaan sieltä helpoimmasta päästä. Yksi maailman arvostetuimmista ja samalla kiistellyimmistä taiderock-artisteista kun sattuu olemaan myös eräs populaarikulttuurin kuuluisimmista julkisuuden karttajista. Niinpä tässäkään biografiassa ei kuulla suoraan Kate Bushia itseään, vaikka lukuisia haastattelulainauksia kunniakkaasti hyödynnetäänkin. Sen sijaan Thomson on nähnyt valtavasti vaivaa haastatellessaan Bushin lähipiiriä – ennen kaikkea hänen kanssaan työskennelleitä ihmisiä – sekä kahlaten läpi suuren määrän artikkeleita, haastatteluja, kirjallisuutta sekä erilaista sähköistä materiaalia. Kirjallisen ilmentymänsä lähtökohdiksi Thomson on asettanut kaksi kerrontaa ohjaavaa kysymystä: ”Kuka hän on?” ja ”Mistä hän tulee?”. Tämän palapelin tuloksena on syntynyt teos, joka pyrkii yhtenäisen kertomuksen kautta esittämään yhden, joskin kunnianhimoisen tulkinnan kohteestaan.
Vaikka Thomson eteneekin karkean tason kehyksellisessä muotorakenteessaan kronologisesti, ei tyyli sorru silti luettelomaisuuteen tai toteavaan historiankatsaukseen. Sen sijaan useat aikajärjestysjanan osaset saavat tuekseen lukuisia pro- ja epilogisia viittauksia, joilla henkilökuvan tulkinnalle pyritään luomaan uskottavaa pohjaa ja sitomaan kerronnan rakennetta. Tyyli lähenteleekin paikoin pohdiskelevaa esseistiikkaa ja miksei mukaan ole tarttunut myös aavistus proosallisuutta. Välillä pääteemojen – eri albumien syvällisten tekovaihetulkintojen ja niihin liittyvien yksityiselämäkuvausten – alustus- ja kertauspuheenvuorot tuovat mieleen amerikkalaistyylisen, sinänsä popularisoivasti toimivan tieteellisen kirjoittamisen tavan, joka rock-kirjallisuudessa tuntuu kuitenkin vähän rautalangasta vääntämiseltä. Mielessä käykin, olisiko noin neljäsataa sivua ollut mahdollista tiivistää kompaktimpaan pakettiin.
Silti Thomsonin tyyli viehättää. Sen tapaa elää läpi hetkiä, tunteita ja aisteja vie mukanaan – milloin Wickhamin tilalle vieraanvaraisen tunnelman ääreen teetä juomaan, milloin hikoilemaan studiomuusikkona fanaattisen täydellisyyden tavoittelun keskelle – toistamaan yhtä ja samaa tahtia kerta toisensa jälkeen. Thomsonin tavoitteellisena pyrkimyksenä onkin selittää edes jotenkin auki sitä henkilöä, joka tuntuu muodostuvan mitä epätodennäköisimmistä vastapareista. Tuo henkilö kun näyttäytyy samanaikaisesti niin sydämellisenä, kaikista huolehtivana diplomaattina, kaikki langat käsissään pitävänä kontrollifriikkinä, massaan sulautuvana keskitien kulkijana, äärimäisen lahjakkaana eksentrikko-taiteilijana kuin vaikkapa introverttiyden ja ekstroverttiyden napojen välillä seikkailevana outona tasapainoilijana. Henkilö, joka kykenee pukemaan korkeakirjallisuuteen verrattavaksi musiikiksi olohuoneen sohvalla katsomiaan roskaelokuvia, ihaillen samalla kaikkea Gurdjieffin mystiikasta astrologiaan, mutta seisten samanaikaisesti jalat tukevasti maan pinnalla, arjen pienistä asioista nauttien.
Yhdeksi keskeiseksi nimittäjäksi tähän monitahoisen hahmon synteesiin, löytää Thomson kohteensa perhetaustan. Bush sai viettää turvallisen ja rakastavan lapsuutensa monialaisesti ja liberaalisti eri taiteenlajeihin, kulttuureihin ja filosofioihin myönteisesti suhtautuvan kodin ilmapiirissä. Perheestä muodostuikin artistin koko uraa kannatteleva voima, joka nostatti hegemoniamaisuudellaan pintaan myös soraääniä. Uran alkuaikoina erityisesti levy-yhtiö EMI oli ajoittain helisemässä Bushin ja hänen perheensä omavaltaisen toimintatavan keskellä, mutta yhtiöstä on silti löytynyt aina näihin päiviin saakka myös johtotason ymmärrystä tälle ainutlaatuiselle lahjakkuudelle.
Thomsonin kokemus kirjoittajana sekä perusteellinen perehtyminen aiheeseen, on tarjonnut hänelle mahdollisuuden melko mittavien henkilökohtaisten tulkintojen tekemiseen. Hän oikookin onnistuneesti monia niistä virheellisistä käsityksistä, joita Bushista on vuosikymmenten kuluessa median ja suuren yleisön keskuudessa esiin nostettu, sekä kuvaa syitä, miksi Bushista kehkeytyi jo uransa alkumetreillä julkisuuteen penseästi suhtautuva taiteilija. Lisäksi Thomson onnistuu parhaimmillaan hyvän kriitikon tapaan porautumaan Bushin taiteellisten valintojen peruskysymysten keskiöön.
Silti tietty kohdettaan romantisoivasti idealisoiva tulkinta kerrontaa toisinaan vaivaa. Kärkkäimmät henkilö- ja taiteilija-Bushiin liittyvät ulkopuoliset kommentit saavat toki tilansa, mutta tällaiset äänenpainot jäävät silti pääosin oman onnensa varaan. Thomson ei niitä erikseen avaa, paitsi lähinnä löytäessään niistä yksiulotteisuutta tai jotain oiottavaa. Toisaalta kirjoittaja kyllä esittää myös omat puheenvuoronsa mielestään epäonnistuneista teoksista, joskin löytää niidenkin syntymiselle sinänsä realistiset perustelut Bushin elämäntilanteessa sattuneista rajuista mullistuksista. Esimerkeiksi edellisistä Thomson nostaa erityisesti The Red Shoes -albumin, sekä The Line, the Cross and the Curve -elokuvan, joiden tekoprosessit ja Bushin silloisen elämäntilanteen Thomson rinnastaa oivaltavasti.
Kokonaisuutena Kate Bush ja musiikin lumo edustaa edellä mainituista pikkupuutteistaan huolimatta rock-kirjallisuuden rivien väliin piilotetun ”laatu”-käsitteen parasta kolmannesta. Se tarjoaa mahdollisuuden musiikillisen yleissivistyksen kasvattamiseen, haastaen lukijansa pohtimaan omaa kriittistä tulkintakykyään sekä siinä sivussa parhaimmillaan miellyttävää ja moniulotteista tekstiä. Makuasia sitten on, pitääkö siitä, että saman teoksen sisällä puhutaan niin ”narratiiveista” kuin ”munakkuudestakin”.
Teksti: Rami Turtiainen
Kuva: katebush.com
