22.10.2012
Kahvipöytäkirjan aiheena rockin “suuri levoton”. Ensi kuussa 67 vuotta täyttävän miehen tähänastinen ura on nidottu tyylikkääksi kokonaisuudeksi, mutta onko teoksesta muuhun kuin komeaksi koristeeksi?
Minerva
Mielensä mukaan suunnasta, levystä ja kokoonpanosta toiseen vaeltanut ja edelleenkin vaeltava Neil Young (s. 1945) on kieltämättä kiehtova aihe kirjalle. Omapäisyytensä ja arvaamattomuutensa vuoksi rakastettu ja vihattu artisti on tehnyt useammankin ”kaikkien aikojen parhaimpiin” laskettavan albumin, mutta yhtälailla oudoksuttavaa marginaalimusiikkia. Young on ollut merkittävänä osatekijänä ja vielä useammin päätekijänä upeissa kokoonpanoissa, mutta niinikään myös hajottanut ja hyljännyt niitä tasaisella tahdilla.
Hän on kautta uransa ollut äänekäs rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolestapuhuja, mutta silti herättänyt kränää oikeistolaisiksi tulkituilla lausunnoilla. Hänen arkistonsa pursuilevat julkaisematta jääneitä nauhoituksia, joiden esiintuonnin äärellä mies voisi ihan hyvin viettää vaikka lopun ikäänsä, mutta uusia pitkäsoittoja putkahtelee lähes vuosittain. Young pysähtelee vain hetkittäin, ja silloinkin lähinnä kuunnellakseen millaiseen suuntaan sydämensä seuraavaksi halajaa.
Daniel Durchholz ja Gary Graff ovat toisin sanoen ottaneet vastaan aikamoisen haasteen – tai niin ainakin voisi ajatella. Young itse ei ole vaikuttanut kirjan syntyyn, ja valtaosin sen sisältö on koottu aikaisemmista aihetta käsittelevistä teoksista (keskeisimpänä Jimmy McDonoughin ”virallinen” biografia Shakey: Neil Young’s Biography, 2002), joten jollei tunnustaudu kompletistiksi tai ummikoksi, on tietomielessä Long May You Runilla melko vähäisesti annettavaa.
Kahvipöytä-kokoluokan edustajana kirjan oleellisin anti ei perustukaan tekstin syvälliseen hienouteen vaan aihepiireiltään monipuolisesti jakautuvaan selailumeininkiin ja valtavaan kuvamateriaaliin. Varsinaisen tarinan kylkiäisenä tarjoillaan yhtä sun toista anekdoottia ja enemmän tai vähemmän kiinnostavien artistien melko poikkeuksetta kyseenalaistamattomia ylistyksiä. Kuvat pursuilevat kaikenlaista hienoista livehetkistä erinäisten maiden erinäköisten sinkkukansien kautta aina keikkalippujen kantoihin ja pikkuriikkisiin kuriositeetteihin.
Satunnaiseen ja hiljalleen etenevään selailuun Long May You Run on aivan mainio. Nippelitietoa ja laidasta laitaan vievää tiirailtavaa on reilun 200 sivun teoksessa vähintään riittävästi. Teoksen varsinainen tarkoitus lieneekin pinnallisessa, mutta mieluisan laiskasti etenevässä tuttavuudessa. Tarina etenee Durchholzin ja Graffin näkökulmasta, ajoittain näennäisen kriittiseksikin heittäytyen, mutta pääosin sivustakatsoen kerrottuna. Kulku on melko johdonmukaista ja Anna Maija Luomen suomennos sisällöltään oivallinen, joskin arvosteltavaksi saapuneen painoksen kieliasun painovirheet kielivät eräästä epäystävällisestä pirulaisesta, joka vaanii ihmisiä kuolemanlinjallaan.
Intensiivisenä ja vauhdikkaana lukukokemuksena kirja on hieman raskas ja rasittava, koska sitä ei ole sellaiseen toimintaan tarkoitettu. Todella kovassa Niilo-kuumeessa kannattanee kahlata ennemmin varsinaista elämänkertaa ja levytettyä historiaa. Jos moiseen sukellukseen ei kuitenkaan tunne himoa, voi napata seesteisen sunnuntai-iltapäivän seuralaiseksi Long May You Runin, kupposen kuumaa ja taustalle vaikkapa Harvest Moonin (1992) tai jonkin muun Youngin leudommista levyistä.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuva: Otto Kylmälä (Roskilde 2008)
