Dead Can Dance: Anastasis

Mystisen maailmanmusiikin ja kuulaiden tunnelmien omalaatuinen veteraaniduo julkaisi albumin 16 vuoden tauon jälkeen. Onko Anastasis odotuksen vai ennakkoluulon arvoinen?

PIAS

Alun alkaen Melbournessa vuonna 1981 perustettu Dead Can Dance nousi aktiivivuosinansa tunnetuksi ja monenlaisia yleisöjä tavoittaneeksi musiikilliseksi tekijäksi. Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin luomat eteeriset äänimaailmat, tunnistettavat ja omalaatuiset lauluäänet, hyvin sameassa sammiossa kehittynyt ja omiin suuntiinsa oman tahtonsa mukaan elänyt vaikutteiden kirjo myös ansaitsivat tulla ihmisten tietoisuuteen. Jos etsii yhtyettä, joka on tehnyt monipuolisen ja kiinnostavan uran, vaikuttanut tekijöihin elokuvamusiikista goottisynkistelyn kautta deathmetaliin ja ennen kaikkea pitäytynyt levyttävänä tahona asian ytimessä, kannattanee Dead Can Dancen suuntaan kääntää korvansa.

DCD:n syntyaikoina Perry tunnettiin lähinnä Buzzcocks-henkisen The Scavengersin laulajabasistina. Gerrard sen sijaan oli jo alun alkaenkin suuntautunut musiikin suhteen varsin taiteellisiin suuntiin, ilmaisten itseään uniikilla äänellään sekä dulcimerilla. Erinäisten sattumusten, ja DCD:n ensimmäisten rivien kasautumisen myötä yhtye poistui Australiasta toimimaan Lontoosta käsin saatuaan levytyssopimuksen 4AD:n kanssa.

Vuonna 1984 ilmestynyt nimetön debyytti lienee yleisin syy DCD:n nimeen kiinnittyneelle gootti-leimalle. Levyn aikaan vielä tavallisten bändi-instrumenttien ympärille kokeellista ja alkukantaista rockia rakentanut kuusikko omasi toki elementtejä, joista se tulisi myöhempinäkin vuosina tunnetuksi, mutta kokonaisuus poikkeaa vahvasti bändin keskeisemmistä albumeista.

Oleellisin muutos koski kokoonpanoa. Kolmannella täyspitkällänsä Within the Realm of a Dying Sun (1987) Perry ja Gerrard toimivat enää ulkopuolisten apuvoimien kera. Albumi on yhtyeen uralla eräänlainen käännekohta, jonka myötä varsinkin viitteet rock-musiikkiin varisivat vanhojen muistojen virtaan. Jäljelle jääneen duon tekosia ovat sittemmin alati vahvemmin merkanneet erikoiset soitinnukset, yhä suuremmiksi ja toisaalta vähäeleisemmiksikin kasvaneet äänimaailmat, ja ennen kaikkea kokonaisuuden tunnistettavimmat piirteet, Perryn syvä baritoni sekä Gerrardin hyytävä altto.

Ennen yhtyeen tarun ensimmäistä päätepistettä, vuoden 1996 Spiritchaseria, duo ehti julkaista vielä albumit The Serpent´s Egg (1988), Aion (1990), Into the Labyrinth (1993) sekä pääosin harvinaisempia live-tulkintoja sisältäneen kokoelman Toward the Within (1994). Näistä etenkin The Serpent´s Egg on jäänyt elämään hyvin vahvana ja mystisen tunnelmansa säilyttävänä luomuksena, jonka myötä yhtye alkoi hiljalleen kerätä suurempaakin suosiota. Perryn ja Gerrardin välinen luova energia alkoi kuitenkin samalla hiljalleen ehtyä. Pariskunnan romanttinen historia päättyi 90-luvulle tultaessa, mutta tässäkin tapauksessa kitka ja negatiiviset käänteet tekivät musiikille itsellensä hyvää.

Liika on kuitenkin liikaa, ja eri puolilta maailmaa (Gerrard palasi Australiaan perustamaan perheen, Perry muutti Irlantiin ja rakennutti studion vanhaan kirkkoon) useita vuosia toiminut Dead Can Dance lopetti virallisesti toimintansa vuonna 1998, kaksi vuotta Spiritchaserin jälkeen. Syistä lopetuspäätökselle on uumoiltu yhtä jos toista, mutta kautta aikain yhtye on ollut imagostansa ja yksityisyydestänsä hyvin tarkka. Parivaljakon oleellinen tarjonta on kuultavissa levyiltä, ja on ainoastaan oikein, että kuulijaa rohkaistaan suuntaamaan huomionsa sinnepäin.

Aikain kuluessa Perry ja Gerrard toimivat omilla tahoillaan omilla tavoillaan lähinnä soololevyjen parissa. Gerrardista tuli erityisen suosittu tapaus elokuvasoundtrackien äärellä, joihin hänen äänensä istuu suorastaan erinomaisesti. Tunnetuin tulos tältä saralta lienee James Hornerin kanssa yhteistyössä luotu The Gladiator-elokuvan musiikkiraita, joka poiki Oscar-ehdokkuuden sekä Golden Globe-voiton.

2000-luvun puolivälin tienoilla Dead Can Dance kuitenkin palasi live-esiintymisten muodossa, ja lopulta täyspitkän albuminkin kera. Anastasis ilmestyi elokuussa 2012 ja on yhtyeen ensimmäinen uutta musiikkia sisältävä luomus 16 vuoteen. Onko taika yhä tallella? Säkenöiko luova energia? Käyvätkö tutut kuvailusanat, kuten jännittävä, yllättävä, eteerinen ja salaperäinen yhä päinsä?

Ambientin, klassisen piirteiden ja maailmanmusiikin välimaastoihin asettuva maalailu kuulostaa kyllä tutulta, mutta lähinnä siksi, että ei mikään muukaan ole koskaan Dead Can Dancelta kuulostanut. Kuluneet vuodet ovat jättäneet jälkensä, mutta salaperäisen kohtalokkaasti etenevissä kappaleissa se kaikuu entistäkin syvempänä viisautena, jonkinlaisena levollisuutta huokuvana ymmärryksenä suuremmista asioista. Ylipäänsä, jos se suinkin on mahdollista, yhtyeen äänimaisema soi Anastasiksella jylhempänä kuin koskaan.

Lähes tunnin mittainen kahdeksan kappaleen kokonaisuus kantaa muassaan vaikutteita ja tunnelmia eri puolilta maailmaa ja taivaltaa kautta yhtyeen pitkän historian, mutta ei suostu allekirjoittamaan termejä, kuten tyypillinen ja turvallinen. Huolimatta laveasta vaikutekirjosta Anastasis on yhtenäinen ja kappale toisensa jälkeen sisäänsä upottava kokemus. Sävyvaihtelut, soitinnuksen monimuotoisuus ja paljolti perkussioiden hypnoottisten rytmikuvioiden voimaan perustuva kiehtovuus muovaavat levyä joka kuuntelukerralla hieman toisenlaisen tuntuiseksi.

Länsimaisen folkin tunnelmia ja syksyistä goottifiilistä haeskeleville albumi voi tuntua pettymykseltä, sillä antimista leijonanosa osoittaa itämaiden, välimeren ja Afrikan suuntaan. Kenties levyn mieleenpainuvimmat osuudet syntyvätkin juuri tästä symbioosista, kun jokin tutulta tuntuva sekoittuu rytmeihin ja säveliin, joiden syvät juuret ovat aivan toisaalla. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaanivaisen Kikon kuulas kitarasoolo, jonka nuoteissa soi yhtälailla söhrytukkaisen rappioromantikon sydänsuru kuin myös iättömän viisauden mysteeri.

Anastasiksen biisimateriaali on kauttaaltaan vahvaa, ja jakautuu tasaisesti Perryn arvokkaasti ikääntyneen, pohjattoman syvästi soivan äänen ja Gerrardin salaperäisellä voimalla huumaavan laulun välillä. Parhaimmillaan duo on silti silloin, kun kumpaisenkin ulosanti ja vaikutekirjo kohtaavat toisensa juuri oikeassa paikassa. Tällä levyllä se paikka on Return of the She-King, josta kasvaa innoittava kliimaksi albumille, joka tuntuisi olevan ahkeran kuuntelunkin jälkeen varsin kelvollinen ja miellyttävästi mielikuvitusta ja lyhenevien päivien melankoliaa ruokkiva paluu albumikantaan.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: deadcandance.com