Flow Festival 2012

Vuoden 2012 Flow Festival oli jälleen kasvanut. Desibeli.netin Kari Koivistoinen pettyi perjantaina, sai vatsan täyteen musiikista lauantaina ja koki täyttymyksen sunnuntain vahvoista naisista.

Tämänvuotinen Flow oli taas kasvanut edellistä vuodesta ja alkoi vaikuttamaan yhä enemmän festareilta muiden joukossa. Pisuaarit vuotivat, ihmiset horjuivat ja liikkuminen lavalta toiselle oli hankalaa. Valitettavasti en päässyt keskiviikkona Bon Iveria katsomaan, joten jouduin aloittamaan työsarkani festarien heikoimmasta päivästä, perjantaista.

Oli jo ennakkoon tiedossa, että Flying Lotus, Death Grips, Hudson Mohawke ja Bobby Womack olivat poistuneet perjantain ohjelmistosta, mutta inhottavin isku oli hehkutetun debyytin tehneen Frank Oceanin peruuntuminen viime hetkellä. Näinpä pistin toivoni viime vuonna estyneeseen Lykke Lihin.

Johtuen Lykken hienosta äänestä ja kahdesta erinomaisesta albumista, odotukset olivat korkealla. Näinpä tipahdus maan pinnalle oli erityisen kivulias. Kun kolmantena kappaleena esitetty haikea Sadness Is a Blessing ei tuntunut missään, kävi selväksi, ettei keikka lunastaisi odotuksia. Esitys oli samanlaista kumista, tekotaiteellista paskaa kuin Lin päällä ollut musta sadetakki suruhuiveineen. Koko keikka meni ihmetellessä, miten bändi pystyy kuulostamaan materiaalista huolimatta niin etäiseltä, kylmältä ja ohuelta. Olo oli kuin taidenäyttelyssä, jossa teoksista oli jäljellä enää raamit. Mustiin pukeutuneen yhtyeen soitannassa ei ollut mitään kiinnostavaa ja viimeiseksi jätetty hitti Get Some kuulosti lähinnä väkinäiseltä.

Jos Lykke Lin show:sta puuttui sielua, tunnetta lämpöä, sitä riitti Charles Bradley And His Extraordinairesin keikalla. Yli kuusikymppinen herra säteili lavalla esiintymisen riemua ja nautti saamastaan lämpimästä vastaanotosta. Vaikka nuorista sälleistä koottu taustaryhmä ei aivan liekeissä ollutkaan, tämä perinteinen glitterin kyllästämä soul paransi pettymyksessä piehtaroivaa sielua ja ruumistani. Silti poistuessani alueelta vanhassa Lykke Li –paidassa oli mieli mustana ja lauantain The Black Keysin keikka alkoi jo pelottamaan.

Flow lauantai

Flow:n lauantain ohjelmisto oli etukäteen varsin kutkuttava. Nyt kovassa nosteessa oleva The Black Keys oli pakko nähdä, vaikka se tarkoitti Huoratronin jättämistä väliin. Ennen rähisevää blues-rockia oli luvassa kuitenikin pehmoisia soundeja.

Päälavan suloisella popilla täyttänyt Saint Etienne sai hyvälle tuulelle. Tämä nelikymppisten pörröinen, elegantti ja vähän höpsö pehmoilu täytti aistit harmonialla. Tämä siitä huolimatta, että hattarainen keveys alkoi viimeistään When I Was Seventeenin kohdalla puuduttamaan. Laulaja Sarah Cracknellin nimesin mielessäni brittien Katri Helenaksi.

The Black Keysiltä odotettiin hyvää keikkakuntoa ja yhtye ei pettäny. Se otti yleisön heti haltuunsa Howlin´ for You:lla ja viekoittelevalla Next Girlillä. Vaikka tämän jälkeen koettiin pieni suvantovaihe, nosti She´s Long Gone nokan taas kohti kuumailmapallojen täyttämää taivasta. Bändin vintage-kama kitaroista vahvistimiin kuulosti rouhealta, sopivan likaiselta ja niin loppuun pingotetulta, että pieni voimakkuuden lisäys olisi räjäyttänyt soundin lopullisesti yhdeksi särömereksi.

Laulaja Dan ja rumpali Patrick olivat luonnollisesti bändin tähdet, jotka keskittyivät tekemiseensä yleisöä sen enempää kosiskelematta, tiukalla rutiinilla ja ammattitaidolla. Rymistelyn keskellä koettiin herkempi hetki, kun Dan kaivoi akustisen kitaran ja esitti Little Black Submarinesin, joka sekin lopuksi jysähti täyteen säröönsä. Kylmät väreet tarrasivat kiinni Everlasting Lightin lävähtäessä liikkeelle kera yleisön ja lavan valaisevan diskopallon. Loppuun vielä Tighten Up, itseoikeutetusti Lonely Boy ja setin päättävä I Got Mine. Kokonaisuudessaan setti koostui bändin uusimmista ja parhaimmista levyistä, joka toki saattoi osaa hivenen harmittaa. Minulla olo oli kuin hyvän kolmen ruokalajin päivällisen jälkeen, kera hivenen ärhäkän punaviinin.

The Black Keysin lisäksi myös Chromaticsille Suomen visiitti oli ensimmäinen. Vähän epäilin, jaksaisinko enää kiinnostua hienon keikan jälkeen bändin apokalyptisesta syntikkapopista, mutta huoli oli turha. Bändi oli viileä, sisäänpäin kääntynyt, jopa ujo, mutta homma toimi. Tunsin puhdistautuvani hikisen keikan jälkeen, sukeltaen kirkasvetiseen öiseen mereen selventämään ajatuksiani. Siinä sitten kelluin rauhassa, katsellen tähtiä taivaalta ja mietin, milloin elämä loppuu. Encorena kuultiin mm. Neil Young -coveri Hey Hey, My My ja setin päätti Night Drive. Olen elänyt täydellisen elämän, asteroidi voi tulla ja tuhota kaiken…tai ehkä vasta huomenna, sillä vielä on yksi Flow-päivä jäljellä.

Flow sunnuntai

Sunnuntaihin mennessä Flow oli tarjonnut mielenkiintoisia keikkoja, mutta ei mitään, mitä muistaisin hehkuttaa parin vuoden kuluttua. Näinpä päivän ohjelmiston täyttäneillä, ensimmäistä kertaa Suomessa käyvillä naisartisteilla oli näytön paikka. Koettaisiinko sunnuntaina jotain yhtä vavisuttavaa kuin viime vuoden James Blaken keikka?

Ensimmäinen katsastamani bändi oli hehkutettu Friends, joka kuulosti erittäin nykiläiseltä. Keikka ei innostanut millään tasolla, mieleen tuli tylsä versio CSS:stä, joka on pöllinyt synasoundinsa Vampire Weekendiltä. Sen sijaan päälavalla esiintynyt hippikavalkadi Feist vakuutti.

Feistin keikka lähti liikkeelle mainiosti uuden levyn A Commotionilla. Miksaus oli kohdillaan, taustakuoro tuki loistavasti kappaleita, Leslien ääni toimi livenä ja kaikki oli täyteläistä ja jylhää. Juuri kun hempeään indiesöpöilyyn alkoi vähän turtua, My Moon My Manin kohdalla löytyi sähkökitara ja keikan luonne muuttui oivasti. I Feel It All pisti tanssijalan liikkeelle ja hetken hiljentyminen Comfort Men aikana herkisti, The Bad In Each Other omistettiin Björkille ja Sea Lion Womanin aikana pää nyökähteli hyväksyvästi. Ainoastaan efektikikkailulla pilattu The Limit To Your Love -versionti oli keikan ainoa selkeä pettymys.

Seuraavaksi kävin katsomassa Bob Dylanilta lainaavan The War On Drugsin, joka oli sanalla sanoen tylsä, eikä Adam Granducielin lauluääni vakuuttanut. Sitten olikin illan pääesiintyjän vuoro, jonka peruuntumisesta lyötiin vetoa. Björk tuli ja veti keikan, joka oli viimeaikaiset levyt huomioiden yllättävän helposti sisäistettävä elämys. Kokemus koostui Björkin laulusta, 12 henkisestä erittäin taidokkaasta kuorolaisesta, lyömäsoittimista ja efekteistä. Syvät bassot jytisivät välillä kuin dubstep-konsertissa konsanaan, pyrot räiskyivät hyvällä maulla, lavan yllä paukkui sähköpurkauksia räiskyvä teslakäämi ja taustalla pyörivät luontoaiheiset taustavideot. Björkin kipitellessä lavalla skaala vaihteli kehtomusiikista scifi-leffan tunnariin, setin sisältäessä yllättävän monipuolisesti Björkin tuotantoa.

Keikan ensimmäisestä tunnista jäivät mieleen rätisevä Thunderbolt, satumainen Hidden Place, jo jammailuun pakottanut Isobel ja yleisön hartaaksi saanut Joga. Lähdin kesken keikan, sillä en halunnut missata St. Vincentia.

Kun marssin kohti telttaa, tiesin vastassa olevan nainen ja kitara, mutta runotyttömäisen fiilistelyn sijaan jyrähti käyntiin täysiverinen rock-keikka. Sen lisäksi, että kuvankaunis Annie Erin Clark lauloi ja soitti upeasti, musiikin virratessa hänestä läpi kuin ukkosenjohdattimesta. Lavalle sipsuttanut ballerina oli rock-jumalien riivaama, liikkuen kuin sähköiskujen rytmittämä The Mars Voltan Omar Rodriguez-Lopez. Tuijotin huumaantuneena, kun Annie kuritti kitaraa polvillaan, kiskaisi soolon theremin-soittimella, lumosi Cruelilla ja sukelteli encoren aikana yleisöön kanneltavaksi. Vielä muistellessani keikkaa jälkikäteen sain kylmiä väreitä.

Kaiken kaikkiaan Flow oli tänä vuonna hyvin epätasainen kokemus. Suosionsa uhriksi joutuneen festarin pelastivat tänä vuonna upeat naisartistit. Lopuksi on avauduttava järjestysmiehien käytöksestä. Tarkastukset sisään tullessa olivat sitä luokkaa pressillekin, että odotin kumihanskan napsahtavan loppuvaiheessa. Pinna oli muutenkin kireällä, jonka sai kokea suhteettomalla voimalla taltutettu kollegani. Toivotaan, että seuraavana vuonna ilmassa olisi enemmän rakkautta, festari pysyisi tulevista asuintaloista huolimatta paikallaan ja elämää suurempia elämyksiä tuottavat sunnuntait jatkuisivat.

Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen