23.09.2012
Santtu Luodon tuore rockelämäkerta raottaa verhoa kitaristin elämään, ja paljastaa ainakin osin, miten Ile Kalliosta tuli Ile Kallio.
Minerva
Muistetaankohan kitaristi Ile Kallio (s. 1955) sitten joskus parhaiten ajoistaan Hurriganesin ensimmäisenä kepittäjänä, vai yhteislevytyksistään Kaija Kärkisen kanssa? Sen kertoo vain aika, mutta välähdyksiä siitä, kuinka Kallio ehkä haluaisi itsensä muistettavan, saadaan Santtu Luodon kirjailemasta, kitaristin nimeä kantavasta kirjasta.
Luoto on siinä määrin ansioitunut ja rutinoitunut kirjoittaja, että Kallion monologiksi puettu kirja toimii pääosin aivan niin kuin on tarkoitettukin. Äänessä on tarinan päähenkilö, joka tuntuu osaavan katsoa elämäänsä ja toimiaan kiitettävän monelta kantilta. Ainakin niin, ettei parinsadan sivun aikana ehti puutua ainakaan puhujien vähyyteen. Rakenne vaikuttaa: kirja on jaettu viiteenkymmeneen lyhyeen, parin sivun mittaiseen lukuun. Kuvitustakin on sopivasti ilmavan taiton tarpeisiin.
Kirja tarjoaa siis episodeja Kallion elämästä, siitä kuinka Hurriganes-kitaristin matka muusikkona jatkui Pera & The Dogsin, soololevyjen ja mainosmusiikin parissa, ja kuinka hänestä tuli Euroviisu-säveltäjä ja Kaija Kärkisen kumppani esiintymislavoilla ja studioissa. Liekö kaksikon kumppanuus myös muilla elämänaloilla syynä siihen, että kirjassa käsitellään huomattavasti enemmän ja laveammin Kallion Hurriganes- kuin Kärkis-aikoja, siitäkin huolimatta että jälkimmäinen on kestänyt jo tuplasti ensimmäisen mitan, ja levyjäkin on ilmestynyt jokunen enemmän.
Puutteena sitä ei voi pitää. Ile Kallio kertoo ainakin näennäisen avoimesti tekemisistään, ja jättää yksityiselämän sinne, mihin se kuuluukin. Muutenkin kirja, jonkinlaiseksi rock-elämänkerraksi, keskittyy ilahduttavan runsaasti juuri soittamiseen ja musiikin tekemiseen lieveilmiöiden sijaan. Vain yhden suhteen Kallio tuntuu vähän nostelevan häntäänsä: kitaristi ahmi nuoruudessaan kirjallisuuttaa. Ei ehkä kovin rock-uskottavaa, mutta eipä Kallio sellaisesta koskaan näytä murehtineen.
Eritoten kirjan Hurriganes-aikoihin keskittyvät osuudet tarjoavat vastapainoa sen ehkä tunnetumman kolmikon - Remu Aaltonen, Cisse Häkkinen ja Albert Järvinen - muistelemisille. Kallio on toisaalta hyvin suorapuheinen, mutta toisaalta hän myös yhä kunnioittaa entisiä kollegoitaan, eli mitään raflaavaa teoksessa ei ole. Se lienee peruja siitä, että Kallio on todennäköisesti koko Hurriganes-köörin selväjärkisin jäsen.
Jani Ekblom
