Sixx: Nikki Sixxin maailma

Mötley Crüen basisti ja pääasiallinen biisintekijä kertoo elämästään ja itsestään päihteiden jälkeen.

Like

Nikki Sixx kirjoitti jokunen vuosi sitten Heroiinipäiväkirjan, jossa Mötley Crüen basisti ja pääasiallinen bisiintekijä kävi läpi elämänsä varjoisaa puolta etenkin 80-luvun lopulla. Opus herätti paljon närää vaikka sen tarkoitus ei ollut missään nimessä mainostaa huumeita, vaan toimia päinvastoin varoittavana teoksena. Se kuinka paljon Sixx pisti sekaan omiaan ja ”venytti totuuksia” onkin sitten toinen juttu, mistä on riittänyt vääntöä aina näihin päiviin saakka.

Sixxin toinen kirja This Is Gonna Hurt, joka on jostain syystä suomennettu muotoon Nikki Sixxin maailma (suom. Miki Peltola), on tavallaan jatkoa ensimmäiselle kirjalle. Aivan kuten Heroiinipäiväkirjan tapauksessa, myös nyt Sixxin oma yhtye Sixx:A.M. on julkaissut kirjaan liittyvän albumillisen musiikkia, joka seilaa tutuilla hard rockin vesillä. Päihteet Sixx kävi siis läpi jo edellisessä opuksessaan, joten nyt on kaiken muun vuoro.

Alkujaan kirjan oli tarkoitus lähinnä esitellä miehen valokuvausuran antimia. Sixx tarttui ensi kertaa uudella tavalla kameraan keväällä 1989, kun irrottautuminen päihteistä oli alkanut, ja tätä kautta miehelle aukeni täysin uusi maailma. Kirjassa esitelläänkään laajalti Sixxin kuvia, sekä samalla hänen kuvallista filosofiaansa, jossa ruma ja kaunis vaihtavat usein paikkaansa. Frank Carlton Serafino Feranna Jr -nimisenä syntynyt Sixx on toisaalta sijannut lähes koko ikänsä ns. normaalin rajojen ulkopuolella, joten viehtymys erilaiseen ja monien silmissä rumaan on oikeastaan luonnollista.

Sixxin otoksissa onkin paikoin miltei maagista voimaa ja kirjan rikkaimpia ja antoisampia osia ovat tarinat kuvien takaa. Sixx on vaeltanut kameransa kanssa suurkaupunkien pahimpien narkkarikeskittymien, ilotalojen sekä Moskovan punaisen torin kautta moniin sellaisiin paikkoihin, joita normaalisti välteltäisiin loppuun saakka. Alkujaan kirjan pitikin ”vain esitellä teille joitakin valokuvia”, mutta pian pienistä palasista pitkin vuosia kasattu teos karkaa sivupoluille ja valokuvaus jää aivan kuin taustajuoneksi kirjalle.

Etenkin päästessään sivupoluille Sixx antaa turpansa jälleen laulaa viittäsataa ja vaikka osaa jutuista voi pitää hiukan tehostettuina, on herralla ihan oikeatakin sanottavaa. Päälle viisikymppinen megatähti ruotii pitkän kaavan kautta ongelmallista lapsuuttaan sekä tuntemuksiaan omia vanhempiaan ja siskoaan kohtaan. Omat hetkensä saavat myös bändikaverit, joista basistilla ei ehkä yllättäenkin tunnu olevan pahaa sanaa sanottavana. Kaiken kaikkiaan Nikki Sixx tuntuu löytäneen paikkansa tässä maailmassa ja vaikka herra on viime vuosina seestynyt tunnustaa ja tunnistaa hän yhä sisäiset demoninsa, jotka eivät taida jättää häntä koskaan rauhaan.

Mika Roth