11.10.2012
Suomalaisen rockin räyhähenki on pistänyt tuotantonsa kuuden levyn boksiin, joka on tehty vanhalla kunnon ”Nuggets” asenteella. Mutta kuinka ihmeessä näin pitkän ajan voi laittaa sujuvasti yksiin (vaikkakin hyvin suuriin) kansiin?
Stupido
Kauko Röyhkän laajaa tuotantoa on aiemmin niputettu enemmän ja vähemmän onnistuneesti, mutta tällä kertaa työtä ei ole jätetty puolitiehen. Napakasti nimetty kuuden cd:n boksi käy läpi ahkeran artistin koko tähänastisen musiikkihistorian, eikä juuri kiveäkään jätetä kääntämättä. Röyhkän itsensä kasaama kokonaisuus nostaa tietysti esiin suurimman osan niistä ilmeisimmistä raidoista, mutta mukana on myös arkistojen aarteita, sekä erilaisia versioita tutuista ralleista.
Röyhkän historiaan liittyy elimellisesti miestä koko 80-luvun avustanut Narttu-yhtye. Alkujaan bändi oli vain taustaorkesteri, mutta Nartusta kehkeytyi omanlaisensa laatusoittajahauduttamo, jonka hedelmistä koko suomalainen rock hyötyi, ja hyötyy edelleen.
Vuosien saatossa yhtyeen jäsenet vaihtuivat hiljalleen ja alun räyhäkäs rock muuttui ja kehittyi hitaasti, kunnes vuosikymmenen lopussa se oli jotain aivan muuta kuin taipaleensa alussa. Viimeisten levyjen sovitukset ovat leikkisässä progeilussaan oivaltavia ja paikoin suorastaan nerokkaita, eikä bändin persoonalliselle soundille ole löytynyt sittemmin vastinetta. 90-luvun alussa Röyhkä kuitenkin hajotti riitaisan bändinsä ja aloitti uusien soittajien kanssa puhtaalta pöydältä. Tällä kokoelmalla Nartun osuus on ensimmäisen kahden levyn mittainen, tosin Nartun kanssa työstettyjä biisejä versioidaan jonkin verran myös muilla kiekoilla.
90-lukua pidetään yleisesti Röyhkän heikoimpana kautena, mutta vaikka mestari kieltämättä haparoi hetkellisesti ei häneltä ilmestynyt ainuttakaan tyystin kelvotonta pitkäsoittoa, sillä jokaiselta albumilta löytyy vähintään muutama ensiluokkainen ralli. Jumalan lahja ja etenkin lähinnä studio-liveistä kasattu Akti saivat kuitenkin aikoinaan kriitikoilta oikein isän kädestä, mutta jälkikäteen katsottuna albumit olivat tärkeitä kehitysaskeleita, joiden kautta Röyhkä määritteli ja keksi itsensä jälleen kerran uudelleen. Kiviä lensi ilmassa, mutta eipä edes The Beatlesiakaan ymmärretty kun yhtye julkaisi Magical Mystery Tourin.
Kokoelman mukana tulevassa kirjasessa Röyhkä harmittelee näitä sekaisen 90-luvun seikkailuja, mutta musiikillisten saavutusten perusteella katumus on yliammuttua. Instrumentaaliraita Jumalan lahja voisi olla peräisin Berliini-Bowien levyltä, eli puhumme suorasta mestariteoksesta, ja Mun pitää siivota mun akti on yhä ensiluokkainen rock-pala jollaisia irtoaa harvoilta ryhmiltä.
Uusi vuosituhat ja Kauko Röyhkä & Riku Mattila -yhtye saavat luonnollisesti paljon tilaa. Yksinkertaisesti kaksikon itsensä mukaan nimetty ensimmäinen levy osuikin kieltämättä suoraan häränsilmään alkuvuodesta 2008 ja reilu kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Kaksi lensi tuulen mukaan jatkoi vahvaa suoraa. Kokoelmalle on päätynyt myös monia biisejä, jotka tiputettiin pois kyseisiltä levyiltä.
Massiivinen kokonaisuus alleviivaa Röyhkän uran poikkeuksellista pituutta ja sen merkitystä suomalaiselle musiikille. Tämä mies on kulkenut alati muuttuvine yhtyeineen pitkän matkan. 70-luvun uudesta aallosta innoittunut Kotikaupunkini ja 90-luvun säröisestä alternativesta hehkuva Rauno rokkaa ovat syntyneet eri maailmoissa, mutta silti ne ovat kiistatta vähintäänkin kaukaisia serkuksia. Kokoelma korostaa myös sitä helppoutta, jolla Röyhkä on eri aikoina löytänyt aina oman mukavuusalueensa, ja kuten kirjoissaan niin myös musiikissaan artistimme on samalla heijastanut aina kulloisenkin ajan henkeä.
Monet artistit eivät tahdo pistää tuotoksiaan arvojärjestykseen, mutta Röyhkältä sujuu myös tämä ongelmitta. Jotkin albumit ohitetaan kokonaan, joiltain on napattu yksi ainoa biisi, eikä edes välttämättä se ilmeisin, näin esimerkiksi Kaksi koiraa ja Missä viipyy armaani? jäävät kuulematta, kun taas naapurikiekkoja suositaan ehkä turhankin paljon. Osa näistä valinnoista tuntuu lähes provosoivilta ja etenkin Kaksi koiraa, tuo ensimmäinen Nartun jälkeinen albumi, olisi ansainnut edes toisen vilkaisun. Toisaalta kronologisesti etenevä paketti ei hairahdu juuri sivuraiteille ja kappalejärjestys on kieltämättä kasattu kuin kaunein mosaiikki.
Kuten kuvaan sopii, jotkin pitkäsoitot ovat puolestaan saaneet reilusti tilaa. Esimerkiksi Narttu-klassikoiksi luettavat Onnenpäivä, Pikku enkeli ja Ihmelapsi tuodaan parrasvaloihin ja kyseisiä aikoja ylistetään myös levypaketin mukana tulevassa lähes satasivuisessa kirjassa, jossa käydään mm. nopeasti läpi kaikki kokoelmalle päätyneet biisit. Ansaittua kiitosta ja glooriaa itselleen nappaa myös uuden vuosituhannen avannut Miss Farkku-Suomi, joka on edelleen yksi tärkeimmistä levyistä allekirjoittaneen kotihyllyssä.
Lämpimiä sanoja saa osakseen myös Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo yhteistyön hedelmänä syntynyt Hiekkarantaa, jonka sanoituksissa Röyhkä menee toiseen äärimmäisyyteen kuin itse musiikki. Krautrockin ja iskelmärivien yhteentörmäys onkin luonut joitain unohtumattomimpia Röyhkä-numeroita.
Mittavan boksin äärellä viihtyy mainiosti, kiitos vaihtuvien aikojen ja tyylien. Viimeisten levyjen kohdalla jotkin demot ja kokeelliset raidat olisi ehkä voinut jättää kelkasta, mutta toisaalta nämäkin ovat palasia suuresta matkasta – ja jos ne ärsyttävät niin luultavimmin moinen tuo vain hymyn vanhan räyhähengen partaiselle suulle.
Teksti: Mika Roth
Kuvat: Kauko Röyhkä
