Amphi Festival, sunnuntai

Amphin sunnuntai kylpi auringonvalossa ja kuuman päivän kruunasivat And One, Project Pitchfork, sekä todelliseksi yllättäjäksi kasvanut Conjure One.

Toinen festivaalipäivä aukeni helteisen aurinkoisena ja edellisen päivän pilvisyydestä ei ollut jäljellä kuin pelkkä muisto. Itävaltalainen Whispers in the Shadow sai avata allekirjoittaneen osalta Amphin toisen päivän, eikä juuri parempaa starttia olisi voinut toivoa

Ryhmän seitsemäs pitkäsoitto, The Rites of Passage, näki aiemmin tänä vuonna päivänvalon ja jälleen kerran kitaristi/vokalisti Ashley Dayourin kipparoima ryhmä on ottanut selkeitä edistysaskeleita. Tässä välissä on myös hyvä muistaa, että yhtyeen neljä ensimmäistä albumia syntyivät aikoinaan täysin toisenlaisen ryhmän ja erilaisten vaikutteiden alaisena, eikä Whispers in the Shadow vuosimallia 2012 muistuta noista ajoista juuri lainkaan. Näin tuore kiekko onkin tavallaan vasta nykyisen bändin kolmas albumikokonaisuus.

Itävaltalaiset olivat vähällä kaatua vanhaan sudenkuoppaan ja soittaa itsensä turhalla volakalla aina takaseinästä läpi, mutta onneksi alati monipäisemmäksi käynyt väki sai imettyä vankan äänivallin itseensä ja keikan edetessä soundit löysivät kuin itsestään oikean tasonsa.

Ryhmän tuore kiekko on kolmas osa neljän albumin mittaisesta kokonaisuudesta, joka käynnistyi vuoden 2008 pitkäsoitolla Into the Arms of Chaos (How to Steal the Fire from Heaven). Kokonaisuutta leimaa voimakas mystisyys ja paikoin jopa elokuville ominainen äänimaalailu ja nämä elementit värittivät myös keikkaa.

Mystisyys ja energisyys eivät ole toisensa poissulkevia voimia ja tämä jos mikä kävi toteen hallin hämärässä. Viisimiehinen bändi esitti settinsä hirvittävällä voimalla ja sykkeellä, mutta samalla soitossa oli imua ja vetovoimaa, mikä sai väkisinkin yleisön mukaan. Etenkin Dayour ja livekitaristi Lazy Schulz raastoivat soittimiaan ja herroista jälkimmäinen loihti ilmoille rikasta pedaaliarsenaaliaan käyttäen mitä ihmeellisimpiä ääniä ja efektejä. Eikä tässä ollut kyse mistään kikkailusta kikkailun takia, sillä mausteet pysyivät mausteina ja itse biisit olivat koko ajan kuninkaita. Allekirjoittaneen kulmasta katsottuna toinen festivaalipäivä saikin melkoisen startin ja hallista oli turha poistua, sillä parinkymmenen minuutin roudaustauon jälkeen lauteilla esiintyi hiukan toisenlainen bändi.

Kymmenen vuotta kalmaista horror-punkkiaan maisemaan pätkinyt The Other pisti seuraavaksi raatoja ojennukseen hallissa ja suljettu tila olikin ennakkoon ajateltuna huomattavasti parempi näin öiselle möykälle. Aiemmin tänä vuonna viidennen albuminsa The Devils You Know julkaissut ryhmä starttasi hätäisen soundcheckin jälkeen keikkansa viisi minuuttia etuajassa, mutta voi, voi. Ne viisi minuuttia olisi kannattanut kyllä käyttää tällä kertaa valmisteluiden hiomiseen.

Ensimmäisen biisin aikana kitaristi Sarge von Rock oli oikeastaan täysin turhaan paikan päällä, sillä miehen soitosta ei saanut mitään tolkkua. Toisen kappaleen startatessa kitara saatiin kyllä mukaan kuvaan, mutta samalla vokalisti Rod Usher ja basisti Viktor Sharp jäivät statisteiksi. Ainoa mistä sai kunnolla selvää, oli rumpali Dr. Caligarin yliammuttu paukutus. Viittelöinti äänimiesten välillä oli runsasta, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Hoh-hoijaa.

Soundiongelmat siis jatkuivat eikä tilanne parantunut, vaikka metakkaa yritti kuunnella edessä, taaempana, tai jopa reilusti sivummalla. Viidennen biisin tienoilla ryhmän (tai oikeastaan äänimiesten) ponnistelu alkoi tuottaa viimein tulosta, mutta samalla ensimmäinen vartti oli jo valunut kirjaimellisesti hukkaan. Kumarrus kalmapunkkarimetallisteille kovasta yrityksestä, mutta samalla pitkä miinus, sillä festivaaleilla ei pitäisi päästä käymään moisia lapsuksia. Näyttävät asusteet ja lavastus antoivat sentään jotain ja rullaavissa kipaleissa oli tarttumapintaa, joten ehkä vielä jokin päivä jossain paremmissa olosuhteissa…

Hallista ulos astuessa vastaan tuli lähes sokaiseva auringonpaiste sekä äänivalli, josta erottui jotain oudon tuttua. No isolla estradillahan soi Rammsteinin vanha kunnon Links 2-3-4, mutta möykän takana eivät olleet berliiniläiset industrial metallistit vaan tribuuttibändi Stahlzeit.

Siinä missä esimerkiksi kotoinen Apocalyptica on ottanut muiden biisejä ja muokannut niistä omanlaisiaan tulkintoja Stahlzeit on valinnut toisenlaisen tien. Yhtye pyrkiikin imitoimaan esikuvaansa niin täydellisesti, että jopa vokalistin maneerit ja tulishow noudattavat samoja polkuja. Näin suora kopiointi ei oikein maistunut allekirjoittaneelle, mutta iso osa yleisöstä oli toista mieltä ja esimerkiksi Mein Teil, Feuer frei!, Sonne ja tietysti myös Du hast saivat aikaiseksi melkoista yhteislaulua. Itse olisin ottanut mieluummin alkuperäisen, tosin Amphin estradi taitaa olla tätä nykyä aivan liian pieni berliiniläisille. Tässä olikin sopiva tauon paikka ison lavan seuraavaa bändiä odotellessa.

Yhdysvaltalainen The Crüxshadows viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhliaan ja vokalisti Roguen ympärillä pyörivä ryhmä on kovaa valuuttaa etenkin Keski-Euroopassa. Bändiltä ei ole ilmestynyt uutta pitkäsoittoa viiteen vuoteen, tosin seuraava albumi, As The Dark Against My Halo, pamahtaa kauppojen hyllyille elokuussa joten kuiva kausi on jo pian katkeamassa. Tällä välin tyhjiötä on täytetty kahdella sinkulla sekä erittäin menestyneellä EP:llä.

Bändin kahden vuoden takainen keikka Amphissa oli menestys ja tällä kertaa päälavalla esiintynyt seitsikko saikin täytettyä maiseman katsojilla, vaikka paahtavassa auringossa lämpötila alkoi lähennellä pätsimäisiä lukemia.

Billboardin tanssilistoilla ykköseksi kohonnut Quicksilver avasi pelin, joka heti ensi sekunneista oli floridalaisten voittama. Asiaa auttoivat viimeisen päälle hiotut soundit, tilaan ja tilanteeseen optimoitu äänenpaine, sekä settilista joka tarjosi nopeita menopaloja ja asteen rauhallisempia rakenteluja juuri sopivassa suhteessa.

Yhtye kiertää ahkerasti Eurooppaa heinä- ja elokuussa, mutta itse esiintymisessä ei ollut havaittavissa pienimpiäkään väsymyksen merkkejä. Rogue liikkui estradilla kuin levoton kissapeto, hypäten toistuvasti tervehtimään eturivin kuulijoita ja kulkien pitkin kaiteita ja jopa valaisinrakenteita. Kävipä herra jopa yleisön seassa laulamassa yhden kappaleen loppuosan. Tanssitytöt/taustalaulajat Jessica Lackey ja Jenne Vermes, sekä viulistit JoHanna Moresco ja David Russell Wood pitivät myös liikettä yllä, joten kyseessä ei ollut mikään yhden miehen show, vaikka Rogue lankoja käsissään pitikin. Upea show päättyi viiden vuoden takaiseen Birthday -sinkkuässään, jonka aikana niin lavalla kuin yleisön joukossa nähtiin melkoista pyllynpyöritystä.

Yhdysvaltalaisten poistuttua estradilta koitti vajaan puolen tunnin mittainen tauko, mutta tässä vaiheessa ei kannattanut lähteä samoilemaan kauas, sillä seuraavaksi päälavalle oli kapuamassa Mono Inc.. Toki hallin puolella olisi esiintynyt tummaa elektropoppiaan muristellut 18 Summers, mutta matkaan sinne ja takaisin olisi kulunut käytännössä koko jäljellä ollut vaihtoaika, joten se siitä.

Hampurilainen Mono Inc. on voinut paksusti sen jälkeen, kun entinen rumpali ja nykyinen vokalisti Martin Engler siirtyi bändin keulille. Kovaa julkaisutahtia ylläpitänyt ryhmä pistää elokuussa ulos jo kuudennen pitkäsoittonsa, ja samalla tuore levy tulee olemaan jo viides vuoden 2007 jälkeen. Pitkäsoiton nimi on kuvaavasti After the War ja kuinka ollakaan, se on saanut nimensä Gary Mooren samannimisestä kipaleesta, jonka hampurilaiset ovat versioineet sangen onnistuneesti.

Wagneriaanisella introlla käynnistynyt keikka kulki kuin kiskoilla, eikä ryhmän tarvinnut tehdä kovinkaan paljon töitä yleisön sydämien voittamiseksi. Ensimmäisenä soinut This Is the Day tippui jo niin otolliseen maaperään, että juhlat olivat valmiit. Yhtyeen keskitien goottirock ei ehkä riko rajoja ja totuttuja kaavoja, mutta kyllähän Engler ja kumppanit hittejä osaavat rustata.

Jo toisena soinut After the War toi toki väriä pakettiin, mutta kyseessä taitaa olla lähinnä soittajien itsensä fanittama kappale. Eikä siinä mitään, kun iso yleisö pitää isoa ääntä on kaikki kohdallaan (vaikka suomalaisen toimittajaplantun mielestä pieni lisä persoonallisuutta olisi tehnyt terää) ja loppumetreillä kuultu Get Some Sleep sulki tunnin mittaisen keikan nätisti.

Festivaalien vetovoimaan kuuluu se, että suuriakin nimiä voi nähdä parissa päivässä monta, mutta osa näiden juhlien viehätyksessä lepää myös niissä täydellisissä yllätyksissä. Yksi tällainen yllätys odotti juuri tavalliseen keskitien goottirokkiin hiukan kyllästynyttäkin heppua, joka sattui astelemaan takaisin hallin viileyteen ja huomasi kuuntelevansa jotain todella kaunista sekä vetovoimaista. Nopea aikataulun tutkiminen paljasti, että estradilla oli juuri käynnistynyt Conjure One -nimisen yhtyeen keikka. Siis kenen? Ei muuta kuin tutkimaan ja nauttimaan kauneudesta.

Pian selvisi että kyseessä on kanadalaisen Rhys Fulberin projektiluonteinen bändi, jonka musiikkia voisi luonnehtia viileän ambientin, trip hopin ja eteerisen elektronisen musiikin onnistuneeksi yhdistelmäksi. Kahden biisin jälkeen olinkin jo täysin myyty, joten suunnitelmat Blutengelin katsomisesta pääestradilla lensivät kuin huomaamatta romukoppaan. Fulberia avusti livetilanteessa rumpali, sekä jälkimmäisen puoliskon keikasta mukana ollut naisvokalisti, jonka upea ääni kruunasi monet kappaleet. Viime vuonna Berliinissä Front Line Assemblyn keikalla bändiä avustanut herra taisi myös lainata hiukan FLA:n repertuaarista, mutta kaikki musiikki oli ajettu Conjure One –filtterin läpi, joten minkäänlaisia tyylirikkoja ei koettu.

Setin instrumentaalinen alkupuoli oli tunnelmiltaan kulmikkaampi ja parin nopeamman numeron aikana yhtye lähestyi jo EBM:n nykiviä rajoja. Fulber itse heitti sekaan joitain lausuttuja rivejä, mutta äänen voimakkaan käsittelyn takia sanoista ei ottanut juuri tolkkua. Naisvokalistin liityttyä mukaan fiilis muuttui radikaalisti, ja yht’äkkiä oltiinkin jossain kaukaisen tulevaisuuden äärirajoilla olevan avaruusaseman myöhäisessä klubi-illassa loppumattoman avaruuden auetessa yläpuolella. Tai siltä ainakin satunnaisesta kuulijasta tuntui, kun intiimit ja etno-vivahteiset idän mystisyyttä sekä sci-fi vaikutteita yhdistelevät kappaleet täyttivät tilan.

Upeaa, kerrassaan upeaa – ja tämäkin yllätys tuli täysin puskista. Tämä on sitä festivaalien todellista magiikkaa, mutta mennään eteenpäin ja kohti illan suurimpia nimiä.

Sunnuntain pääesiintyjän viitan sai saksalainen EBM/synapop ryhmä And One, joka nauttii etenkin Keski-Euroopassa vankkaa suosiota. Uransa jo 80-luvun lopulla käynnistänyt yhtye katkaisi reilu vuosi sitten puolen vuosikymmen mittaiseksi venähtäneen tauon pitkäsoitoissa. Ja kun putki saatiin auki, ilmestyi bändiltä tänä keväänä jo toinen albumi uudella vuosikymmenellä.

Vokalisti Steve Naghavin johtama ryhmä otti tilanteen hallintaansa välittömästi ja show kulki kauniisti juuri piirustusten mukaan. Naghavi pomppi ja pyöri ja yleisö kiljui. Naghavi pyysi nostamaan käsiä ja kädet nousivat. Naghavi heitti välispiikkejä ja yleisö reagoi tilanteen mukaan. Toisin sanoen estradilla nähtiin tunnin ja 20 minuutin mittainen Steve Naghavi –show. And Onen keulamies muistuttaa itse asiassa paljon Depeche Moden Dave Gahania sillä erotuksella, että Dave olisi luopunut keikan aikana ensin tyylikkäästä takistaan ja aika nopeasti myös paidastaan.

Toimivilla lainoilla uraansa eteenpäin ajanut ryhmä tiputteli suuresta biisikirstustaan ässää toisensa perään ja esimerkiksi Wasted, jonka seassa kuultiin pitkät pätkät Depeche Moden klassikkoa Personal Jesus, sai massat hyppimään. Samoin reilun vuoden takaiselta Tanzomat-albumilta löytyvä Seven ja Project Pitchfork laina TimeKiller saivat aikaiseksi melkoiset hulinat.

Vaihtelua saatiin kun lähinnä perkussionistin tonttia hoitanut Joke Jay tarttui mikrofoniin ja esitti ei-niin-vahvalla äänellään kappaleen High. Herran vokaaleista saatiin nauttia myös parin muun numeron aikana, mutta tuolloin Naghavi lauloi armollisesti mukana. Suuri yleisö sai sitä mitä se oli tullut kuulemaan ja Deutschmaschinen sekä Military Fashion Shown kaikuessa ei voinut kuin todeta, että pääesiintyjän paikka oli langennut asiansa osaavalle orkesterille.

Aikataulun laatijat olivat sunnuntaina hiukan armollisempia, joten päivän kaksi pääesiintyjää eivät soittaneet kuin vartin verran päällekkäin. Hallin viimeiseksi esiintyjäksi kiinnitetty Project Pitchfork olikin jo saanut industrial-elektro koneensa täyteen vauhtiin kun saavuin paikalle, joten ei muuta kuin nauttimaan kattauksesta.

Peter Spillesin ja yhtyeen apuna hääri tällä kertaa myös toinen rumpali, mikä toi soittoon rutkasti voimaa ja väkevyyttä, etenkin kun kannuttajat takoivat settejään hartiavoimin. Tämä sopikin kuvaan mainiosti, sillä ryhmän uudempien albumeiden äänimaisemat ovat olleet jyrkkenemään päin. Samalla varhaisemmat kipaleet saivat entistä ärhäkämpiä muotoja ja bändi olikin melkoisella jyräyspäällä Kölnin hämärtyvässä yössä.

And One oli jo aiemmin esittänyt näkemyksensä TimeKiller kappaleesta, mutta kuten niin monesti niin myös nyt alkuperäinen oli taas alkuperäinen. Samoin uusimman kiekon Radical Business, sekä vanha luottoraita Fire and Ice tekivät selvää jälkeä massoissa. Project Pitchforkin esiintymisessä kunnioitusta herätti erityisesti yhtyeen vimmainen ja tinkimätön ote, kun kappaleet kirjaimellisesti murjottiin yleisön ylle hikeä säästämättä. Näin festivaali sai live-musiikin osalta arvoisensa päätöksen, mutta juhlat eivät suinkaan olleet vielä täysin ohi, vaikka alueen perimmäiset osat tyhjennettiinkin nopeasti keikan päättymisen jälkeen.

Suuren sivurakennuksen puolella maailmanluokan DJ:t jatkoivat juhlia vielä aamuneljään saakka. Näissä kohdin estradin oli vallannut itselleen DJ Alexx Botoxx, joka tuntui luottavan eniten 90- luvun ja 00-luvun suurien tanssihittien voimaan. Mittavan tanssilattian lisäksi rakennuksessa oli myös tietysti baari sekä tilavia auloja, joissa uupuneet bilettäjät saattoivat levätä hetken ennen tanssilattioille paluuta.

Juhlan tuli myöhemmin yöllä pistämään pakettiin kolmesta neljään levyjä pyörittänyt DJ Eskil, joka tunnetaan paremmin Covenantin jäsenenä, mutta noin kauas eivät allekirjoittaneen voimat riittäneet, joten oli aika kiittää ja kumartaa ja poistua Kölnin pimeään yöhön. Vuosi 2012 oli Amphille vahva, joten eiköhän sitä taas ensi vuonna palata takaisin tuttuihin maisemiin.

Amphi Festivalin lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth