Pienet

Pienet II- Syyskuu 2012

09.09.2012


Arpia: ….Ja kaikki muuttuu

Keravalaisen Arpian kolmas äänite sisältää neljä kappaletta tanakkaa, perusvarmaa suomirockia. Ei sen enempää eikä vähempää. Pyörän keksimiseen Arpian musiikki ei viittaa edes etäisesti, mutta jos sen ei anna häiritä, huomaa kuuntelevansa aivan toimivaa melodista rockia.

Lukuisista kilpailijoistaan Arpian erottaa virkistävä ylimääräisen äijäilyn ja synkistelyn puute. Vaikka bändin sujuvassa soitossa on rosoa ja munaa, tuntuu se tulevan ulos luonnollisesti ilman teeskentelyä. Myös vahvat melodiat on laskettava Arpian ansioksi. Erityisesti Hetken irrallaan ja Kaikki muuttuu ovat päteviä suomirock-rykäisyjä.

Tommi Saarikoski


'Auer' Auer: Auer

Aueria on verrattu niin Herra Ylpp√∂√∂n kuin CMX:√§√§nkin. On totta, ett√§ lauhkeimpien s√§keist√∂osuuksien laulumelodiakaaret ovat henkist√§ sukua ensiksi mainitulle. Ylp√∂n soolotuotannon melkoisen konventionaalinen voimasointuiskelm√§ loistaa kuitenkin p√§√§s√§√§nt√∂isesti poissaolollaan. Ja t√§m√§ on ‚Äď jos saan sanoa ‚Äď Auerin selke√§ etu. Yhtye onnistuu nimitt√§in melkoisesta mahtipontisuudestaan huolimatta olemaan varsin koukukas. V√§lill√§ pistell√§√§n melkein progeksi, toisaalla taas nakutetaan sooloa kuin Dave Mustaine parhaina p√§ivin√§√§n. Ihan CMX:n moniulotteisiin kerroksellisiin sf√§√§reihin ei ainakaan viel√§ sukelleta, mutta sellaista Sub Urban Tribe -henke√§ kyll√§ v√§lill√§ v√§l√§ytell√§√§n. Edes matalalta murisevat A-vireiset kitarat, jotka sivumennen sanoen tuntuivat kymmenisen vuotta sitten muodostuneen yhden jos toisenkin raskaamman rock-ryhmittym√§n de facto -standardiksi, eiv√§t kaappaa tautologisen p√§√§llek√§yv√§√§ roolia kerronnassa. My√∂s suomenkielisiin sanoituksiin on n√§hty selv√§sti vaivaa.

Auerin suurimpana haasteena on kilpailla genressä, jossa helposti tulee hukkuneeksi monien muiden vastaavien tekijöiden joukkoon. Yhtyeellä riittää kuitenkin niin uskallusta kuin kyvykkyyttäkin asettaa sävel- ja sovituskielensä rima riittävän korkealle ja välttää niitä kaikkein ilmeisimpiä reittejä. Lisäpääomana bändillä on takataskussaan aimo annos osaavaa soittotaitoa sekä Markus Taipaleen tutunkuuloisuudessaankin varsin dynaamista ja monipuolista laulutulkintaa. Suhteellisen tasalaatuiseksi saadun kolmibiisisen demon soundimaailman ainoa pikku puute oli oikeastaan herkimpien osien aavistuksen taka-alalle jäävä laulu. Lisäksi äänimaisemallinen sovituspuoli tuuttasi kautta linjan aika eeppisin ottein, joten ainakin itse jäin kaipailemaan paikoin myös pientä kasaantuloa ja tiivistämistä. Jos ei Auer nyt ehkä kaikkein friikeimissä uugee-hämylöissä soi, niin kyllä tälläkin näytteellä kehtaa Radio Rockia varsin suorin selkärangoin lähestyä. Omassa lajityypissään selkeästi keskitason paremmalle puolelle asettuva ryhmä.

