Rockfestari Naamat

Rockfestari Naamat järjestettiin heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Pieni festivaali ei jäänyt isompien jalkoihin, vaikka kesän syleilemä maamme oli kyseisenä viikonloppuna perinteisesti kesätapahtumia pullollaan.

Kolmetoista vuotta sitten Naamat aloitti yksityistilaisuutena Muuramessa Tuomiston tilalla. Seuraavina vuosina Naamat ry. osoitti ettei ole mikään kuppikunta, vaan on raottanut maatilan pihaporttia yleisöllekin. Ei toki erityisen mittavasti, sillä lippuja myytiin tämän vuoden tapahtumaan alle tuhat. Kun liput tulivat myytiin, ne myytiin loppuun lähes yhtä nopeasti kuin liput Justin Bieberin konserttiin – muutamassa minuutissa ja lippuja tavoiteltiin sosiaalisessa mediassa epätoivoisesti viimeiseen päivään saakka. Festivaalin järjestäjät pitävät määrätietoisesti kiinni siitä, että yleisömäärä ei enää kasva.

– Isoin syy että ei ole enempää kasvatettu on Tuomiston tila. Pihapiiri ei vain vedä määräänsä enempää, ikävä kyllä. Tosin toi määrä mahdollistaa loistavat kinkerit mutta on myös hyvin hallittavissa. Jos lähdettäs paljonkin kasvattamaan, niin meidän pitäs miettiä infra ja turvallisuuspuoli ihan kokonaan uusiksi, kertoo Jaakko Selin, yksi festivaalin perustajista.

Rajoitetun yleisömäärän vuoksi alueella oli väljää, jonot vessoihin ja oluttelttaan pysyivät lyhyinä, joka oli vierailijan näkökulmasta ällistyttävää. Ainoat ryysikset olivat maatilan navetassa järjestettävän Seisomapaikkaklubin aikana ja rantasaunan sekasaunavuorolla.

Naamat-festivaalin erikoisin piirre on se että liput on myyty loppuun viime vuosina hetkessä, mutta festivaalilla soittavat esiintyjät kerrotaan vasta lipunmyyntipäivän jälkeen. Mikä tässä tapahtumassa on niin kiehtovaa, että liput viedään käsistä, vaikka bändeistä ei ole tietoa?

– Ihmiset tulee itse tapahtuman ja loistavan fiiliksen vuoksi paikalle. Bändit on sitten pelkkää plussaa sen jälkeen. Toki meiltä myös odotetaan paljon ohjelmalta, siinä on onneksi aika hyvin onnistuttu viime vuosina. Meillä on myös melko paljon kaikkea hämärää leivottu sisään tapahtumaan, kuten baarin unhappy hour, epäreilu kahvi ja peltofutisturnaus, Selin summaa.

Tapahtumaa seuranneena hetkittäin vaikuttikin siltä, että esiintyjinä olisi voinut olla ketä tahansa ja yleisö olisi viihtynyt täysin rinnoin (no YouTubesta tuttu Tykylevits oli kyllä yksi esiintyjistä). Itse asiassa eniten huumaa ihmiset ottivat, kun tapahtuman jonkinlaiseksi teemabiisiksi kehittynyt Tommi Läntisen Via Dolorosan sulosävelet pärähtivät soimaan PA-kaiuttimista. Niinä hetkinä jäyhimpienkin miesten lanteet ryhtyivät tapailemaan pystymaboa, jotkut ulvoivat ilosta ja kaikki nostelivat tanssien käsiään ilmaan.

Esiintyjät

Toki aitan lauteille nousseet bändit saivat osansa yleisön suosiosta. Festivaalitunnelmaan sopi mitä parhaiten perjantain yhdysvaltalainen pääesiintyjä Petrojvic Blasting Company, jonka pääosin puhallinsoittimilla luodut tunnelmat toivat mieleen entisajan sirkuksen. Perjantain odotetuin oli, ennen kaikkea hyvänä livebändinä mainettaan kasvattanut Sydän sydän, joka persoonallisella esiintymisellään sai luotua todellisen vuorovaikutussuhteen yleisön kanssa. Toisaalta sitten esimerkiksi levy levyltä kauniimpaa musiikkia tekevä Sara ei sopinut niin hyvin kuvioon, koska heidän livesettinsä ei ollut millään tavoin spedeilyä.

Hyväntuulisen spedeilyn merkeissä aloiteltiin juhlinta lauantaina, kun DJ-ryhmä Club Old Farts korkkasi lavan. Taisi Läntistä heidänkin settilistaansa kuulua – ja ihmiset jorasivat jälleen mielipuolisina.

Mukavan henkäyksen tälle hyväntuulen festivaalille puhalsi standup komediashow Seisomapaikkaklubi. Klubilla meno oli räävittömässä mustassa huumorissaan loistavaa. Pääesiintyjä Ali Jahangiri avasi ennakkoluulojen arvet auki niin, että aamun kebab-annos meinasi tulla itkunsekaisen naurun mukana ulos. Rauhaan ei jääneet katsojatkaan, jotka saivat osansa komedian uhreina.

Rock-meininkiä ja rollaavia riffejä tihkuva Disgrace oli lauantain ensimmäinen oikea bändi. Energinen esitys näytti miellyttävän niin kukkaistyttöjä ja hevimiehiä. Disgracea seurasi Tundramatiks, jonka kolmesta jäsenestä koostuva poppoo sekoittelee rockia ja punkkia slaavilaisessa hengessä. Etenkin laulaja-hanuristi-kitaristi Janne Masalinin nokkelat sanoitukset miellyttivät. Tundramatiksilla on mukaansa tempaava liveshow ja Masalinin rennot välispiikit nostivat tunnelmaa entisestään. Lauantain kruunasivat Lapko, The Irrationals ja pellolla järjestetty tulishow Flamma & Udoka.

Pienen tapahtuman mahdollisuudet käytettiin hyväksi

Tuhannen kävijän tapahtuman eron kävijämääräennätyksiä tehtaileviin massiivisiin festivaaleihin huomasi ennen kaikkea siinä, että järjestystä valvovan henkilökunnan perusteellisen leppoisa toiminta myötävaikutti siihen, että tuskin kenelläkään tuli mieleen ryhtyä sikailemaan tai rikkomaan paikkoja 1820-luvulla perustetulla maatilalla. Yökerhojen ja keikkamestojen portsareiden pullisteluun tottuneelle tällainen toiminta oli hämmentävää. Selinin mielestä tämä on pienen festivaalin etu.

– Homma on helpompi pitää hanskassa ja ihmiset tuntee toisensa helpommin. Meillä monet asiakkaat auttavat siivouksessa, vievät vettä pesupaikoille ja muutenkin ovat hengessä mukana. Naamojen tyyppisessä persoonallisessa kihauksessa on varmasti henkilökohtaisempi fiilis kuin massatapahtumassa.

Yleisesti festareita piinaava pölliminenkin loisti poissaolollaan. Kun odottelimme lauantaina Disgracen esitystä juttelin miehen kanssa, joka oli unohtanut uuden puhelimensa nuotiopaikalle useammaksi tunniksi. Puhelin löytyi myöhemmin tismalleen samasta paikasta, mutta tajutessaan, että oli jättänyt digitaalisen esineen festareilla oman onnensa nojaan, hän oli automaattisesti ollut varma että puhelin on nyt jonkun toisen oma. Myös teltan sai huoletta jättää auki tuulettumaan sisällään reppu, vaatteet, mp3-soittimen ja sihijuomat.

Epilogi

Voin suositella Naamoja terapiaksi kaikille niille, joiden mielestä festivaaleilta on kadonnut alkuperäinen festarin tarkoitus koheltaa vapaasti, ja niille, joiden mieltä saivertaa meininki, jossa yritetään ja onnistutaan nyhtämään rahat pois juhlijalta ja oletetaan että yleisö pysyy nöyränä “anteeksi olen kännissä” -moodissaan, tarjoamatta vastineeksi kunnollisia palveluita.

Kun vertaa Naamojen meininkiä melkein mihin tahansa massafestivaaliin, missä jonotetaan alueelle sisään, oluttelttaan, ruokakojuihin, tölkkipanttien palautuspisteeseen ja vielä alueelta pois, näkee, että perusasioiden toimivuus lähes kaikilla festareilla ja stadionkonserteissa on aliarvostettua.

Ehkä olemme tottuneet jo liiaksi anteeksi pyydellen maksamaan lipusta hiukset nostattavan summan ja ottamaan vastaan urputtamatta sen kohtelun, minkä kukin järjestäjä kokee hyväksi asiakaspalveluksi. Kyynistynyt rokkijarru voi laittaa Rockfestivaali Naamat “viimeiset hyvät asiat elämässäni” -listalle. Mutta tämän festivaalin lipunmyyntiin pitää varautua, sillä moni on jo huomannut tämän tapahtuman olevan helmi kesätapahtumien vilkkaimpana viikonloppuna.


Teksti: Juho Matilainen
Kuvat: Tuomas Matilainen