17.09.2012
Helsinkiläinen Murmansk on ehtinyt urallaan jo kolmanteen albumiin. Kuulaiden maisemien, kolhojen rytmien ja efektimyrskyjen sekaan on etsiytynyt uusia ja odottamattomampiakin piirteitä. Lopputuloksena Rüütli on kenties yhtyeen tähän asti vahvin kokonaisuus. Näinollen Desibeli.net esitti kysymyksiä, ja Jari (kitara), Olli (basso) sekä Laura (kitara, laulu) vastasivat.
Tavataan puhua "vaikeasta kolmannesta albumista". Murmanskin toisen albumin jälkeen aikaa ehti hieman vierähtää levyjen välillä ja julkaisevakin taho on muuttunut Spinefarmin alaisesta Ranchista takaisin omakustanteisempaan Around Your Neckiin. Rüütli ei kuitenkaan kuunneltaessa kuulosta ainakaan edeltäjiinsä nähden vaikealta tai erityisen tuskaiseltakaan - onko se silti sellainen?
J: Ei se tekemisen puolesta erityisen vaikea ollutkaan, ainakaan itselle. Aikaa vain käytettiin aiempaa enemmän ja hommaa tehtiin enemmän kypsytellen ja erilaisia ratkaisuja kokeillen. Lopputulos tuntuu ehkä yllättäenkin avoimemmalta ja jotenkin vapautuneemmalta.
Levyn luomista varten yhtye vuokrasi talon Pärnusta. Oliko ratkaisu taannoisen Baltian-kiertueen peruja, vai tuliko ajatus maisemanvaihdoksesta jostain toisaalta?
J: Ideana oli päästä pois pääkaupunkiseudun kiireistä ja rauhoittua kasaamaan ja viimeistelemään materiaalia. Kaikenlaisia luonnoksia oli kertynyt keikkailun ohessa, mutta tarvittiin selkeästi niille pyhitettyä aikaa, että levy rupesi kaivautumaan esiin siellä sun täällä muistiin äänitettyjen pätkien alta. Ja syntyi tuolla paljon uuttakin. Baltiasta toki pidetään tuon rundinkin vuoksi, mutta enemmän paikan valintaan vaikuttivat käytännön seikat, eli helposti käytettävissä oleva tila yms.
Murmansk kuulostaa Rüütlilla tutulta, mutta seasta on erotettavissa myös uusia asioita. Soundeissa on enemmän vaihtelevuutta, soitinnus ja yksityiskohdat erottelevat biisejä toisistaan. Aiemmin hieman yksipuolisen kalsea ja etäinenkin tunnelma on saanut niinikään vähän enemmän lämmön ja läheisyyden piirteitä. Tulivatko uudet piirteet ja temput jo tarpeeseen? Oliko kehityssuunnan haku haasteellista vai enemmänkin "biisi kerrallaan" tapahtunut luonteva retki?
J: Ehkä enemmän se on tuota biisi kerrallaan ja omalla painollaan. Tätä musaa kuitenkin tehdään edelleenkin pitkälti niin, että jutut lähtevät treeniksellä soittelusta ja improilusta. Matkan varrella aihioista tietenkin karsiutuu paljon, mutta varsinaisesti missään vaiheessa ei ole mitään sovittua kaavaa tai lokeroa, mihin juttuja yritettäisiin sovittaa. Tavallaan tämä menee vähän niin, että kun levy on tehty, niin sitten jälkeenpäin voi itsekin kuunnella, että minkäslaista musaa tulikaan tällä kertaa tehtyä.
Ensimmäistä kertaa seuraavat mukana myös lyriikat, joiden puolesta Lauran laululla tuntuisikin olevan entistä korostuneempi rooli. Sanoitusten hieman vieraantunut, mutta toivonpilkkeinenkin maailma tuo levyn tunnelmaan oman omalaatuisen säväyksensä, ja saa suhtautumaan lauluihin vähän eri tavoin kuin aiemmin. Miksi niiden mukaan liittäminen tuntui nyt tärkeältä?
L: Aiemmilla levyillä ei tekstejä tosiaan ole ollut, vaikka niillä on mulle itselleni ollut tärkeä rooli aina. Ei niistä kai ole hirveän hyvin selvää saanut, mutta silti mä olen tehnyt niitä sydänverelläni. Niiden perään toisinaan on kyselty ja ymmärrän sen hyvin, koska olen itsekin aina ollut biisintekstien lukija ja mukanahoilottaja. Totta kai sanat tuovat biisiin lisäulottuvuuden ja luovat väylän tekijän pään sisään. Tällä kertaa tuntui luontevalta lisätä ne kansiin ja samalla antaa mahdollisuus tuolle mainitsemallesi uudelle suhtautumiselle.
Jos levyltä etsii väen vängällä ilmiselvää eroavaa piirrettä suhteessa edeltäjiinsä, selkeimpänä asiana vastaan osuu bändin ilmaisuun etsiytynyt hieman levollisempi ote. Rüütlilla ei kuulla Sumacin tai Palen kaltaisia aggressiivisempia ja äänekkäämpiä ralleja, vaan painotus on entistäkin vahvemmin tunnelmassa ja melodioissa. Miltä levyn aikaansaaminen tuntui suhteessa Chinese Locksiin (2008) ja Eleven Eyes To Shadeen (2009)?
O: Joo, tuo huomattiin ihan levyn loppumetreillä, että sellaista vihaista räiskimistä ei tullut tehtyä lainkaan, vaikka ennen niitä tarjoiltiin treeniksellä ovista ja ikkunoista. Onko se merkki tämän bändin “aikuistumisesta”? Olisi varmaan jo syytä. Mutta onhan siellä niitä ärhäkämpiäkin paloja, kuten Contradisco ja Peel.
L: Oot ottanut hyvin kopin tosta fiiliksestä! Siistiä, oon samaa mieltä. Mulla oli alusta asti sellainen olo, että halusin välttää huutamista ja luoda intensiteettiä enemmän melodian ja muun ilmaisun kautta. Keikoilla tosin palkeet varmaan paukkuvat enemmän. Musta tässä levyssä on enemmän sellaista kokemuksen tuomaa rentoutta ja otetta siitä syystä, että meidän kokoonpano ei ole muuttunut pitkään aikaan. Aiemmin on porukkaa vaihtunut per levy.Me molopäät tunnetaan jo toisemme ja pelataan intuitiivisemmin yhteen.
Muutoksiin ley-yhtiökuvioissa lienee omat syynsä, mutta vaikuttaako muutos yhtyeen tavoitteisiin? Rüütli näkee syksyllä myös ulkomaiden markkinat, millaisia odotuksia levy herättää yhtyeen tulevaisuuden suhteen? Melko ahkeran ulkomaiden kiertelyn ja kahden varsin laadukkaan ja persoonallisen albumin luulisi ainakin taanneen Murmanskille jo ihan kohtuullista jalansijaa.
O: Spine jäi tosiaan pois, se lafka kun on nykyisin pelkkää kaupallista metallia, eikä Ranchiä enää ole. Sen jälkeen kun ihmiset vaihtuivat, jäimme siellä vähän orvoiksi piruiksi metallimiesten keskelle. Vähän alkuun toki epäilytti sinne mennessämme, paljonko kotimaiset ”isot” levy-yhtiöt saavat aikaan ulkomailla, ja se tuli todettua. Käytännössä itse junailtiin ja jopa kustannettiin Eleven Eyes To Shaden Keski-Euroopan julkaisu, joten Spine julkaisi levyn oikeastaan vain Suomessa. Nyt oman levymerkin kautta toimiessa levy tulee ulos alkuun yhdessätoista maassa ja toivon mukaan jatkoa seuraa. Siinä mielessä näyttää erittäin paljon paremmalta. Onhan se ollut mukavaa huomata, että ulkomailta tulee aidosti hyvää palautetta ja keikkapyyntöjä, eikä kyse ole pelkästä itsekseen tehtävästä vientitoivohymistelystä täällä takametsissä.
Yhtyeen historia alkaa jo ulottua melko kauas, ja Desibeli.netinkin sivuilta ensimmäinen maininta löytyy vuodelta 2005. Moni asia on sittemmin muuttunut, ja monen monta pedaalin painallusta ehtinyt vierähtää vuosien kuluessa. Miltä retki Murmanskin matkassa on tähän mennessä tuntunut? Onko jokin tietty hetki jäänyt mieleen sellaisena, että "ei enää ikinä", tai yhtälailla päinvastoin? Kuinka toiveet ja odotukset on kehittyneet? Oletteko listanneet saavutuksia ja tavoitteita vai menneet kuin biisit parhaimmillaan; hieman kepeästi, kiireettä, mutta kaihtamatta yllätyksellisimpiäkään käänteitä?
J: Itse olen ollut mukana vuoden 2008 alusta saakka, eli ajasta pikkuisen ennen Chinese Locksin julkaisua, mutta onhan tässä kilometrejä kertynyt jo senkin jälkeen. Mukaan mahtuu toki hetkiä, kuten taannoisen Venäjän rundin paniikinomaiset aamuherätykset ja lähes koneista myöhästymiset tunnin yöunien jälkeen, mutta toisaalta esimerkiksi siltä samaltakin reissulta on niin paljon hyviä ja hyvällä tavalla käsittämättömän outoja muistoja, ettei niitä kyllä vaihtaisi. Uusi Venäjän rundi onkin noita toivelistalla ja työn alla olevia juttuja. Ei tässä pahemmin olla ”uraa” suunniteltu, vaan annettu vain mennä. Katsotaan mitä käy seuraavaksi.
L: Niin, ehkä tässä ollaan vähän ”jahas, mitäs jännää sitten tehtäs?” Mitään viiden vuoden tulossuunnitelmia ei kyllä ole missään vaiheessa tullut tehtyä. Siisteimpiä juttuja on ollut Venäjän lisäksi meidän Euroopan reissut, jolloin ollaan kommellettu ties minkä maiden poliisien kanssa, nukuttu ihmisten kodeissa, autossa kadulla ja vallatuissa taloissa. Jengi on ollut ihan käsittämättömän toverillista ja vieraanvaraista monesti, enkä vaihtaisi niitä hetkiä mihinkään.
-Jos joskus saan stressistä syövän, se johtuu osittain näistä reissuista, mutta luulen samalla sen naurun määrän lykkäävän sitä. Ei ikinä-osastoon kuuluu varmaan viimeinen Mursubiili, Mersu Kasten ´89. Se helvetinkone oli saada mut järjiltäni! Mä en enää ihan lopuksi uskaltanut haukkua sitä, koska pelkäsin sen kuulevan mut. Kerran se varmaan kuuli ja sitten nukuttiin kylmä yö huoltoaseman parkkipaikalla rallikansan perseillessä ympärillä. Onneksi pelastaja saapui aamulla toisella autolla.
Ja loppuun perinteisen legendaarinen vapaa sana!
O: Bändin ex-kitaristi-Jari meidän ekassa Ilkka Valpasvuon tekemässä Desibeli-haastiksessa joskus ammoin perusteli Murmansk-levyn hankintaa ”hyvänä musiikkina kädenväännön PM-turnauksen taustalle.” Sitä vanhaa EP:tä mä en ehkä enää suosittelisi, mutta tätä uutta albumia kyllä. Ja miksei tuollakin myyntipuheella?
L: Pitäisiköhän Jari pestata meille PR-hommiin? Selvästi se näkee noi oikeat markkinaraot. Nerokasta! Terveiset siis Rexulle!
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Anet Rilanto, Janne Karvinen