Rami Turtiainen


'I Black Totem: I Will Haunt You (7'')
Blast Of Silence / Hockey Champ / Svart / Tar Honey

Pahaenteisesti, jopa paholaismaisesti, alkaa nimibiisi Black Totemin I Will Haunt You -seiskalla; se soi kuin kevyesti varustettu doom-yhtye. Jonkinlaiseksi deathrock/blues/doomiksi yhtye, eli kaksikko Spit Poison ja Tony Cash, itseään luonnehtiikin. Vaikka nimibiisillä kuullaan myös The Seekretsiä, on se kolmesta riisutuin ja sinisävyisin. Sitä seuraava Cash and Poison kohkaa vauhdilla räntäten ja aivan mukavasti. Levyn persoonallinen anti on kuitenkin vasta kääntöpuolella. Hidas, oikeastaan vain muutamaa juttua koko mittansa toistava parahdus nimeltään The Storm on tuskainen ja syntyy väkisin, mutta soi silti vapautuneesti, alistetusti, raivolla. Onhan Black Totemissa paljon yhtäläisyyksiä samaan väriskaalaan uskovaan Black Magic Sixiin, mutta tämä kolistimet-ja-kitara -duo on shamanistisempi eikä samalla tavalla ekstaattisuuteen pyrkivä, onnistuneemmin mystinenkin.

Jani Ekblom


'Red' Fallmost: Red (EP)

Red-EP:n parin ensimmäisen biisin perusteella on helppo kuvitella Fallmostin kuunnelleen keskipitkän oppimäärän mm. Yeah Yeah Yeahsia. Se ei ole erityisen omaäänistä muttei pahakaan: kuusikon rock nykii irtonaisesti mutta tarkasti ja tiputtelee murusia kulkiessaan muistin sopukoissa. Redin jälkimmäisellä puoliskolla ote on eeppisempi, rennompi. Ei tosin lohikäärmeitä ja sukkahousutaistelua vaan Guided by the Lightsissa klassisen popbiisin ajatuksen motivoimaa venyttelyä, statementin hakemista, ja Hushissa rouheampaa, rohkeampaa ja rockimpaa vääntöä. Nämä ovat julkaisun keskeiset biisit, mutta niistä puuttuu alkukaksikon rentous, tietynlainen välinpitämättömyys seurauksista. Edellisestä pikkukiekosta on tapahtunut selkeää kehitystä ja keskittämistä, jatkolta voi toivoa vielä rohkeampaa heittäytymista. Red on mukava, mutta turhan varman päälle pelaava EP.

Jani Ekblom


'Tervetuloa Famine Year: Tervetuloa tilastoihin (7'')
Make a Difference - Build a Pipe Bomb / Psychedelica

Kahden demonsa perusteella Famine Year on vaikuttanut hyvältä muttei ikimuistoiselta. Uusi seiska hilaa kuitenkin fiiliksiä selkeästi kohti jälkimmäistä. Tervetuloa tilastoihin on väkevämpää, tarkempaa ja raaempaa kuin yhtyeen aiempi materiaali yhteensä. Grind/crust/hardcore-yhtyeen kolistelu menee välillä jopa noiserockin tontille, mutta tällaisista ns. rajoista ja niiden ylittelystä ei tarvitse vaivaantua. Jos jotain, Famine Year tuntuu edustavan useaa lajia kerralla, kuulostamatta silti yhtään sekavalta. Väkivaltaiseksikin yltyvä mekkalointi syntyy jossain rumpujen ja kitaran välissä, mutta ilahduttavasti basso tarjoaa seurattavan, jos ei nyt ei aivan melodiaa kuitenkaan. Ja kun kaiken kiivailun keskellä voidaan tarjota lamaannuttavaa raskautta nimibiisin tapaan,ei paljon kehtaa moittia. Tiukka yhdeksän biisin levy, jonka tarpeeksi vaihtelevat biisit tekevät Famine Yearista hitusen vastaaviaan paremmaksi, nimittäin kuuntelukestävämmäksi, eli ei paha vaan hyvä.

Jani Ekblom


'Iron Iron Boris: Iron Boris -EP
We Are The Trail

Aikuisten miesten henkireiäkseen perustama Iron Boris onnistuu siinä missä moni ei. Huutomeuhkalla, kitaralla ja rummuilla luotu kipakka hardcore on sähäkkää, ytimekästä ja ehkä juuri puuttuvasta alapäästään johtuen samalla jotenkin pari astetta keskimäärää loogisempaa. Vaikka melodiat, soinnut ja sovitukset ovatkin paineen purkamisen verrattuna saatekirjeen mukaan toisarvoisia, on lyhyissä juoksuissa silti yllättävän paljon ideaa ja koukkua. Vaikka Topi ja Otto Ruokolaisen ja Asmo Palteiston kuuden biisin seiskatuumainen ei vielä ns. räjäytä tajuntaa, on kolmikon tiivistyksissä jotain nastaa ja viehättävää. Toisaalta joku Pizzalips on meikäläisen korvaan jopa hittipotentiaalinen omalla päällekäyvällä tavallaan. Vaikka naama on vakava ja meuhka miltei väkivaltaista, on "musiikissa" silti jotain äärimmäisen hersyvää pilkettä mukana. Kuulostaa siltä että Rauta-Boriksen keikalla voisi olla hauskaa.

Ilkka Valpasvuo


'Your Lifeline Lost: Your Turn Is Last

Melodista ja nopeaa punkrockia 90-lukuisen skeittipunkin ja 2000-luvun melodisen hardcoren hengessä soittavan vantaalaisen Lifeline Lostin viiden biisin debyytti-EP Your Turn Is Last keskittyy perusasioihin. Miika Anundin meuhkaavat vokaalit saavat toimivasti tukea soittajien taustalauluista. Soitossa keskitytään niskaa nytkyttävän energian ylläpitämisen ohella mukavasti melodisuuteen, mikä tekee paketista melko helposti lähestyttävän. Omaperäisyyspuolella yhtyeellä ei ole juuri tuhansista muista samoilla suunnilla liikkuvista bändeistä erottavia piirteitä, mutta toimiva soitto, tasapainoinen kappalemateriaali ja hyvin ylläpidetty energia ovat jo ensimmäisellä näytteellä hyvin hallussa. Biisimateriaalin yllätyksettömyys ja pienoinen tasapaksuus ovat sitten se tärkein asia mihin jatkossa panostaa - millä saada vaikkapa meikäläisen kaltainen tuhat ja taas tuhat punk-yhtyettä selannut kuulija innostumaan juuri LLL:n touhusta? Hyvät biisit on yksi tapa, omaperäinen soundi sen oheen plussaa. Näistä tarjokkaista End Of Days hiukan molli-seesteisemmällä otteellaan jää vahviten mieleen. Anchorsin isommin itseään painottava kertsi toimii myös meikäläiselle.

Ilkka Valpasvuo


'Malma' Malma: Driving / Cry

Ajatus että brittiläinen pop-taivaan pureskeltujen artistien kanssa yhteistyötä tehnyt brittiläinen laulaja-lauluntekijä tulee ja kokoaa joukon nimeämättömiä suomalaisia muusikoita luodakseen seuraavan Suomen Euroviisu-biisin, kuulostaa absurdilta. Toki juuri sillä lailla absurdilta mitä koko Euroviisu-ilmiö. Ja kun kuuntelee Mal Carrattin nähtävästi briteissä tekemiä, jostain syystä tätä hanketta promotoivia, kauheilla synakaarilla kuorrutettuja ja isoon riffiin luottavia näytekappaleita, ei Euroviisu-hanke kuulosta kauhean kaukaa haetulta. On meinaan sen verran juuri sen henkistä isosti maalattua pop-huttua että...

Onhan näissä parissa näytebiisissä ihan kelvosti semmoista valmiiksi pureskeltua koukkua, eli niistä saisi ehkä ilman ison maailman täyteen ahdettua, korkealta kaartavaa ja glitterillä tuhrittua sovitusta jopa ihan vereviä perusbiisejä. Tällaisessa muodossa ne toki kelpaisivat hyvin juuri Euroviisuihin pettymään, sillä vastaavalla tuotantojäljellä sinne ennenkin on lähdetty henkseleitä paukuttamaan ja toteamaan että kylläpä itäblokki äänestää toisiaan... Tältä pohjalta siis Malma. Voidaan toki kuunnella sitten niitä sen bändin näytteitäkin, mutta toivottavasti niihin sitten saadaan edes jotain sellaista omaperäistä sielua ja/tai persoonaa...

Ilkka Valpasvuo


'Nurjasielu' Nurjasielu: Nurjasielu

Oulun ja Raahen alueelta ponnistava Nurjasielu tarjoaa ensilevytyksellään mielenkiintoisen keitoksen perinteisen monimuotoista rockia ja virkistävän oloista kieroutta. Tuntuisi järkevältä arvata yhtyeen kasvaneen Sielun Veljien ehdottomuuden, Sen uuteen aaltoon kallistuvan monipuolisuuden ja vaikka Levy-yhtiön bändien keveyden parissa. Kuuluu Nurjasielussa myös kotiseutujen nyrjähtyneisyys Radiopuhelimista lähtien. Järkkymätöntä ja asenteellista, mutta toisaalta myös vähän hömelöä, sellaista naiivin oloista. Ei millään yhtä tiukkaa tai melodista, koukukasta kuin tässä mainitut verrokkinsa, mutta hyvällä matkalla.

Biisinelikko on tasavahva, Kultainen el√§intarha tarjoaa punkruntua, Banaanilevy melodiasta nousevaa laveampaa lanaa, Huuto rakentuu tarttuvan kertos√§keens√§ ymp√§rille ja Nimikirjaimet poukkoilee sinne t√§nne. Jukka Marjusaaren laulaminen keinuu persoonallisen ja ongelmallisen v√§liss√§ pudoten hiuksenhienosti ensimm√§isen puolelle ‚Äď jotenkin hyvin 80-lukulaiselta tuntuva rujo mutta kaunis tyyli. Nurjasielu ei tee ennenkuulematonta, mutta toimivaa ja omaleimaiseksi kehittym√§ss√§ olevaa rock-musiikkia. Se on viel√§ sanottava, ett√§ siell√§ miss√§ Nurjasielu hetkitt√§in tuo mieleen 90-luvun Apulannan, ei se laula ahdistuksesta ihmissuhteiden alttarilla, vaan Velvet Undergroundin kuuntelemisesta.

Jani Ekblom


'Abroad' Plans: Abroad

Kolmibiisisen Abroadin saatekirje tarjoaa erikoisia viitekohtia Plansin musiikille: toisaalta tekstissä mainitaan Damien Juradon, Red House Paintersien ja Death Cab For Cutien kaltaisten nyansseilla pelaavien laatuhissuttelijoiden vaikutus, ja toisaalta kuvassa näkyvä yhtye kaksikaulaisine kitaroineen kivisessä ympäristössä vie ajatukset jonnekin aivan muualle, eeppisemmän ja kovaäänisemmän rockin puolelle.

Niin tekev√§t biisitkin: kitarat vinkuvat, rumpali kolistelee menem√§√§n ja p√§√§llek√§yv√§ pauhaaminen on aika kaukana mink√§√§nlaisesta folk- tai pop-ilmaisusta. Plans on enemm√§nkin klassiseen (blues)rockiin kallistuva kolmikko, joka pit√§√§ kitarasooloista. Toki meno on kevytt√§ verrattuna trion metallitaustoihin, mutta ei niin j√§nn√§√§ kuin annetaan ymm√§rt√§√§. Ei Abroad huonokaan ole; kuin keskitien l√∂yt√§nyt, itse√§√§n rajoittanut Kingston Wall. Biiseiss√§ on paljon ideoita ja Plans kuulostaa s√§rmikk√§√§lt√§, mutta jokaista mielenkiintoista yksityiskohtaa kohtaan kuullaan my√∂s jotain kliseist√§. Ratkaisematon ongelma on my√∂s se, ettei halu tehd√§ Mark Kozelekin tai Juradon musiikkia oikein kohtaa halua kuulostaa samalla revittelev√§lt√§ Robert Plantilta ‚Äď ei ainakaan t√§ll√§ kiekolla.

Jani Ekblom


'Siipisulat' Siipisulat: Siipisulat

Rovaniemeläinen Siipisulat aloittaa EP:nsä siipiä väriställä puolen minuutin introlla, jonka jälkeen siirrytään asiaan. Viisivuotiaan, pikkuhiljaa nykyiseen muotoonsa kehittyneen ja nyt ensijulkaisunsa tarjoilevan yhtyeen musiikissa soi kiireetön avara folknäppäily, josta löytyy myös psykedeliaa ja metsän tuoksua. Heti Pesä -kappaleella humisee taustalla kuin metsän suojassa seuratulla kesäsateella, Annika Rapon kiireettä humisevan laulutulkinnan värittäessä kuorrutuksen luomukakkuun. Lintunen jatkaa yhtä lailla uneliaasti, mutta pitää sisällään myös isompaa kaarta ja maalauksellisuutta. Lennellään sen metsän yläpuolella, mutta melko seesteisissä tuulenvirtauksissa.

Pekka Strengin Kesämaan suuntaan kumartuva akustis-psykedelinen näppäilyfolk onnistuu mainiosti luomaan heleän harmonisuuden, joka sopii tarinoiden ajattomuuteen ja sävellysten kiireettömään melodisuuteen. Vaikka Reissulaulu on hiukan aiempaa koleampi ja kohtalokkaampi, pitää se silti hyvin kiinni akustisesta kepeydestään. Siipisulkien psykedelia ei karkaa progeen vaan luottaa folkiin ja metsän suojaan. Päätösraita Suopursun tuoksu unelmoi mollivoittoisesti sammalmatolla viipyillen, Rapon laulukaaret nousevat hyvin esiin. Panu Johanssonin äänimaisemat ovat Siipisulille ehdoton vahvuus, ne pysyvät oivasti taustalla luomassa tunnelmia. Lupauksia herättävä ensikosketus.

Ilkka Valpasvuo


'One Singletone: One Million Dollars! (EP)

Singletonea voisi luonnehtia l√∂yh√§sti termill√§ ‚ÄĚasennerock‚ÄĚ. K√§yt√§nn√∂ss√§ t√§m√§ tarkoittaa kevyiden punks√§vyjen ohella sit√§, ett√§ paketissa kaikuvat yht√§√§lt√§ Hanoi Rocks -tyylinen 80-lukulainen my√∂h√§isglam, toisaalta esimerkiksi The Flaming Sideburnsilt√§ tuttu rouhea katurock. Ehk√§p√§ jos Mot√∂rhead kesytett√§isiin kodin vahtikoiraksi, voisi se kuulostaa v√§h√§n Singletonelta. Toni Roposen laulusoundissa on karheimmillaan jotain Pate Mustaj√§rvelt√§ ja Peer G√ľntin Timo Nikilt√§ tuttua, eik√§ kumpikaan vertailukohde ole t√§ss√§ yhteydess√§ moite. Rauhallisemmin tulkitessaan, joutuu Roponen kyll√§ v√§h√§n pinnistelem√§√§n niin viretason kuin √§√§nens√§ soivuudenkin kanssa, mutta rouheissa purkauksissa homma toimiikin sitten varsin mukiinmenev√§sti.

Kappaletasolla edeltävät yhtyeelliset esimerkit tarkoittavat vähän yksiulotteiseksi jäävän Love is Just a Wordin punkahtavaa poprockia ja kahden, paremmin toimivamman lopetusraidan (Moving On, Loud & Proud) glamin kulmille nojaavaa ilmaisutapaa. Parhaimmillaan Singletone tuntuu silti olevan kakkosraidalla Fake Your Spades, jonka räyhäkäs katugarage on etäistä sukua 60-70-lukulaisille esikuvilleen, aina stoogesien ja rollingstonesien kautta The Pretty Thingsiin. Soundit on saatu suhteellisen tasapainoisiksi ja soittokin rullaa varsin mutkattomasti. Vaikka suoraviivaisessa rockissa pelkistäminen on hyve, vähän lisää kulmia ja monitahoisuutta jäin silti itse kaipailemaan. Muilta osin kiekko rullaa ihan kelvollisesti.

Rami Turtiainen




Lukukertoja: 3694
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs